Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde

Mikael Niemen Vittulajängästä Ruotsissa alkanut pohjoisen buumi tuntuu jatkuvan. Lagom-siistiksi pyntättyyn ruotsalaisuuteen näyttää kansainvälisen tiedostavuuden lisäksi mahtuvan aiempaa paremmin myös kotoista alkuperäisyyttä, ja hyvä niin.

Mattias Timander on nuori kirjailija, alunperin Kiirunasta. Esikoisteos on periaatteessa aika tyypillinen kasvutarina; pienet kotiseudun nurkat alkavat tuntua ahtailta, sitten käydään suurkaupungissa, kunnes veri vetää taas takaisin. 

Timander tekee tarinasta kuitenkin omanlaisensa: Mökillään sukulaisten kanssa kahvitellessa ja polttopuuhommien ohessa päähenkilö löytää vanhoja kirjoja hiirensontimine kansineen ja uppoutuu täysin uuteen maailmaan, suureen kirjallisuuteen. Hiukan äkkinäisen ratkaisun myötä hän päätyy Tukholman oloiseen suurkaupunkiin ja uppoutuu siellä kulttuuriskeneihin.

Kunnes kaukaa pohjoisesta tulee viesti, ja taas otetaan nopea käännös takaisin juurille, tunturien rinteille.

Kirja koostuu lyhyistä pohjoisen puhekieltä mukailevista kappaleista. Niin alkuperäisruotsista kuin hyvin tehdystä suomennoksesta (pisteet suomentaja Jonja Rajalalle!) huomaa heti, että pohjoisessa ollaan; siitä kertovat tavallaan kesken jäävät lauseet, joiden jälkeen dialogissa voi helposti kuvitella olevan parinkin minuutin tauko - sellaistahan pohjoisen puhe on, enempi hiljaisuutta kuin joka välin täyttämistä tyhjänpäiväisellä hölinällä.

Kielestä välittyy rauha ja tietty melankolisuus.

Tarinan seuraaminen molemmilla kielillä oli yksi kirjan tuottamista elämyksistä. Ja tiedostan, että Bookbeatista pädin kautta luettuna kokemus jäi vielä vajavaiseksi, jota ajattelin vielä paikata tarttumalla ihan fyysiseen kirjaan jossain vaiheessa. Oikean kirjan parissa pystyy paremmin uppoamaan teoksen lauserakenteeseen ja antamaan tilaa vähän apokryfimäisten lauseiden synnyttämille mielenmaisemille. Juuri tällaisiin kirjoihin pätee Olof Lagercrantzin lausahdus, että kirjailija vastaa vain teoksen toisesta puolikkaasta: sen toisen luo lukija.

Kun pohjoisessa ollaan, niin luonnon ja perifeerisen elämäntavan kuvaaminen uppoaa meikäläiseen. Toki onhan tällaisen "takaisin maalle"-genren teoksissa iso nostalgisoinnin vaara. Timander kuvaa kuitenkin aika hyvin suurkaupungin elämän onttoutta ja nurkkakuntaisuutta; ei se juuri sen kummempaa ole pääkaupungin kulttuurikerman keskellä kuin kotona pohjoisessakaan. 

Jos itseään aina hakee toisaalta, niin sitä hakemista sitten riittää.

Pari miinuspuolta lopuksi. Vaikka pohjoisen ihmisiä klisemäisesti kuvataan luonnonlapsina, niin silti päähenkilön äkkinäiset ratkaisut ja eteneminen kulttuurigenressä vaikuttivat osin epäuskottavilta. Samoin se, että kun jätetään vanha auto aseman parkkipaikalle ja avain renkaan päälle, niin sieltähän se kiltisti löytyy pitkän ajan päästä, kun sankari palaa takaisin. Lisäksi joitain langanpäitä olisi voinut tuoda lopussa yhteen, ihan vaan uteliaan lukijan palvelemiseksi.

Olga Tokarczuk: Empusion

Tämä Nobel-Tokarczuk on alkanut koukuttamaan. Parin hyvän lukukokemuksen jälkeen lukuvuoroon tuli nyt Sleesian vuortenrinteiden keuhkoparantolamiljööseen sijoittuva Emposium. 

Eletään vuotta 1913. Nuori puolalaismiekkonen Wojnicz tulee Görbersdorfin parantolaan, toiveenaan parantua insinööriopinnot keskeyttäneestä keuhkotaudista. Siellä hän liittyy valtaosin vanhemmista herrasmiehistä koostuvaan joukkoon. Teoksen runko kuvaa elämää parantolassa ulkoiluineen, hoitoineen ja ruokailuineen. Ja etenkin herraseurueen ylevähenkisiksi raamitettuihin keskusteluihin sodasta, filosofiasta, uskonnosta - ja ennen kaikkia naisista, joihin jokainen keskustelu viimein päättyy.

Sitten, kuten Tokarczukin tavaramerkkinä tuntuu olevan, on kirjassa myös fantasiamaailmaan liittyvä puolensa. Herrainpensionaatissa tapahtuu outoja asioita, mikä samalla peilautuu päähenkilö Wojniczin omakuvaan itsestään jonkinlaisena outolintuna, anomaliana. Tätä en avaa tässä enempää, ja muutenkin olen funtsinut Tokarczukin maagista realismia hieman enemmän aiemmissa hänen kirjojaan koskevissa kirjoituksissani.

Kolmantena teemana on yllä mainittu naispuhe. Miesporukan puheet ovat vanhanaikaisia, misogyynisiä, tuota aikaa kuin eletään. Tokarczuk osaa vääntää ruuvia kireämmälle hyvin taidokkaasti nostamalla naisia vähättelevät sitaatit osaksi ihan normaaleja keskustelutuotoksia - etenkin, kun kirjan lopussa osoittautuu, että sitaatit ovat lainauksia aikansa suurmiesten puheista, kuten tämä: ”Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että naisen aivot toimivat aivan eri tavalla, ne ovat rakenteeltaankin toisenlaiset (…)  Ennen muuta kyse on koosta ja siitä, että etualalla ovat aivan eri alueet. Siellä, missä miehellä sijaitsee tahto, naisella on halu.”

Asia konkretisoidaan kirjan lopussa pitkällä listalla tiede- ja muita suurmiehiä, joiden ajatusten Tonavista edellä mainittu ja lukuisat muut patavanhoillisia naiskäsityksiä koskevat sitaatit ovat peräisin. Näitä ”ikuisia totuuksiahan” tämän päivän uusäärioikeistolaiset toistavat, kun koittavat ajaa naisia taas perinteisiin rooleihinsa…

Niinpä, vaikka jotkut darwinit ja platonit ovat joistain asioista aikanaan viisaita sanoneet, niin on hyvä huomata, että kirkkaimmankin tieteellisen ajattelun käsipuolessa kulkevat samanlaiset ennakkoluulot ja outoudet kuin kellä tahansa meillä.

Olen jonkun verran matkustanut Keski-Euroopan vuoristoseuduilla kuten Puolan ja Tsekin rajaseuduilla ja Erzgebirgellä. Nuo vanhat Kurort-seudut ovat hyvin viehättäviä vuortenrinteineen ja jokilaaksoineen. Myös tältä osalta kirjan kerronta vie mukaansa. Tokarczuk on aiemminkin kuvannut noita miljöitä tavalla, joka nostaa matkakuumetta. 

1900-luvun alussa alue oli vielä vanhaa monikielistä Eurooppaa. Kirjan päähenkilökin tulee nykyisin Ukrainaan kuuluvasta Lvivistä, joka tuolloin oli puolalaisten ja juutalaisten dominoimaa aluetta, saksaksi Lemberg. Kirjan Görbersdorf on vanhaa Saksan Sleesiaa ja nykyään Puolan lounaiskolkkaa, nykynimeltään Sokolowsko.

Tokarczukin kieli viehättää monella tavalla. Paikoin se on kepeää ja siitä löytyy leppeää ilkikurisuutta. Kesken vakavan proosan hän voi ottaa äkkiä etäisyyttä ja heittää leikillisen lauseen: ”…Herra August otti kannanotossaan niin ylevöityneen sävyn, että oli kuin hänen kaikki sanansa olisivat alkaneet isolla alkukirjaimella”. 

Se on ilmaisuvoimaista: Hän kuvaa päähenkilön tuskaa lapsena, kun kylään tulleen Emil-sedän kunniaksi teurastettiin ankka ja muun ohessa siitä tehtiin verikeittoa. Parisivuinen kuvaus keiton väkisin syönnin aiheuttamasta tuskasta on niin vahvasti kuvattu, että kirjailija taitaa muistella omia kokemuksiaan koulu- tai vastaavien ruoka”elämysten” parissa.

Ja lisäksi kieli on empaattista, ymmärtävää. Kirjailija kuvaa erityislaatuista päähenkilöään läheltä ja herkästi ja tuo vähitellen henkilökuvaan lisäpalasia, jotka selittävät yllättäviäkin loppuratkaisuja ymmärrettävällä tavalla.

Ilkka Saari: Rautapaita ja miekka

Ilkka Saaren mainio Rooman alkava auringonlasku -romaani johdatti minut tämän Sisilian muinaista historiaa käsittelevän tietokirjan äärelle, sopivasti juuri Sisiliaan suuntautuneen matkan alla. Kirja käsittelee normannien käsittämättömän suurta roolia keskiajan kynnyksellä olevassa Sisiliassa ja Italian eteläosissa. 

Enpä tiennyt, että alkujaan Ranskan Normandiaan päätyneet tanskalaisnormannit ja muut viikingit ovat olleet noin suuri tekijä kautta läntisen Euroopan. He jättivät pohjoiseen Ranskaan jälkensä, hallitsivat Britanniaa Vilhelm Valloittajan aikana ja osa suuntautui etelään kohti Välimerta. Aluksi maantierosvoiltiin, sitten alettiin koota sotilaallisia joukkoja milloin minkäkin paikallisparonin avuksi, ja kun menestystä alkoi tulla, kasvoi myös maine ja mahti.

Lopulta normannit kokosivat 800-luvun lopun hajanaisen Sisilian ja Calabrian kansanosia saman hallinnon alle ja aika menestyksekkäästi hallitsivat kuninkaina noita alueita parisataa vuotta. Vaikka ajan tapaan valta hankittiin raa`alla väkivallalla, oli normannien hallinnossa toisenlaisiakin piirteitä. Roger-nimiset ja muut kuninkaat ylläpitivät sen maailman ajan monikulttuurisuutta yllä, aiemmin Sisiliaa hallinneita muslimeita tai bysanttilais-kreikkalaisia ei aina lanattu hallitsevan latinalaisen kulttuurin alle. Toki itsekkäät vaikuttimet varmasti taustalla - eri kansanosien huomiointi oli tapa pitää aluetta halllinnassa.

No, vaikka normannikuninkaat jopa suosivat bysanttilaisuutta osana sisilialaista kulttuuria, ei se estänyt sotimasta kreikkalaisten kanssa tämän tästä. Mihin liittyi sekin kummallisuus, että myös vastapuolella Bysantin riveissä oli viikinkitaustaisia varjageja päällikköinä; he viikinkien idän retkien kautta Välimeren maisemiin päätyneinä.

Sisilian loisto lähti laskuun normannikunkinkaiden väistyttyä 1100-luvulla, mutta kirjailijan mukaan tuo aika laittoi alkuun tuon saaren omaleimaisen kulttuurin. 

Ja sitäpä Pohjolan pakkasia karkuun lähteneet nykyajan reissulaiset saivat paikan päällä katsella. Sisilia tihkuu historiaa, ja siksi tällaiset hyvin kirjoitetut tietokirjat ovat oiva matkaopas!

* https://leevilevitoi.blogspot.com/2025/12/ilkka-saari-rooman-alkava-auringonlasku.html

Anna Meredith: Nautilus

Väliin musiikkia, ja samalla kiitokset Ylen ykkösen kulttuuriohjelmille. Töistä kotiin ajellessani kuuntelin hajamielisesti jotain musiikkiohjelmaa, kunnes juontajan sanavalinta kehotti valpastumaan. Luvassa kuulemma todellinen Banger.

Kappale oli Anna Meredithin Nautilus, 6-7 minuuttinen kehittyvä, toisteisuutta korostava orkesteriteos, jossa minun korvissani yhdistyvät Steve Reichin minimalismi, jotain glassimaista - ja samalla aineksia vaikka kunnon fuusioprogeen ja metallirevittelyyn. Alun monotonisen jousikehittelyn ja rinnalle tulevien vahvojen vaskien täydentäjäksi tulee loppuvaiheessa voimakkaat rummut, jotka etenevät omia teitään, luoden monotoniseen jousistoon mehevää eritahtista ristiaallokkoa. Tai näin minä sitä kuvaisin, musiikin teorian tuntija osaisi luonnollisesti kuvata teosta paljon täsmällisemmin.  

Youtubesta löytyy Nautiluksesta mukavasti erilaisia versioita. Dalia Stasevska näyttää johtaneen teosta useampienkin pumppujen, kuten Rotterdamin ja BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa. Väkeviä esityksiä!

Meredith alkoi kiinnostaa enemmänkin. Wikipedia kertoo hänen olevan skotlantilainen, 1978 syntynyt modernin ja kokeellisen klassisen musiikin säveltäjä, skaalana akustisesta elektroniseen. Kuuntelin tuubista myös muuta Meredithiä, kuten teoksen Sawbones, joka on samoja teemoja hyödyntävä elektroninen teos. Sitten mahtava ja maaginen Vapours, josta löytyy pari erilaista hienoa versiota ja joka meinaa jopa saada minunkinlaiseni totaalisen tanssi-agnostikon melkeinpä liikkumaan... On myös satapäisen soittajajoukon pelkästään käsien taputuksilla toteutettu HandsFree, joka tuo mieleeni Reichin Music for pieces of woodin.

Meredith esiintyy myös oman orkkansa kanssa, kuten viisihenkisellä sello, sähkökitara-tuuba-rummut ym. -kokoonpanolla, itse soittaen koskettimia. Hyvältä Nautilus kuulostaa näinkin. Toki rytmipuolella jotain väkevämpää, eli kahta rumpalia tai ainakin Mike Portnoyn tapaista kunnon rumpukioskia omaavaa tekijää olisin kaivannut joukkoon. Mietin, millaisen version saisi, jos teoksen lopun rumpuosuus rakennettaisiinkin niin, että siinä rummut nousisivat pääosaan? Tyyliin Simon Phillips, tai vaikkapa kuolleista herätetty ELP ja Carl Palmer puikoissa?

Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus. Soitetaankohan tätä Suomen konserttisaleissa koskaan? Toki Nautilus ei ole mitään kynttiläillallisten seesteistä taustamusiikkia, vaan pikemminkin sellaista, mitä kannattaa kuunnella vain silloin, kun perheenjäsenet eivät ole kotona...

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Kadonneen humppakuution arvoitus on dekkarin kaapuun puettu kohellustarina, jossa harjoitetaan laadukasta verbaliikkaa sekä puujalkamaisia basistivitsejä, melotaan karjalaisuuden syvissä vesissä ja informoidaan lukijaa jos jonkinlaisiin käänteisiin liittyvistä artisteista ja heidän biiseistään. Niin, ja löydetään kahteenkin kertaan hävöksiin joutunut humppakuutio, Trio Revanssi-tanssiorkesterin bändikamojen kuskaamiseen vihitty kuomuperäkärry.

Eletään 1990-luvun laman loppuaikoja Pohjois-Karjalassa. Entinen orkkabasisti ja musiikkimanageri Harry Harakka on päättänyt ruveta yksityisetsiväksi. Hänen sanchopanzamainen aseenkantajansa - lähinnä kyllä oluenkallistelija - on vanhan liiton toimittaja Könö Könönen, jonka suusta melkoinen kokoelma basistivitseistä on peräisin. Harakan yksityisetsivän ura saa alkuunsa kadonneen peräkärryn selvittämisestä, samana iltana kun Trio Revanssin pitäisi vielä soittaa Lieksassa!

Mutta eipä paljasteta tarinan käänteitä, dekkarigenressä kun ollaan...

Tapahtumat etenevät hengästyttävässä tahdissa, parissa päivässä ehtii Harakan vanhan Mersun kyytissä paljon. Ajankuva, tiivis rakenne ja laadukkaan sarkastinen kettuilu ovat kirjan parasta antia. Hyville sanonnoille saa nauraa tämän tästä, enemmän kuin lukuisille basistivitseille, jos kohta niissäkin pari todellista helmeä on.  

Suonna Kononen liikkuu tutussa maisemassa, hän on sekä joensuulaisen toimittajakunnan edustaja että myös muusikko. Edellisten kirjojensa, esikoisromaanin Tie päättyy meren rannalle sekä Uncle Samsara tapaan kirjailija osaa tarjota nostalgikolle monenlaista tarttumapintaa vanhojen iskelmien lainauksista lähtien. Kirjan 1990-luvun lopun markka-aika tuntuu kuin vanhoilta hyviltä ajoilta; paikkakunnat elivät, lehtien toimituksissa oli kunnolla väkeä ja Joensuunkin kokoisessa kaupungissa näyttää olleen tanssiorkestereita jonoksi asti. 

Tätä kaihoillessa tulee mieleen pohjois-karjalalaisen televisiohahmon, Putous-ohjelman Aina Inkeri Ankeisen katkera huudahdus: Miks kaiken pitää aina muuttua?

Vaikka humppakuutio on edeltäjäromaaneihinsa nähden toisenlainen - kevyempi - kirja, löytyy siitä samanlaisia tunnusmerkkejä kuin Uncle Samsarasta ja esikoisesta. Konosen tunnusmerkkinä on kolminaisuus, jonka osina basisti- ja muut altalipan vitsit, musiikkiin liittyvän knoppologian upottaminen tekstiin sekä nostalgia. 

No, ehkä neljäntenä myös kaikkitietävän kertojan roolissa tapahtuva informointi, jota olisi voinut humppakuutiosta karsiakin. Muutaman kerran kirjan Könö Könönen irtautuu Mersun etupenkiltä kirjailija-Konoseksi kertojan rooliin ja viittaa myöhempiin maailman tapahtumiin, mikä tällaisessa ränttätänttäkirjassa on aika turhaa. Lisäksi lukijaa sivistetään paikoin hiukan opettajamaisesti, vaikkapa karjalaisuuden historiasta.

Mutta väliäkö hällä, kun mennään ja soitto (myös suun) soi! Harryn puhelimen Nokia-tune pirisee taas, ja vaikka tilanne on akuutti ja kello käy, niin kaikessa kiireessä käydään naisystävän kanssa heittämässä varvit ja äidin luona nauttimassa karjalanpaistit. Harryn äidin vuolas karjalaispulputus on kirjan parhaita kohtia, varsinkin kun siinä on vielä mausteeksi vähän harvemmin kirjallisuudessa tavattavaa kannakselaista sävyä; tuntuu kuin se kaikkine attribuutteineen ja yli-ilmaisuineen lorahtelisi kirjan sivuilta pöydälle asti!

Muutenkin henkilögalleria on hyvä. Jotain sympaattista kaikissa, kirjan hahmoja tulee ajateltua lämmöllä. 

Kirjasta tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa; ajallisen tiiviyden lisäksi kirjoja yhdistää myös päähenkilöiden armoton suunpieksentä. Harakka & Könönen ovat kuin kauhavalainen Hakalan veljeskatras, mutta itäisillä mausteilla. Tästä yksi maukas esimerkki: "Jos mies osaa käyttää verbiä "rekonstruoida" ja soittaa bassoa humppabändissä, on epäilemättä väärällä alalla. Tuollaisesta syntyy henkistä ristivetoa." Tuurin Pohjanmaassahan samanlaista päänaukomista harrastettiin, kun veljeskunnan oppineempi jäsen Seppo erehtyi lausumaan kiljunjuonnin seassa sivistyssanan "reaktio". 

Kustantaja lupaa, että kirja on "ensimmäinen osa rahisevien Finnhits-vinyylien ja autokasettien soundein soivassa rikosromaanisarjassa "Harry Harakan tutkimuksia". Kirjassakin tuleviin seikkailuihin jo viitataan. Hyvä niin. Kirjat, joiden hahmoille saa lämmöllä hymähdellä tämän tästä - ja joiden tarinat nostavat aitoja muistikuvia oman nuoruuden vuosikymmeniltä, ovat erinomaisia matkakumppaneita tässä levottomassa ajassamme. 

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

Jatkan Tokarczuk-tutustumistani. Vuonna 2001 julkaistu Rumpujen kaupunki on muhkea novellikokoelma, joka liikkuu totuttuun tapaan näkyvän arkikokemuksen ja sen alla (tai ulkopuolella) olevan toisenlaisen todellisuuden välimailla. Mutta tietyllä tavalla se on helpompi kuin aiemmin lukemani kirjansa, ainakaan se ei jätä monista kohtaa aivan niin voimakasta ihmettelyä että mikähän merkitys noillakin sieniresepti- tai muilla jutuilla oikein oli... Mikä toisaalta on osa hänen kirjojensa viehätystä!

Kokoelmassa on joitain todellisia huippunovelleja. Kuten alkajaisiksi esiteltävä dekkaritarina "Avaa silmät, olet kuollut". Se vei niin mukanaan - ja korostan, että en ole mikään dekkarilukija - että pakko avata sitä tässä hieman juonispoilaamisen uhallakin.

Novelli kertoo perheenäiti C:stä, joka lukee dekkaria. Siinä tapahtuu - yllätys, yllätys - murhia, jotka jäävät selittämättä. C alkaa kirjan edetessä jo hikeentyä - yleensä kun hyvän matkaa ennen puoltaväliä alkaa selvästi haiskahtaa, kuka on se konna. Mutta ei. Sivut kuluvat, tulee uusia yllättäviä kuolemia, mutta mysteeri senkun kasvaa. Ja sitten C:n v-käyrän kohotessa käykin niin, että hän solahtaa osaksi sen dekkarin juonta, liudentuu sinne sisään ihan niinkuin hunaja kuumaan teehen.

Tämä on just sitä parasta Tokarczukia. Liekö puolalaisella ylimaallisella katolisuudella ja kirjailijan jungilais-psykologitaustalla tekemistä, mutta hänen kirjoissaan todellinen ja yliluonnollinen lyövät kättä päälle ja esiintyvät sulassa sovussa tässä ja nyt. Ja hän osaa ilmaista sen ihan vaan arkipäiväisesti.

Kuten haaksirikkoutumista kuvaavassa novellissa Saari. Yksinäinen saarelle pelastautunut mies löytää saarelle ajelehtineen veneen, missä on kuollut äiti ja henktorreissaan oleva vauva. Aikansa tuskailtuaan vauvan vääjäämättömästi edessä olevan nälkäkuoleman edessä tapahtuu ihme: miehen nänneistä alkaa valua maitoa vauvalle. Kun koville ottaa, niin koiraskin poikii... En kovin paljon innostu "sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio" -puheista ja absurdihan tuokin tarina on, mutta ihailtavan hienosti kirjailija vain osaa tarjoilla tuon tapahtuman lukijalle. Mitä hän sitten sillä tarkoittaakaan.   

Sitten on lämpimän kaunis novelli 64-vuotiaasta tanssijasta, joka päätyy sattumoisin pieneen kylään ja asettuu asumaan ränsistyneeseen entiseen hotelliin. Siellä on näyttämö, ja tanssija alkaa valmistella tanssinäytöksiä kyläläisille. 4 katsojaa, 11, välillä 9, mutta vanha tanssija vaan jaksaa yrittää ja ehostaa näyttämöään yhä eloisammaksi. Iltaisin hän kirjoittaa kirjeitä isälleen - niitä lähettämättä; isälleen, jota ei ole nähnyt vuosikymmeniin, kun isä ei ymmärtänyt tyttären ammatinvalintaa. Hän kirjoittaa kuin päiväkirjaa, toivoen, että isä vielä joskus näkisi mitä tytär osaa. Ja niinpä sitten käy, että näytöksistä tulee tapahtuma, jonne väkeä tulee bussilasteittain. Melankolinen, mutta kaunis tarina.

Tokarczuk alkoi maineensa kasvaessa järjestää kotiseuduillaan Puolan etelärajalla kirjallisuustapahtumia, ja tapahtumista on sittemmin tullut menestys. Onkohan hänellä ollut se näky jo uransa alkupuolella, niinä vuosina, kun hän Tanssija-novelliaan hahmotteli?

Tämä kirjailija ei päästä lukijaa aivan helpolla. Tokarczukia pitää osata malttaa lukea rauhassa, hötkyilemättä. Rumpujen kaupungissakaan osa novelleista ei täysin avaudu ja jään epäilemään, oliko niiden takana jotain syvempää merkitystä. Vai oliko sisältö juuri sitä, miltä se näytti: pientä elämää tavallisine asioineen, välissä toki joku arkikokemuksen tuolle puolen heilahtava mystinen juttu, joiden lomaan kirjailija osaa houkutella lukijan kuin varkain, yllättäen.

Claire Keegan: Aivan viime hetkillä

Jossain somessa näin kehutun irlantilaisen Claire Keeganin uutta kolmen novellin kokoelmaa, ja jokunen myönteinen kirja-arvostelukin löytyi. Niinpä ajattelin katsoa tämän kortin, löytyisikö minun kirjailijalistaani uusi Annie Proulx tai Elisabeth Strout.

Novelleissa on mies ja nainen, ja miehet esitellään epäedullisemmassa valossa. Ensimmäisessä novellissa on kehkeytymässä parisuhde, mutta nainen antaa pakit viime hetkillä. Ilmeisesti tajuttuaan, että mies on perinteisten mies-nais-roolien kasvattama. Toki mies tuntuu tiedostavan tämän itsekin ja on vähän hukassa omien käyttäytymismalliensa kanssa parisuhteessa. Hänestä välittyi enemmän tietynlainen avuttomuus kuin tarkoituksellinen sovinismi. Pikkuisen kävi miestä sääliksi, mutta hyvin ymmärrettävä se naisenkin ratkaisu oli.

No, toinen novelli kertoo naiskirjailijasta, joka on päässyt Heinrich Böllin kirjailijataloon työskentelemään. Tämä maininta varmaan ratkaisikin, miksi Böllin kirjojen suurena ystävänä tartuin tähän kirjaan. Böllihän kirjoitti joskus Irlannissa ja julkaisi kirjan Irisches Tagebuch.

Mutta - novellissa ei Böllistä sen koommin puhutakaan. On vain aivan outo saksalaisen kirjallisuuden proffa, joka naisen juuri tultua kirjailijataloon änkeää hänelle kylään - ja nainen ottaa hänet vastaan. No ei siinä mitään, väkinäistä teen ja kaakun nauttimista, kunnes nainen saa miehen lähtemään. Ja sitten pääsee asettumaan kunnolla taloksi ja alkamaan kirjoittamisen.

Mitähän tälläkin jutulla haluttiin sanoa…

Kolmas novelli kertoo sitten perheenäidistä, joka haluaa kokeilla vieraaseen sänkyyn menoa. Tämä tarina on varmaankin kirjallisesti hyvin koottu, mutta muuten aivan karmea, sadistinen.

Taisipa jäädä minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi Keeganin kirjaksi. Vähän sama tunne kuin Alice Munron kanssa joskus aiemmin. En ymmärtänyt, mitä yhteyttä novelleilla oli keskenään (jos oli), ja oliko niissä jotain syvällisempää tasoa. Mikäli kirjailijan tavoitteena oli tuoda esiin miessukupuolen yleistä turmiollisuutta, niin senkin esittelyyn kirjan mieskavalkadi oli aivan liian eriparinen. 

Se hyvä puoli kirjassa oli, että lyhyydessään se tuli nopeasti luettua.

Ilkka Saari: Rooman alkava auringonlasku: Legaatti Gnaus Severius Tulliuksen elämä

Aivan erinomainen kirja! Varsinkin, jos sattuu pitämään historiasta. Rooman alkava auringonlasku on 200-luvun aitoihin kehityskulkuihin perustuva juonellinen kertomus ajasta, jolloin Rooman valtakunta eli kukoistuksensa loppuhetkiä. Kaukaa keskuksesta valloitetut alueet alkoivat vallata maitaan takaisin, keisarit vaihtuivat yhtä mittaa ja samaan aikaan näyttämölle nousi uusi ja uhaksi koettu tekijä, kristillisen alkuseurakunnan leviäminen.

Kirja kuvaa roomalaisylhäistöön kuuluvaa Gnaus Severius Tullusta. Alussa hän on opiskelemassa Aleksandriassa valmistautuakseen valtion virkauraan, mikä sitten konkretisoituu roomalaisvallan edustajan sotapäällikön tehtäviin kaukana pohjoisessa eli nykyisen eteläisen Saksan alueella.

Germaaniheimojen uhka käy yhä pahemmaksi, kun keisari vetää Tulluksen alueelta valtavasti joukkoja Lähi-Itään persialaisten uhkaa torjumaan. Päähenkilö kokee yhä vahvemmin Rooman alkavan rapistumisen. Hänen sisäinen kapinointinsa lisääntyy ja pian hän huomaa olevansa Rooman valtakoneistossa toisinajattelija. Samassa kasvaa huoli omasta turvallisuudesta.

Kirja kuvaa julmia aikoja. Päitä putoaa, orjia otetaan, naisia häpäistään. Sellaista se varmaan on silloin(kin) ollut. Taistelukuvaukset eivät sinänsä minua kiinnosta, mutta onneksi niitä on sivumäärästä aika vähän. 

Kirjan edetessä kristillisen alkuseurakunnan leviäminen näkyy yhä enemmän. Myös Tulluksen lähipiiriin ilmantuu kristittyjä omaa isää ja molempia vaimoja myöten. Tullus pitää kiinni roomalaisuuden ylivertaisuudesta aidon herrakansaideologian hengessä, vaikka lähipiirinsä myötä altistuu kristinuskolle. Kristittyjen esimerkki toisaalta vetoaa, toisaalta hän pysyy Iesus-profeetalle kylmänä ja suhtautuu kristinuskoon lähtökohtaisesti harhaoppina ja haihatteluna. Ristiriita on kuvattu hyvin.

Ilkka Saari on luonut kiehtovan historiallisen romaanin, jossa on jännitystä, lämmöllä kuvattua rakkautta ja kiinnostavaa ajankuvausta. Kirjassa konkretisoituu kristinuskon radikaali sanoma ihmisten samanarvoisuudesta ajankohdan keskeistä lähtökohtaa, orjuutta vasten. Kristinuskon leviämistä tavallisen kansan keskuudessa on kuvattu hyvin; ajankohtahan oli ratkaiseva, koska 200-luvun lopun ja 300-luvun alun aikana kristityt kokivat sekä julminta sortoa ja massateloitukset etenkin keisari Diacletianuksen aikana, mutta vain hetkeä myöhemmin olojen vakiintumisen seuraavien keisareiden käännyttyä kristinuskoon.

Onhan näistä ajoista luettu ennenkin. Pitkin kirjaa nousee mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit kuten Ihmiskunnan viholliset. Yhdenmukaisuuksia on. Päähenkilö Tullus on samanlainen luonteen lujuudessaan vähän ailahteleva, mutta monipuolisesti pohdiskeleva antisankari kuin Waltarinkin kirjojen päähahmot. 

Tullus miettii tavalla, joka itsellenikin on hyvin läheistä: "Teen usein näin, kuten teen nyt. Istun ja ajattelen. Häädän kaikki upseerini silmistäni ja istun ajattelemaan ilman häiriöitä. En juo viiniä enkä syö. Annan aivojen toimia vapaasti, annan ajatusten lennähdellä kurittomasti, sillä kokemuksesta tiedän, että ajatusten hypähtelyssä on mieli ja järjestys. Ajatus ajaa takaa ajatusta, uutta ajatusta ja oivallusta. Ajattelun raaka-ainetta kerään näennäisen huolettomasti, mutta tämä huolettomalta vaikuttava tekemättömyyteni on ankaran tarkoituksellista."  

Taitaapa tällainen keskushahmotyyppi olla muutenkin yleinen tämänlaatuisissa teoksissa. Mutta myös ymmärrettävä valinta; yksiulotteinen sotapäällikkö väkisinkin tarinaan kuuluvien hävitys- ja kostoretkien lomassa puuduttaisi lukijan helposti. Nyt sitä vaaraa ei ole.

Oikeastaan Saari vetää tuon ajankohdan kuvauksessaan pidemmän korren kuin paksumpiin ja ajoittain pitkäpiimäisiin opuksiin turvautuva Waltari. Teksti etenee nopeammin ja kirjailija säästää lukijaansa tuhralta junnaamiselta ja liioilta yksityiskohdilta. 

Kielellisestikin kirja tarjoaa nautintoja. Kun Tullus käy joukkoineen tarkastamassa Rooman alueille tunkeutuneiden germaaniheimohen aiheuttamaa hävitystä, hän toteaa: "...tulemme kylään, jonka talot on poltettu mustaksi, paikat on myllätty ryöstettävää etsittäessä... Ei juhlita täällä viljan jumalatarta Cerestä."

Ja vielä yksi plussa. En yleensä hae - enkä varsinkaan löydä - romaaneista niihin mahdollisesti kätkettyjä allegorioita nykyaikaan. Tästä kirjasta niitä nousee aika luonnostaan. Rooma on kuin Neuvostoliitto tai Venäjä imperialismissaan. Isovenäläisyys on roomalaisuutta, samoin keskuksen ja periferian suhde. Toivoa sopii, josko nykyaikanakin ruohonjuuritasolta leviävät humaanimmat opit saisivat laajemmin jalansijaa. 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä (Studie i mänskligt beteende)

Ruotsalainen Lena Andersson jatkaa suorasukaisten ja pikku kulttuurisotia nostavien kirjojensa julkaisemista. Tällä kertaa hän hyökkää lempiteemakseen nousseen oikeaoppisuuden kritisoimiseen rakenteeltaan kiinnostavalla kirjalla, jonka novellit ovat itse asiassa romaanin osa. Itsenäiset kappaleet kertovat pääosin naisista, jotka pilkahtavat esiin pitkin kirjaa uusissa yhteyksissä, eri ihmisten kanssa.

Kirjan alkupuolella on aviopari Märta ja Teodor, onnellisen pariskunnan perikuva, joiden Amanda-tytär ei pysty hyväksymään sitä, miten hänen äitinsä meni luopumaan kansainvälisestä opiskelumahdollisuudestaan vain päästäkseen seurustelemaan Teodorin kanssa. Vanhempien hyvä avioliitto on lähtökohtaisesti rakennettu väärin, mitä tiedostava tytär ei voi hyväksyä. Ja siitä omalle Benjamin-poikaystävälleen saarnatessaan hän huomaakin pian Benjaminin olevan entinen poikaystävä.

Amanda putkahtaa sitten myöhemmin esiin koulun rehtorina, joka koulun arvopohjaoppaan avulla koittaa ohjata muodollisen oikeamielisesti Venäjältä Ruotsiin muuttanutta Olga-opettajaa näennäisen liberaaliin, mutta käytännössä puolitotaarisen ehdottomaan ajattelumalliin. Ja lopulta sitten irtisanoo Olgan. 

Näiden novellimaisuuksien välillä on monta tarinaa. Naiset juoruavat yhteisistä tutuistaan, käyvät läpi parisuhteitaan sekä kokemuksiaan Parempi maailma nyt! -liikkeen mielenosoituksissa. Andersson tarkkailee naisia läheltä ja herkullisen objektiiviselta tuntuvalla tavalla repii heidän omahyväisyyttään kappaleiksi. Kirjan sympaattisimmat hahmot ovat juuri niitä naisia, joita nuo oikeassaolijat itsetietoisuudessaan ylenkatsovat.

Vaikkapa kun kirjailija laittaa omasta mielestänsä hyvää ajattelevan Liselotten pyytämään ystävältään Matildalta anteeksi omia ikäviä (ja muiden vielä ikävämpiä) puheitaan. Ja samalla Liselotte tulee kiertäneeksi puukkoa yhä syvemmälle täysin huuli pyöreänä olevan ja järkyttyneen Matildan selässä: ”Muut ovat sanoneet pahempia asioita kuin minä”, Matilda kuulee Liselotten jatkavan. ”Mutta minä osallistuin enkä väittänyt vastaan. Ei voi sanoa, että olemme kiusanneet sinua, ei minun mielestäni, ethän ollut kuulemassa mitä sanoimme, mutta olemme kohdelleet sinua huonosti. Tosin sinä olet aika vaikea ihminen, Matilda, se sinun täytyy ymmärtää. Et ole helppo ystävä. Moni saattaa olla sitä mieltä, että olet erilainen ja kummallinen, et sovi joukkoon etkä pääse koskaan pitemmälle kuin kangaskauppaan, jossa suoritit TET-harjoittelun kahdeksannella luokalla. Jotkut saattavat jopa ajatella, että olet ärsyttävän varovainen ja samaan aikaan vähän olevinasi.”

Toisaalla Liselotte keskustelee Ellinorin kanssa yhteisestä tutustaan, joka "ei suostu tunnustamaan, ettei ole onnistunut elämässään kovin hyvin, ja se on heistä kummastakin äärimmäisen provosoivaa."

Että sellaisia ystäviä…

Sitten ne dialogit! Ne Andersson raportoi terävän pisteliäästi, mikä tuo mieleen aikamme ilmiön jankkaavasta ”keskustelu”kulttuurista, missä pieninkin spontaani lausahdus puretaan palasiksi ja analysoidaan puhki, epäillen että jokaisen sanan ja viestin takana piilee jotain peitettyä… Ja some-väännöt, missä alkuun ihan viattomatkin heitot lähtevät porautumaan yhä pikkutarkempaan ”niin niin, mutta” - inttämiseen, jonka lopputuloksena ei ainakaan synny mitään seesteistä eikä uutta luovaa oivallusta. 

Väliin ajattelen, että on tuo Lena Andersson ihan kamala ihminen. Kirjailijan pisteliään tekstin kohteiksi joutuvat naiset käyvät jopa vähän sääliksi. Mutta... pakkohan sitä taitavaa kynän käsittelyä on ihailla. 

Mietin, olisiko mies voinut kirjoittaa tällaista. No, ehkäpä olisi, ja varmaan on julkaistukin. Mutta oliko ihan pakko kirjoittaa tällaista kirjaa vain naisista? Puhdasoppisuuden kritiikki voisi mennä inansa paremmin perille, jos hahmogalleriassa olisi muitakin kuin aika kliseemäisen samantyyppisesti sortoa sun muuta tiedostavat naiset. Onhan toki kirjassa muutama mies statistiksi - joista yksi naistenmies aika mulkero - mutta muuten kirja jättää yybertiedostavista ruotsalaisnaisista aika ikävän kuvan.

No, ehkäpä se ikävä onkin. Ja miesten maailmojen kummallisuuksia rusikoidaan sitten toisissa kirjoissa.

Eli: Hiukan haastava kirja. Pidän Anderssonin kielestä. Se on selkeää, sujuvaa mutta samalla vaativaa. Vähempikin leimaaminen olisi kyllä riittänyt. Ettei vain Andersson itse sorru samaan ylemmyydentunteeseen, jota hän niin kriittisesti arvioi.

Mutta toki pitää arvostaa sitä, että pystyy noin paljaaksi riisumaan ilmiön, joka tuntuu, kauniisti sanottuna, vieraalta.

Elli Salo: Keräilijät

Olipa hyvä kirja, aika yllättäväkin. Tarina kolmesta hyvin erilaisia polkuja jonnekin Kainuun lakkautetulle rajavartioasemalle päätyneestä naisesta keskellä kesää omine taustoineen, muistoineen ja kipupisteineen.

Heini on arkeologi ja tullut Lääte Campingiksi muuttuneelle rajavartioasemalle heinäkuuksi tekemään tutkimusta, inventoimaan lähinnä menneen sodan jäänteitä. Lääte viittaa Raatteeseen eli alueeseen, missä talvisodassa kaatui tuhansia ukrainalaisia. Ani on mainetta niittänyt luontokuvaaja, joka päätyi vanhemmilla päivillään takaisin Suomeen työskentelemään luontoturismin ja petokuvausten parissa. Ja trion väriläiskä Ljudmila, alunperin neuvostoliittolais-venäläinen kirjastonhoitaja Kostamuksesta, joka päätyi Suomen puolelle naimisiin ja lopulta elämään marjojen keruulla, Lääte Campingin pihassa seisova asuntovaunu kotinaan.

Mitäpä kirjassa sitten tapahtuu... ihan suoraan nyt ei juuri mitään kauhean erikoista. Runkona on pikku puuhastelua, kun hamstraaja-Ljudmilan johdolla kerätään yrttejä ja odotetaan hillojen kypsymistä. Tai kun kuljetaan alkoholisoituneen Anin vanhassa pakettiautonrämässä pitkin metsäteitä ja viedään romua jäteasemalle. Heini taas yrittää viedä läpi inventointejaan keskellä valtavia hyttysparvia. Hän on vieraassa ympäristössä, niinkuin tuntuisi olevan vieraana omassa elämässäänkin. Kuin olisi tupsahtanut paikalle toiselta planeetalta kahden naispuolisen eräjorman seuraan.

Epäsuorasti välittyy samalla kuvaa suurista katastrofeista ja murroksista. Sodan lisäksi maaseudun muutoksesta, minne maatilojen hiljennyttyä on sitten tullut toisenlaista elämää: Puolisoita Venäjältä, marjan poimijat Thaimaasta, turvapaikanhakijoita itärajan takaa, haaskoilla houkuteltuja petoja kuvaamaan tulleita öky-öko-turisteja muilta mailta.

Kirjassa on samaan aikaan puoli maailmaa ja toisaalta verkkaista tapahtumattomuutta elävä syrjäinen nurkka itärajalla. Näistä syntyy hieno kontrasti, varsinkin kun kirjassa on kunnon komiikkaakin muuten hiukan melankolisen yleistunnelman seassa.

Kirjassa on palasia eräkirjoista, sotamuistoista ja historiakeruuseen annetuista tiedonannoista. Yksi herkullinen detalji on kainuulainen puheenparsi. Kainuun lukuisia Kemppaisia haastatellaan kirjassa pariinkin otteeseen, ja miten taidokkaasti onkaan kuvattu se ”vuoropuhelu”, missä haastattelija ja yksi Kemppainen onnistuvat olemaan täydellisesti eri aaltopituudella: ”Ka semmostahan se oli.”

Keräilijät on pyörinyt Kajaanin teatterissa ja se sopisi hyvin myös elokuvaksi. Sen verran hyvän road movien, jopa ajoittaista farssin aineksia teoksessa on.

Pekka Kauppi: 8 tapaa parantaa metsien hiilinielua

Ympäristönsuojelun emeritusprofessori ja aktiivinen metsäkeskustelija Pekka Kauppi on julkaissut kiinnostavan katsauksen välillä ylikierroksella käyvään hiilinielukeskusteluun. Kirjan nimi on vähän helpon klikkiotsikkomainen, mutta silti se tarjoaa pitkää perspektiiviä hyvin monitahoiseen ja hankalaan teemaan.

Kirjassa on optimismia herättäviä ja myös itselleni uusia näkökulmia. Esimerkit Kiinan metsäkadon kääntämisestä vahvaksi hiilinielumaaksi ovat vakuuttavia. Maan metsäpinta-ala on kasvanut jo neljän vuosikymmenen ajan. Vaikka tämä on saavutettu muun kuin aktiivisen hiilinielupolitiikan sivutuotteena, pitää hattua nostaa. Tämä menee samaan kategoriaan kuin saman maan valtava edistys aurinkoenergian ja tuulivoiman saroilla - jos kohta pitää muistaa myös Kiinan massiiviset hiilidioksidipäästöt, lähes kolmasosa koko maailman päästöistä.

Kiina-osuus on kirjan parasta antia. Se osoittaa, että kun metsäkysymystä lähestytään laajalla skaalalla eikä pelkkä hätiköity hiilinielu luupissa, tuloksiakin tulee.

Toinen erinomainen kohta käsittelee metsien hiilinielun optimoinnin perspektiiviä. EU:ssa ja etenkin Suomessa on käyty paniikinomaista keskustelua siitä, miten nielu- ja päästökysymyksissä ratkaiseva etappi olisi aivan lähiaikoina kuten jo 2035. Kauppi todistaa, että todellinen kriittinen piste on jossain 2050-luvun jälkeen, ehkä lähellä vuotta 2100. Fossiilisia päästöjä ei ole saatu kuriin eikä tulla lähiaikoina saamaankaan - osaksi siksi, että fossiilisista raaka-aineista riippuvaiset valtiot mielellään sysäävät ilmastotalkoiden painopistettä metsien hiilinielukysymyksen puolelle. 

Suorat sitaatit: ”Innostus hiilinieluista on välillä ollut niin suurta, että pääasia - irtoaminen fossiilisten polttoaineiden kahleista - on jäänyt pois mielestä.”

Ja: Metsien hiilinielujen ylikorostaminen voi hidastaa energiajärjestelmien nykyaikaistamista. Yritykset ja julkiset toimijat voivat käyttää kivihiiltä ja öljyä entiseen tapaan, jos lyhyen tähtäyksen sitoumukset saavutetaan pikkunäppärästi hiilen nielujen avulla.” Kyllähän Suomen valtio tähän myös syyllistyi omissa tavoiteasetelmissaan.

Kasvihuonekaasujen pitoisuus tulee kasvamaan ja ilmasto lämpenemään, ja se ajankohta, jolloin tosi mielessä tarvitaan metsien kykyä imuroida hiiltä ilmasta, on joskus muutamien vuosikymmenten päästä.

Ja tälläpä onkin iso merkitys kotoiseen metsäkeskusteluumme. 2000-luvun alussa vauhdilla kiihtynyt metsiemme nielu perustui reippaisiin uudistushakkuisiin ja soiden ojitukseen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Sittemmin tahti hiipui ja metsiemme keski-ikä on kasvussa. Puolivanha puusto ei sido hiiltä niinkuin pari-kolmikymppinen harvennusmetsä.

Yksiniittinen hakkuiden nopea vähennys tuottaisi pienen korjauksen lähiaikojen nielulukemissa, mutta kostautuisi sitäkin suurempana miinuksena myöhemmin. ”Palapeli on monimutkainen, metsänhoidon tavoitteeksi ei voi ottaa puuston hiilinielun kohottamista mahdollisimman suureksi mahdollisimman pian”, Kauppi kirjoittaa.

Vaikka kirjassa on todellisia helmiä ja maltillista sekä monipuolista argumentaatiota, niin ehkä olisin odottanut noista monimutkaisista ja akuuteista kiistakysymyksistä enemmänkin syvälle menevää pohdintaa. Vaikkapa sen kysymyksen problematisointia, miksi niin maineikas ja kovalla tieteellisellä pohjalla oleva (ollut?) metsävarojen inventointiosaaminen ei ole pystynyt tuottamaan validimpaa tietoa näihin hiilikysymyksiin. Ensin metsien kasvu yllätti positiivisessa mielessä ja hetken ehdittiin keskustella jo kasvulukemien nousemisesta 110 miljoonan kuution tasolta jopa kolmanneksella. Vaan sittenpä kasvun romahdus yllätti sitäkin enemmän.

Vaan onpahan se toisaalta aika monimutkainen yhtälö. Ei vähiten ojitetuille soille synnytettyjen uudenlaisten biotooppien kanssa, jotka ovat tuottaneet monenlaista yllätystä. Niin se luonto toimii... Eikä kokonaiskuvan hahmottamista helpota sekään, kun julkisuudessa eri ympäristölliset näkökulmat herkästi ympätään yhteen. Ikäänkuin niissä kaikissa, ilmastokysymyksistä monimuotoisuuteen ja jopa virkistysnäkökohtiin, vektorit ajaisivat samaan ja yleensä metsien talouskäytön kannalta vastakkaiseen suuntaan.

Björn Wahlroos: Nurkkahuone. Eräänlaiset päiväkirjat 2001 - 2022

Björn Wahlroos on mielenkiintoinen persoona. Rahamaailman Hannu Hanhi ja omaa itseään täynnä oleva suorasuu, joka ärsyttävän usein näkyy osuneen oikeaan. Hyvä kirjoittaja ja rohkea kannanottaja. Eipä se nyt ihme ole, että hän on niin paljon ollut esillä. Tässä maassa kun suorasanaisia kannanottajia ei ole liikaa.

Muistelmien kolmas osa kuvaa vuosia Wahlroosista eri firmojen nurkkahuoneissa, Sammon toimitusjohtajana, Nordean ja UPM:n hallituksen puheenjohtajana jne. Vauhtia on ja myös vaarallisia tilanteita. Aika koukuttavaa tuo teksti sitten on, ehkä vanha taloustoimittaja minussa heräsi taas henkiin kun pankki- ja fuusioseikkailuista luin. Monta kauppaa on tehty, vielä useampi on mennyt sivu suun ja hämmästyttävällä tavalla tappiot tuntuvat Wahlroosin mukaan näyttäytyneen voitoilta hetken päästä. Vaan kukapa sitä tietää vaihtoehtoista todellisuutta, miten lopulta olisi käynyt jos toisin olisi käynyt?

Onhan tuo Nalle ollut aikamoisella näköalapaikalla menneiden parin vuosikymmenen taloushistoriassa, niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa. Hänellä on ollut kilvenkantajanaan uskollinen soturi Kari ”Kuki” Stadigh ja tämän parivaljakon bisnestouhuja on todella kiinnostava lukea. Ihan kirjallisessa mielessä Nalle-Kuki-kaksikon seikkailut tuovat kirjaan paljon, ettei nyt ihan Wahlroosin sooloksi mene koko teos.

Teksti etenee hyvin ja loogisesti - toki kirjoitusvirheitä on sallittua enemmän - ja miljardihankkeiden lomassa on kepeämpiä huomioita luonnekuvauksineen. Kanssaihmisiä neuvottelukumppaneista kollegoihin Wahlroos kuvaa suorasukaisesti, mielestäni tarpeettomankin suoraan ja jopa tylysti. Se on ehkä kirjassa se piirre, joka tuntuu eniten vieraalta. Saahan sitä rikas olla ja vaikka vähän muistuttaakin, missä kaikissa (ehkä) on oikeassa oltu. Mutta useat kuvaukset kanssaihmisistä tuntuivat turhan ylimielisiltä. Varsinkaan kun itsekritiikkiä omaa egoa kohtaan ei juuri kirjan sivuilta löydy.

Axel Åhman: Rääppöö

KAJ-kolmikon haitarimies Axel Åhman on kunnostautunut myös kirjailijana, ja nyt esikoiskokoelma on saatu myös suomeksi nimellä Rääppöö. Niinkuin odottaa saattaa, nimi (alkuperävöyriksi muuten Klein) kuten kirjan sitaatitkin ovat Vöyrin murretta, jonka kääntämisessä suomentaja Katriina Huttunen on käyttänyt oivallisesti eteläpohjalaista murretta.

Valtaosin novellit kuvaavat miehuuden kynnyksellä olevan pojan tuntemuksia. Sellaista hapuilevaa tunnustelua kohti monenlaisia kulttuuristen leimojen ja paineiden kuvaamaa kokonaisuutta nimeltä mies. On oivallinen kuvaus hirvijahdista ja tunnemyrskystä onnistuneen riistalaukauksen jälkeen, kun vasa on kaadettu ja emä jää paikalle pyörimään ja ihmettelemään. Isän ja pojan vähäsanaista yhteyttä työkalupakin ympärillä. Yksinäisyyttä ripillepääsyn iltajuhlissa, kun paras kaveri kaappaa ihastuksen.

Tavoitin novelleista jotain tuttua omasta nuoruudestani.

Kirkkoherra Peteristä hautaamassa kunnanjohtajaa kertova Voileipäkakku on todellinen killeri. Traagisessa farssissa keskushahmona on juuri voileipäkakku, tyypillinen hautajaistarjottava, johon liittyy ikävä takauma Peterin ja kunnanjohtajan nuoruuteen ja köksätunneille. Novelli on erinomaisesti rakennettu, se vähä vähältä kehittyy kohti kliimaksia ja nauraakin saa.

Ihan kaikki novellit eivät ole täysosumia, mutta kokonaisuudessaan kirja on hyvä. Toivottavasti Åhman jatkaa tälläkin saralla ja ehkä nimenomaan novellien parissa.

Muistojen bulevardi ja Ylen ykkönen

Radion Ylen ykköskanavan muutokset saivat tarttumaan blogiaiheeseen, josta olen ajatellut kirjoittaa aiemminkin. Nimittäin upea Muistojen bulevardi, jokapäiväinen tunnin musiikkiohjelma, jossa soitetaan menneiden vuosikymmenien musiikkia. Harmonista - nostalgistakin - kuunneltavaa seesteisine välispiikkeineen. Genreksi voi varmaan kuvailla aikansa kevyttä musiikkia.

En ole iskelmän ystävä, mutta mahtaako sitten aika kullata muistot, niin hienoa kuunneltavaa nuo 1960- ja -70-luvun kipaleet ovat. Listabiiseissäkin komeat jousistot taustalla. Kasariluvun kamala syntikkapoppi on riittävän etäällä. 

Ja mikä aivan erityistä: Ohjelmassa soitetaan kielivalikoimaltaan hyvin monipuolista musiikkia. Tällaiselle jenkki-eurohumppaan ja englannin ylivaltaan tympääntyneelle saksalaiset schlaagerit, italialaiset progehtavan mahtipontiset teokset ja ranskalaiset sansoonit ovat jo sanoitusten puolelta - niin, musiikkia korvilleni! Kotoisempia kieliä unohtamatta. Ja miten mukavaa on kuunnella ruotsalaisiakin 1960-luvun rallatuksia!

Leppoisaa ja rahoittavaa. Kuin keidas kiireisen päivän keskellä, jos aamuysiltä saa napsaista ykkösen auki ja asettua autereiseen äänimaisemaan... Leonard Cohenia, Lill-Babsia, Ankin ihana "Niin aikaisin" jostain kuuskytluvulta, ja onpa sekaan mahtunut muutamia progemusiikin balladimaisia helmiä King Crimsonin "I talk to the windistä" lähtien. 

Ja tästäpä sitten ajankohtaiseen teemaan eli kauhistelemaan YLE:n kanavamuutoksia. Muistojen bulevardi on kuvannut minulle juuri sitä keidasmaista erinomaisuutta, miksi kanava poikkeaa edukseen. Tai mikä ylipäänsä on YLE:ssä arvokasta. On sitten vakavaa asiaohjelmaa, kuten muinainen Ykkösaamu, tai musiikkimakasiineja - kuten Riston valinta - niin Ylen ykkönen on ollut ihan jotain muuta kuin Radio Suomen ja kaupallisten kanavien hölinäohjelmat.

Ja nyt ne hyväkkäät ovat menneet muuttamaan ykkösenkin joksikin kevyeksi jutustelukanavaksi. Pelkään jo, että Muistojen bulevardikin siirretään jonnekin reliikkien joukkoon ja korvataan jollain "modernimmalla" ohjelmakonseptilla. Samaten on huoli, kun mainio Risto Nordell kuuluu eläköityvän ensi vuonna, niin tuleeko Riston valinnan tilalle mitään vastaavaa?  

  

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Alaotsikoltaan ”Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” oleva kirja kertoo kiinnostavasta vaiheesta keskiajan Suomessa ja suomalaisesta soturiaatelistosta, jonka luonnetta ja merkitystä en ole lainkaan aiemmin ymmärtänyt. Kyllä Juhana- ja Kaarle-herttuat on tuttuja nimeltä ja Flemingit, nuijasota samoin, mutta että Suomi vaikutti olevan vähän omilla teillään oleva valtakunnan osa silloin… enpäs tiennyt. Maan virallinen kuningas, Puolassa oleva katolinen Sigismund oli käytännön valtaa pitävän Kaarle-herttuan (eli setänsä!) kanssa täysin eri linjoilla. Sigismund koitti saada koko valtakuntaa peukalonsa alle ja samalla palauttaa katoliseen uskoon. Ja vaikka suomalaisaateli oli ilmeisen vahvasti vakiintunut luterilaisuuteen, niin ainakin omaa ja ehkä myös Suomen puoliskon liikkumavaraa turvatakseen se oli enempi kaukaisen kuninkaan kuin Tukholmasta asioita hoitavan Kaarle-herttuan leirissä.

No, onhan näistä luettu koulun historiassa. Mutta ei sitä, miten hämäläisessä rälssiperheessä silloin elettiin. Arvid Tawastin perhe jätti mittavat määrät pikkutarkkaa kirjallista materiaalia maatilojen tilinpidosta lähtien, siksi olikin kiinnostavaa lukea monenlaisista yksityiskohdista 1500-luvun ylimystön elämässä. Saksasta tuotiin Reininviinejä ja mausteita, samalla kuitenkin oltiin kiinni käytännön maatilan pidossa ja annettiin ohjeita karjan hoidosta ja viljelystä.

Arvid Tawastin oloinen aatelinen tuskin toki talikkoon tarttui, mutta muunlaista ryynäystä koki sitten enemmän. Hän oli Suomen puoliskon ykkössotilaita ja tämän tästä joutui menemään kuninkaan ja/tai herttuan määräämänä Käkisalmen linnaa tai Narvaa puolustamaan, Tukholmaan käskynjakoon tai Savonlinnaan. Viron puolella käytiin melkein kuin naapuripitäjässä, heikkoja Suomenlahden jäitä pitkin tai syysmyrskyissä. Ja ohjeet sotakentille menivät kirjeissä 3-4 päivässä (kulkeeko Posti muuten nykyään yhtään sen nopeammin?)

Ja vanha tuttu vihulainen idästä aiheutti silloinkin levottomuuksia. Toki koitettiin sitä rajaa siirrellä molemmistakin suunnista.

Maria Turtschaninoff: Arvejord (Suomaa)

Luin kolmisen vuotta sitten Suomaan, ruotsinkielisen Pohjanmaan maaseudulla 1600-luvun puolivälistä seisseen Nevabackan talon elämästä sukupolvien saatossa kertoneen erinomaisen kirjan. https://leevilevitoi.blogspot.com/2022/10/maria-turtschaninoff-suomaa.html 

Päätin, että tämä luetaan toistekin, ja nyt luin sen alkuperäiskielellä ruotsiksi. 

Yllätyin hieman, miten paljon uutta kirjasta löytyi. Osaltaan se varmaan johtuu vieraammasta kielestä. Ehkä se pani keskittymään eri tavalla kuin äidinkielellä luettuna. Ja se onkin kahdella kielellä lukemisen houkutus; saa tavallaan, jos ei nyt kahta, niin kumminkin puolitoista kirjaa. Jokainen kieli kuitenkin avaa asioita hiukan eri tavalla, johdattelee lukijan etenemään hiukan erilaisia polkuja.

Toki teos on sisällöltään melkoinen aarreaitta, kansanuskomuksiakin ja henkimaailman asioita seassa, että jo sisältö tarjoaa monia kerroksia. Mutta toisella kielellä luettuna lukukokemus nousi vielä toiselle tasolle.

Suomaan luettuani kävin kerran kuuntelemassa Maria Turtschaninoffia kirjailijaillassa. Kysyin häneltä muutamista kiinnostavista yksityiskohdista, ja jäin ihmettelemään, miten aidon tuntuisesti esimerkiksi kirjan lopun metsäkuvaukset on tehty, vaikka kirjailijalla itsellään ei sanojensa mukaan ollut mitään perhesidosta metsänomistukseen. Luin nyt nuo kohdat vielä erityisen tarkkaan. 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tuskinpa olisin tarkoituksella hakeutunut Helsingin keskustan suunnitelleen Johan Carl Ludwig Engelin yöpäiväkirjamaisista mietteistä koostuvaan kirjan pariin. Mutta kun se sopivasti oli mökin makuunurkkauksen hyllykössä tyrkyllä, niin hellepäivä hujahti mukavasti, kaunista järvimaisemaa samalla aika ajoin katsellen.

Runoilija Jukka Viikilä on koonnut Helsingin luojasta päiväkirjamaisen kuvauksen, missä Engel työpäivien päätteeksi käy läpi sisäisiä tuntemuksiaan, toki myös arkisempia rakennustöihin liittyviä huomioita. Mutta pääosin kirja on hyvin sisäänpäinkääntynyt, Engelin sisäistä maailmaa muutamien lauseiden mittaisissa jaksoissa kuvaava mielenmaisema.

Engel päätyi Helsinkiin vuonna 1816, aluksi vain perheelleen antamansa lupauksen mukaisesti kuudeksi vuodeksi, mutta niin vain kävi, että vuonna 1840 hän kuoli siellä leskenä, kertaakaan syntymämaassaan Preussissa tai ylipäänsä keisarikunnan ulkopuolella käymättä.

Kirja oli kesäpäivän kontemplatiiviseen lueskeluun oikein otollista seuraa. Itselleni uudenlaistakin arkkitehdin tapaa hahmottaa ympäristöä ja kokonaisuuksia, runoilijan kielellä kuvattuna. Ja kauniita lauseita: ”Olen tilannut siemeniä Turun Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.”

Arkkitehdit luovat uutta, vuosisatojen ajaksi ihmisten elämää uomaavia ratkaisuja. Kirjassa pistäydytäänkin Engelin kuvitelmissa myöhempiin aikoihin, 1900-luvulle, kuvittelemaan rakastavaisten keskustelua siitä, miksi tästä kaupungista tuli sellainen kuin tuli; millainenhan ihminen se Engel on ollut? Ikäväänsä varmaan purkanut ja itseinhoaan…; ”tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.”

Suurten rakennusten ja kaupunginosien ajattomuus heijastuu luonnollisesti myös ihmisen elinaikaan, ja Viikilän teksti kasvaakin paljon yli pelkän Helsingin rakennusten suunnittelijan elämän kuvauksen. ”Nyt, vaikka eläisitkin vielä kaksi tai kolme vuosikymmentä, on sama hetki kuin kuollessasi”, kirjoittaa Engel tyttärelleen kirjan epilogissa.

Tuure Vierros: Kankaanpää-sarja 2-4 eli Kultasantainen raitti, Valhetta kaikki totuus, Ei saavu satamaan

Kankaanpää-sarjan loput osat käsittelivät Rödbäckien perhekuntaa 1800-luvun lopulta 1930-luvulle. Päärooleissa olivat jämerä ja vakaa Serafia eli Seru-äiti sekä hänen monenlaista vastatuulta kokeva änkyrämäinen Vihtori-poikansa. Mutta muukin perhekunta saa puheenvuoron; kirjat koostuvat muutaman sivun mittaisista jaksoista, joissa itse kukin perheenjäsen kertoo tapahtumia ja tuntemuksiaan. Ihan toimiva konsti.

Toisessa niteessä kolme Serun lapsista, Vihtori, Emma ja Jalmari lähtevät Amerikkaan. Äitinsä luonteinen Emma pärjää hyvin, Jalmarikin kohtuullisesti, mutta Vihtorille meno on raskasta. Juuri mitään hän ei saa koottua Amerikoissa vietettyjen 18 vuoden aikana kokoon. Kolmikko palaa kansalaissodan jälkeen Suomeen, kantaemo Serafia kuolee ja epilogissa Vihtorin poika käy 1980-luvun vaihteessa isänsä elämää ja isäsuhdettaan läpi. On selvää, että tuo poika on kirjailija itse; Vierroksen syntymäsukunimikin kun on Vidbäck.

Eka osan tulin lukeneeksi enempi paikallishistorian näkökulmasta, mutta kyllä tuolla sarjalla kirjalliset ansionsa on. Kunkin kertojan omissa tekstikatkelmissa lukija pääsee hyvin henkilön pään sisään; kaikkitietävä kertoja puhuu näin melkein kymmenen henkilön suulla. Kankoonpeeläistä murretta tulee nautittavaksi asti ja perinnetietoa sopivasti (eli ei liikaa!).

Raskasta on elon kulku kankaanpääläisillä ollut. Kuuromykän äidin aviottomana tyttärenä kantaemo Serafia on tottunut pärjäämään oman kovuutensa ja neuvokkuutensa varassa, ja vaikka kaikkiin jälkeläisiin samat avut eivät ole periytyneet, niin hampaat irvessä yritetään. Mutta Jumalaan tai uskontoon ei turvauduta eikä paremmasta tuonpuoleisuudesta uneksita, rööpäkkiläiset ovat maallista väkeä.

Siirtolaishistoriat ovat minua aina kiinnostaneet ja kakkososan Kultasantainen raitti saa tästä pisteet. Olisiko jopa saman tason kerrontaa kuin Antti Tuurin vastaavissa? Ehkä tässä juuri näkyy monen kertojan toimivuus; päästään lähelle niin köyhien Vihtori-raatajien kuin hyvinvoinnissa New Yorkissa elävien Emmojen maailmaan.

Kansalaissodan kulusta Pohjois-Satakunnassa tuli uutta näkymää. Samoin 1930-luvun lapualaistouhuista.

Ja kun kirjoissa käsitellään minulle tuttuja kyliä - jopa joitain henkilöitä - vain noin vuosisadan takaa, kasvaa halu selvittää noiden aikojen tapahtumia tarkemmin.

Tuure Vierros: Taivaassa torpan maa (Kankaanpää-sarja 1)

Joskus nuorna miesnä, kun tein enempi sanaristikoita, muistan yhden vihjeen olleen ”Vierros”. No, siihen piti panna että ”Tuure”. Lienenkö edes miettinytkään, mikäs mies se tämä on.

No, Vierroshan on satakuntalainen kirjailija, joka on kirjoittanut syntymäseutunsa Kankaanpään ja maakunnan elämästä lukuisia romaaneja. Siitäpä sitten lukuun Taivaassa torpan maa, neliosaisen sarjan alkuteos.

Kirja lähtee 1860-luvun nälkävuosista ja päättyy 1890-luvulle. Kuvataan köyhän kansan, itsellisten, mäkitupalaisten ja torppareiden karua elämää ja selviämistä eteenpäin. Toki pienen pieniä seesteisiäkin hetkiä on raatamisen lomassa.

Kirjan keskushenkilönä on Serafia eli Seru, sairaan ja kuuromykän äidin äpärälapsi. Todellinen karujen kankaiden sitkeä kasvatti, napakan ja omanarvontuntoisen naisen perikuva. Elämä antaa ja elämä ottaa; helpolla ei Seru pääse. Monessa kohtaa mietin omaa mummuani.

Seru, mutta vielä enemmän muut hahmot ovat aika karikatyyrejä. Periaatteessa kunnollinen ja kilttikin Isak-mies, joka kuitenkin sortuu välillä viinaan ja muutenkin elämän kovuuden alle. Ei löydy sellaista petäjämäistä lujuutta kuin Serafiasta. Yleisestikin miehet ovat viinaan meneviä tai jopa huoripukkeja. Sitten on humaani kansanoloista lähtenyt kirkkoherra ja tätä tossun alla pitävä, omaa ylhäisöasemaansa korostava kopea ruustinna, joka ajaa Serafian pois pappilan piian hommista tämän tultua ilman vihkimistä raskaaksi. Tuli Pohjantähden Ellen Salpakari mieleen.

No, tällaisia kai edellämainitun kaltaiset hahmot ovat toki männämaailmassa olleet.

Tartuin kirjaan enemmän kansatieteellisistä kuin kirjallisista syistä. Vierros kuvaa sukuni syntysijoja tarkasti ja monenlaista perinnejuttua selostetaan asiaksi asti (vähän vähempikin olisi riittänyt). Pehmeää l-kirjaimia vilisevää murrettakin kuuluu monin paikoin. Ei noista ajoista ole kuin muutama sukupolvi aikaa…

Sen verran piti syynätä, että Vierros näkyy kuvanneen omien isovanhempiensa elämää - tai ainakin nimet ja vuodet osuvat ”kohlalleen”. Kirjan Serafia ja Isak Rödbäck näyttävät vain tosielämässä olleen Vidbäck-nimisiä, mikä suvussa sitten myöhemmin muutettiin Vierros-muotoon.

Kirjaan sisältyy minua paljon kiinnostava otos Sydänmaasta, isoäitini synnyinseudusta Kankaanpään, Parkanon ja Jämijärven rajamailla. Lapissakin aiemmin pappina ollut Kankaanpään kirkkoherra kuvaa 1860-luvun nälkävuosien aikaa:

”Tämä seurakunta ei todella ole häävi. (…) pitäjän itäisellä laidalla on surkea Sydänmaa, Satakunnan ja Pohjanmaan viheliäinen vedenjakaja, jossa asustavat köyhyys, hätä, raakuus ja turtumus. Halla viipyilee sen soissa ja rämeissä ja syleilee sen kivikkoisia moreenitöyräitä.

Riittää sitä naapuripitäjillekin osansa, sillä tuhannen neliövirstan laajuisena se yltää Vaasan läänin rajalta pohjoisessa Jämijärvelle etelässä ja Pohjankankaasta lännessä likelle Parkanon kirkkoa idässä. Viljeltäviksi kehnompia maita ei Suomenmaasta moniaalta löydä. Hiljattaisiin aikoihin siellä asuivat vain lappalaiset, pohjan perille muuttaneista heimolaisistaan unohtuneet ja jälkeen jääneet. Heille riitti pitkään erämaan rauhaa ja väljyyttä; kankaita, nevoja ja keitaita peurojen laidunmaiksi; puroja, lampia ja muutama pikku järvikin pyyntipaikoiksi; harjuja ja kuivia mäkimaita kodan pystytyspaikoiksi.

Milloin he sieltä lähtivät ja mihin? Tuskin ovat lähteneet ollenkaan (…) Paikoillaan he pysyivät, kuolivat nälkään ja tauteihin, harvenivat ja sulautuivat suomalaisiin, jotka vihdoin sinnekin tunkivat, ottivat haltuunsa karut maat, raivasivat peltotilkkuja ja polttivat kytöjä, kun lihavampimultaiset maat olivat jo aiemmin omistajansa saaneet.”

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Historia ja Keski-Eurooppa ovat minua aina kiinnostaneet, ja siksi esseisti Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä piti hommata luettavaksi. Kirja käsittelee Galitsiaa, entisen Itävalta-Unkarin koillisnurkassa olevaa aluetta, joka nykyään on osin kaakkoista Puolaa Krakovasta itään, osin Länsi-Ukrainaa Lvivin/Lwowin/Lembergin kaupungin ympärilä. Vaan kukkea, suurelta osin juutalaisuuden värittämä menneisyys on kuin muisto vaan.

Kirja rakentuu galizialaisperäisisten kirjailijoiden ympärille koottuihin lukuihin. Ja niitäpäs onkin ihan tunnettuja nimiä Stefan Zweigista Joseph Rothiin ja nobelisti Samuel Josef Agnoniin asti. Kaikki nämä Juudean sukua. Sutinen käy läpi monikulttuurista, useiden kielten, jos ei niin sulassa, niin jonkunlaisessa sopusoinnussa kumminkin elellyttä seutua habsburgilaisine arkkitehtuureineen.Valtioiden rajat menivät Galizian halki miten sattuu, mutta monipuolinen kulttuuri kukoisti ensimmäiseen maailmansotaan ja Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka. 

”(Stefan) Zweig itse ajatteli, että menneiden imperiumien muodolliset rajat muuttuivat uudessa Euroopassa keinotekoisesti vedetyiksi kansallisiksi ja rodullisiksi rajoiksi. Sen seurauksena rajat piirtyisivät ihmisten välille ja myös ihmisten sisään, jossa niitä ei aiemmin ollut. Vahvistamalla puhtaasti symbolisten rajojen merkitystä niistä tehtiin lopulta todellisia, ja rajaton tila katosi.”

Nostalginenhan tuo kirja on, eikä mennyttä aikaa takaisin saa. Liekö syytä kaivatakaan. Mutta onhan se nyt aika lailla köyhempää, kun entisen jiddishin-puolan-ukrainan-saksan-venäjän kielicocktailista on jäljellä vain yksiniittinen puola, ukraina tai venäjä; koko juutalaisasujaimisto katosi keskitysleireihin tai pakeni, jäljellä on raunioituneita hautausmaita ja muissa käyttömuodoissa olevia tai tyystin tyhjenneitä synagoogia Daavidin tähtineen.

Sutinen ottaa vertailukohtaa tämän päivän Euroopan Unioniin ja monikulttuurisuuden kauniiseen ideaan. ”Aito eurooppalainen on Zweigin mukaan maailmankansalainen, ei yhden kansallisvaltion vanki.” Habsburgien valtakunta sellainen vielä oli. Nykypäivänä tosin monikulttuurisuus tulee enemmän esille pakolaisuutena, mistä tunnetusti on seurannut omat jännitteensä.

Kävin joskus työreissulla Krakovan seuduilla ja muistan erään puolalaisen metsäproffan tähdentäneen alueen poikkeuksellista historiaa ja taustaa. Tämä ei ole tavallista Puolaa, hän sanoi, vaan Keski-Eurooppaa, ja hän väitti kansanluonteenkin olevan vielä osin vanhaa galizialais-itävaltalaista, vaikka viime sotien väestönsiirtojen seurauksena iso osa väestöstä on muualta peräisin.   

Kirja on oikea runsaudensarvi ja siinä oppaina olevien menneiden kirjailijoiden kautta saa tutustua moniin eri kansanosiin, ja samalla saa hyvää taustaa myös ajankohtaiseen Ukrainaan. Kirjaa lukiessa ja viereailta kuulostaviin kaupunkeihin tutuetuessa piti oikein olla kartta vieressä. Miten rikkaita elämältään nuo Ternopilit ja Brodyt ja ruteenien seudut lie aikoinaan olleet!

Ville-Juhani Sutinen vaikuttaa tuotteliaalta ja monipuoliselta kirjailijalta.Yli 30 teosta, runoista esseihin ja suomennoksiin. Amerikansuomalaisten historiaa, vainottuja neuvostokirjailijoita, roskaväen historiaa. Finlandia-palkintokin parin vuoden takaa. Pitää ottaa tuotanto tarkempaan tarkasteluun! Samoin pitää ainakin Zweigiltä ja Joseph Rothilta joku kirja lukea, Rothin Radetzky vaikkapa.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Miten voi kirja olla samaan aikaan aivan erinomainen, mutta kuitenkin monin paikoin vastenmielinen? Kairos on sitä; itä-berliiniläisestä yli viisikymppisen miehen ja 19-vuotiaan naisen rakkaustarinasta 1980-luvun lopulla kertova kirja, jossa on palavan rakkauden lisäksi tunkkaista tukahduttamista, ahdistavaa parisuhdeväkivaltaa - ja, luonnollisesti ajankohta huomioon ottaen - myös Itä-Saksan romahdusta ja sen kuvausta.

Lyhyen prologin jälkeen kirja alkaa vuodesta 1986. DDR alkaa lähestyä viimeisiä aikojaan. Tahollaan naimisissa oleva ja sivusuhteita ylläpitänyt kirjailija-Hans saa pauloihinsa nuoren Katarinan. Katarina heittäytyy suhteeseen täysillä, Hansia pidättelee puolison ja pojan muodostava perhe. Rakastajatarkin on, samassa työpaikassa vielä. (Kumma juttu muuten, olenko lukenut Itä-Saksasta juuri yhtään kirjaa, missä "normaaliin" parisuhteeseen olisi sisältynyt ihan lähtökohtaisesti useistakin sivusuhteita?)

Pala palalta tekstiin tulee enemmän välähdyksiä harppi-Saksan rappeutumisesta ja kansalaisten paineesta muuttaa systeemiä. Samalla parisuhde mutkistuu; Katarina haluaisi Hansin kokonaan ja kun se ei onnistu, tapahtuu yhtä ja toista. Seuraa Hansin sairaalloista mustasukkaisuutta ja sadistisuutta. Tämä osa kirjaa on vähän ikävää lukea, mutta kun sitä seuraa samalla hyvin selvänä vertauskuvana Itä-Saksan todellisuudesta, niin täytyy myöntää, että se on kirjailijalta toimiva valinta. 

Kirja on todella intensiivinen. Kerronta on tiheää, hengästyttävää. Kuin terävillä neuloilla pisteltäisiin kankaaseen pienipiirteistä kuviota; toistoja käytetään tehokkaasti, välillä tuntuu että pystyykö tässä hengittämäänkään. Tämän kirjan tapauksessa äänikirja voi olla luettua versiota parempi: lukijaa kuunnellen ei pääse niin helposti livahtamaan hengähdystauolle kuin itse lukemalla.

Isolta osaltaan kirja on myös rankka. Se on kuin kuulustelupöytäkirja, jossa Katarina sidotaan sivu sivulta yhä syvemmälle kuiluun, sairaaseen suhteeseen dominoivan miehen kanssa. Ei tarvitse kaukaa hakea, että huomaa tässä kerrottavan samalla Stasista. Yhteiskunnan tukahduttava paine vyöryy joka sivulta. Uudistuksia kaivataan, suosikkikirjailijani Christoph Hein sensuurinpurkuvaatimuksineen mainitaan parikin kertaa. Hoonekkerit pitävät pintansa vaikka Neuvostoliitosta kuuluu jo uusia tuulia. Kunnes sitten muuri murtuu.

Jenny Erpenbeck on tätä kirjaa koskevissa haastatteluissaan kritisoinut Länsi-Saksan ja markkinatalouden vyöryä idän raunioille, ja siltä taustalta tuonut esille nykyisen oikeistoradikalismin ja ossien tyytymättömyyden. Kirjassa tuo seikka ei nouse ihan niin vahvasti esille, toki tuodaan esille toiveet jostain kolmannesta tiestä. On myös vahvasti kuvattuna kiinnostavia esimerkkejä, miten tylysti "länsi jyräsi idän" vaikkapa tapauksissa, missä joukkoirtisanomisia hoideltiin puoli neljältä yöllä.

Niinpä niin, varmasti oli Länsi-Saksalla liikaa besserwisserismiä silloin. Hetkeen piti tarttua, ja saada vanha diktaattorikaarti liehittelijöineen sivuun. Ihan ymmärrettävää. Ja derkuissa 1980-luvulla reissanneena ja siihen todellisuuteen jonkun näkymän saaneena muistan itsekin ajatelleeni, että yllättävän avokätinen se lännen valuuttaunioni itäserkuille oli. Monta asiaa olisi varmasti voitu hoitaa toisin, mutta valtion romahtaessa ei ole helppoja vaihtoehtoja. Tärkeää on myös, että niitä dramaattisia aikoja tarkastellaan näin kunnon ajallisten välimatkojen päästä.

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Ruotsin puolen Tornionlaaksosta paljon kirjoittanut Mikael Niemi pysyy uskollisena näille meänkielen tyyssijoille. Samaa Pajalan seutua kuvaava läpimurtoteos Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä oli riemukas ja hulvaton muistelo nuoruusvuosilta, tämä uusin taas on raskas, yli 500-sivuinen järkäle 1930-luvun lakkojen ajalta. Tuolloiset perhesuhteita katkoneet kiistat kuulemma näkyvät vieläkin Pajalan kunnalliselämässä.

Köyhässä pohjoisessa elettiin pitkälti lestadiolaisen herätysliikkeen ja siihen kuuluvien saarnaajien sekä herrasväen ja maanomistajien katseen alla. Maatiloilla yleensä vanhin poika peri talon, muut saivat lähteä muualle koittamaan onneaan. Vanhan järjestyksen liitokset natisivat, kun väestön kasvaessa työväestö alkoi perätä parempaa toimeentuloa ja muutenkin näkyvämpää roolia.

Kirja keskittyy kahden veljeksen, kotitilan perineen ja saarnamiehenä kiertävän Wilhelm Vanhakosken sekä moniin vastoinkäymisiin joutuneen Eino-veljen väliseen jännitteeseen. Tieyhtymän kilpailuttaessa tieurakkaa köyhälistö tulee kilpailleeksi toisiaan vastaan ja polkee taksat kannattamattomiksi. Työtä on hirveästi, mutta nälkää piisaa eikä edes omalle pojalle kerry muuta kuin ruokapalkka aikamiehen töistä. Sittenpä alkaa viritä sosialistisia ajatuksia työläisten yhteistyöstä, viime kädessä tulipunaiseen kommunismiin asti. Joukkovoimaa kootaan ja sitä myös käytetään, niin että etelämpää pitää kutsua poliisikaarti paikalle turvaamaan rikkuriporukoiden tekemiä tietöitä.

Tiekiista seurannaisineen vie leijonanosan paksusta kirjasta, ja onkin ihan hyvä, että Niemi on lisännyt kappaleiden sekaan otoksia Einon jälkipolvista 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Kauas on Pajalan Könkään rutiköyhästä torpasta päästy, vaan veri vetää pohjoiseen.

Kirjan vaikuttavimpia kohtia on Wilhelm Vanhakosken kuolema ja uloslaulanta, ensimmäisenä kuoleman jälkeisenä iltana kotipihalla pidetty tilaisuus, jossa tuttu saarnamies puhui Wilhelmille: "Vanha mies antoi silmäluomiensa painua puoliumpeen ja kävi puhumaan laulavalla nuotilla. Hänen äänensä kuulosti vakavalta ja pakotetulta, suomenkieliset lauseet pitkiksi venytetyiltä ja verkkaisilta. Jokainen virke alkoi vaisusti, ennen kuin lähti nousuun ja sai pontta ja loppua kohden kääntyi jälleen laskuun, ne olivat kuin korkeassa kaaressa viskeltyjä kiviä. Nyt saarnamies kohotti katseensa taivaalle, jonne olivat syttymässä ensimmäiset tähdet. Hän ei lukenut paperista vaan antoi sanojensa tulla vapaasti..."

Pohjoisen voimakkaassa maailmassa on jotain viehättävää, mutta samalla vierasta. Moneen kertaan kuultu juttu siitä, miten saman torpan seinältä saattaa katsoa Jeesus ja Lenin, kertoo paljon. Tuo jännite on varmaan ollut yleinen myös avioparien välillä.

Tielakon ja rikkurikiistojen aiheuttama myllerrys on kirjassa kuvattu hienosti Einon perheen hajoamisen muodossa. Niinkuin valtavat jäälautat keväisessä Tornionjoessa, vei yhteiskunnallinen muutos osan vanhasta mennessään. Köyhät torpparinlapset osasivat hakeutua muualle, ja kun he sieltä palasivat kesäisin vanhaan Pajalaan, olivat arvot jo toisenlaiset.  

Einon perheen jälkipolviakin palaa paikkakunnalle, satunnaisesti ja pysyvämmin. Osaa vetää mukanaan selittämätön pohjoinen henkimaailma, jonka pauloissa nuori Siw on voimakkaasti. Tuo henkimaailmoja koskeva osuus jää tosin hiukan ilmaan. Viitataan vain toistuvasti "pohjoiseen" ja suvun perintöön. No, ainahan sitä on puhuttu Lapin taiasta ja niin edespäin, mutta sitä olisi voinut kirjassa pohjustaa vaikkapa hiukan laveammilla kuvauksilla luonnon tai elämän karuudesta; niillä, mihin maaperään Laestadiuskin sanansiemenensä kylvi.

Mutta: hyvä kirja. Ei toki lainkaan Väinö Linnan Pohjantähteen verrattava, kuten joissain arvioissa on jo innostuttu kertomaan, mutta hyvä läpileikkaus yhdestä aikojen murroksesta ja siitä, miten kauas jäljet näkyvät.

Melissa da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskalaisen Melissa da Costan menestyksen ja myös minun jakamattoman suosion saavuttanut esikoisteos Kaikki taivaan sini sai nopeasti jatkoa hieman samanhenkisestä, tänä vuonna suomeksi ilmestyneestä Toivoa versovat päivät -romaanista.

Molempien kirjojen keskiössä on kuolema, mutta myös sen aiheuttamasta tuskasta selviytyminen. Tässä jälkimmäisessä nuori, viimeisillään raskaana oleva Amande menettää puolisonsa ja lapsensa ja vaipuu lohduttoman synkkyyden syövereihin. Myös kuolleen puolison muu lähipiiri kärsii ja oireilee omalla tavallaan.

Mutta elämä alkaa näyttää lempeämpiä kasvojaan vähitellen. Amanden pakopaikka, tyhjillään oleva maalaistalo alkaa paljastaa monenlaista kiinnostavaa aiemmista asukeistaan, samoin villiintynyt puutarha, josta Amanden toipuminen käynnistyy. Tämähän ei todellakaan ole ensimmäinen kirja, missä kuvataan puutarhassa kuopsuttelun terapeuttista roolia. Pientä elämää, minimalistista arjen onnen löytämistä pienistä asioista; tässäkin kirjassa sitä kuvataan ihan sympaattisella tavalla.

Päinvastoin kuin edeltäjänsä, ei tämä ihan napakymppi ole. Tavallaan Toivoa versovat päivät tuntuu jälkiosalta ja hiukan kevyemmältä versiolta kuin Kaikki taivaan sini. Ranskalainen maalaismiljöö tuntuu tässäkin, mutta niin syvälle ei lukija tässä pääse kuin taivaan sinessä. Mutta kertomisen ja lukemisen arvoinen tarina silti.

Aaron Copland: Appalachian spring

Näinä aikoina amerikkalaisuus ei suoranaisesti houkuttele - mutta onneksi on ajattomia, tuon maan monipuolisuutta kuvaavia kulttuurin helmiä, joihin ei väsy koskaan.

Kuten Aaron Copland ja kaunis puolituntinen balettimusiikki Appalachian Spring. Tämä on puhutellut minua vuosikymmenet, ja pyrin kuuntelemaan tätä erityisesti keväisin. Sen ilmava, pirteäkin soitto tuo mieleen maisemat Appalakeilta. Harva musiikki istuu kuvaamaansa kohteeseen niin täydellisesti kuin tämä.

Copland sävelsi tämän 1940-luvulla käsikirjoitukseen, joka kuvasi 1800-luvun lopulla Pennsylvanian rinteille asettuneen nuoren parin tarinaa. Teoksesta tuli hyvin suosittu. Se on samaan aikaan klassista, kuitenkin modernia; monipuolista mutta helppoa kuunnella.

Teosta ei ole kovin usein Suomessa esitetty. Pitääpä seurata tarkemmin, josko sen vuoro joskus tulisi.

Copland on muutenkin pätevä säveltäjä. Fanfare for the common man on jo nuoruusvuosien suosikki, erityisesti Emerson, Lake & Palmerin mahtavana progeversiona.

Günter Grass: Peltirumpu

Oli vähän työvoitto. 700 sivua armoitetun sanaseppo-Grassin vuolasta tekstinvirtaa. Ikoninen tarina Peltirummusta ja pikku Oskarista, joka rikkoo terävällä äänellään lasia pikkuesineistä katedraalien ikkunoihin asti. Kolmivuotiaana loukkaantunut Oskar jää pikkupojan kokoiseksi, mutta aikuistuu, tekee töitä, menestyykin ja kokee kaikenlaista sotien välillä ja toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa.

Kehystarina sikäli kiinnosti; aluksi 1920-luvulta lähtien elämää Danzigissa saksalaisen ja puolalaisen kulttuurin risteyskohdassa. Kohti natsiaikoja mennään, tulee sota ja lopulta venäläismiehitys ja saksalaisten karkoittaminen länteen. Lopussa Oskar on kolmikymppinen Reininmaalla.

Tuon elämänmenon seuraaminen oli kirjan parasta puolta. Mutta muuten en päässyt kirjan sisään. Tekstiä ja tarinaa on aivan ylirunsaasti, enkä saanut selkoa, millaista mahdollista symboliikkaa Oskarin keskenkasvuisuudessa oli esimerkiksi suhteessa saksalaisuuteen. Grassilla on paljon tajunnanvirtamaista tekstiä; sitä osaa olisi voinut parisataa sivua leikata pois.

Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi & Nurmettuva tie, päättyvä polku

Lukemisen nautinto on silloin parhaimmillaan, kun kirja vetää niin kovaa puoleensa, että se on pakko vetäistä loppuun asti, vaikka tärkeämpääkin tekemistä olisi...

Tulipa sitten Markku Mantilan 1500-sivuinen Peräseinäjokitrilogia ahmaistua, viimeiset 2 osaa ja tuhat sivua kolmessa illassa, kun joku mielenkiintoinen juttu oli aina kesken. Kirjasarja on henkilögallerialtaan ja juoneltaan todellinen runsaudensarvi! Esimerkiksi demarien paikallinen puoluepomo Rautamo on sen luokan hahmo, että kirjailijalla on pakko olla ollut joku todellinen esikuva kirjaa kirjoittaessa.

Ensimmäisen osan On toinenkin polku taivaaseen jälkeen ilmestyneissä jatko-osissa edetään Peräseinäjoella 1980-luvulle ja lopulta 2000-luvun alkupuolelle saakka. Kirkonkylässä tapahtuu samaan aikaan edistystä, ja toisaalta näkyy ensimmäisiä maaseudun hiipumisen merkkejä palvelujen karatessa kaupunkiin. Päähahmo Allan Lauttamus etenee politiikassa ja toinen kirjaa jäsentävä sympaattinen sankari, kirkkoherra Edvin Helle pitää pakkaa kasassa omissaan sekä kyläläisten kiperissä elämänvaiheissa.

Sittemmin EU repii kyläyhteisöä erilleen. Maatalous muuttuu, paikallinen metalliyritys kasvaa maailmanmittaan; on menestystarinoita ja epäonnistumisia.

Paikoin suoraa farssia, mutta myös vakavaa moraalista pohdintaa rankoissa tilanteissa, joissa ei ole tarjolla kuin vääriä vaihtoehtoja. Lisäksi vielä kieroilua ja väkivaltaa määräkseen asti. En pidä rikosromaaneista tai jännäreistä, niitäkin lajeja tässä trilogiassa on. Elävää maailmaa nekin kohdat toki kuvaavat, tappelut ja suora raakuuskin. Valitettavan hyvin, ja ilmeisesti myös - ja juuri - Pohjanmaalla. Mutta no, eipä todellakaan pääse pitkästymään kun heikäläisistä lukoo. Ja murteella kirjoitetut sitaatit vievät niin mukanaan, että rouvallekin tuli kotona vahingossa puhuttua välillä pohjalaisittain!

Kirjailijan monipuolinen työura näkyy tekstissä, ehkä jonkun verran liikaakin. Diplomaatin, Valtioneuvoston viestintäjohtajan ja moninkertaisen päätoimittajan kokemus välittyy paikoin turhankin laveasti ja vähän luentomaisena kuvauksena, on sitten kyseessä EU:n kammarit, politrukkien mediastrategiat tai politiikan sisäpiirit. Mutta sittenpä sekaan tulee sujuva pohojalaanen sutkautus tai äkkikäänne, ja parikymmentä sivua menee taas kuin siivillä. Vaikkapa kun kuvataan yleisötilaisuutta EU-kansanäänestyksen alla: "Nähtävästi vain Peräseinäjoella syntyy tappelu siitä huolimatta, että väittelijät ovat samaa mieltä."

Pohjanmaa on minua aina kiinnostanut. Olen sen verran läheltä kotoisin, että olen päässyt ihmettelemään ja usein nauttimaankin tuon kansanosan seuraamisesta. Nuorempana naapurimaakunnissa kilpailumatkoilla huomasi tai lähinnä kuuli heti, minne pohjalaiset olivat leiriytyneet. Ei siellä Suomen rikkaimpia olla, mutta selvästi elämäänsä tyytyväisempää sakkia kumminkin. 

Ehkä siellä otetaan keskimääräistä herkemmin elämää omiin käsiin -- siitäkin Mantilan kirjajärkäleet kertovat. Mahdollisuuksia annetaan ja niihin tartutaan. Pienyrittäjäperheessä kasvaneena olen tottunut arvostamaan sitä, että vaikka eväät ei aina olisi niin häävit, niin annetaan kumminkin yrittää. Ja jos ei heti onnistu, niin koitetaan toisen kerran vähän eri konstilla. Tuulivoimalobbarin hommissa olen usein miettinyt, että jos parikymmentä vuotta sitten olisi kysytty, missäköhän maakunnassa alkujaan lähinnä vihreiden idealistien suosima tuulivoima pääsee vahvimmin vauhtiin, niin veikkaan että jäykkä ja konservatiivinen Pohjanmaa ei olisi ollut korkealla listoissa. Vaan toisin kävi. 

Että kaipa se pohjalaisuuden anti Suomenmaalle menee pääosin plussan puolelle ...  Ja onhan ihmisen mahdollisuuksiin uskomisessa jotain, jotain...jopa liberaalia!

Markku Mantila: On toinenkin polku taivaaseen

Päätoimittaja, viestintäjohtaja, ex-diplomaatti ja muutenkin monitoimimies Markku Mantila julkaisi 2018 nuoruusvuosiensa maisemia Peräseinäjokea kuvaavan esikoiskirjan, joka sittemmin laajeni ns. Peräseinäjoki-trilogiaksi. Olin jo kerran aloittanut kirjan, mutta hieman verkkaisen alun vuoksi se jäi kesken. Vaan nytpä lähti teksti vetämään; onneksi, koska yli 500-sivuinen järkäle sitten imi puoleensa viimeiselle sivulle saakka.

Lähtösanat ovat 1960-luvun puolella, kirkonkylän kupeessa olevalla Mantilanmäellä, missä kiistelty postilaatikon sijoituspaikka lopulta ratkeaa ja laatikkorivi löytää paikkansa nuoren rakennusmies Allan Lauttamuksen pihasta. Siinäpä sitten vuosikausia eri ajatussuuntia edustavat kyläläiset kokoontuvat postinhakureissuillaan käymään maailman ja kylän asioita, vänkäämään ihan pohjalaisittain.

Kirjassa on kunnon kehitystarina, reheviä kuvauksia kuntalaisten edesottamuksista ja aina väkivallan partaalle etenevistä kinoista. Politiikkaa tehdään ja vastapuolta kampitetaan se mitä iljetään ja vähän ylitsekin. Kaiken yllä kaikkivaltiaan Kekkosen varjo.

Mantila kirjoittaa kyllä hyvin. Alun muutama kymmen sivua menee toki hiukan jähmeämmin, siinä turhan pitkästi kuluu tavallaan näyttämön esittelyssä, ennenkuin päästään todella vauhtiin. Mutta sitten mennään lujaa, ja monin paikoin sai nauraa ihan väsyksiin asti. Tekstistä tulee toinen pohjalainen, Antti Tuuri mieleen, ja vaikka pohjalais-karikatyyreissä on jo kulumisen riski, niin aina sen maakunnan uho ja itsepäisyys vaan jaksaa huvittaa.

Vaan onpa kirjassa muutakin; useita kiinnostavia hahmoja kuten persoonallinen ja avarasilmäinen kirkkoherra omine nuoruuden stigmoineen sekä hänen lesbopuolisonsa; tämä pari on osattu kuvata jotenkin mukavan luontevalla tavalla. On aivan uskomattoman mehevästi kuvattu demarien maakuntasatraappi, jonka edesottamuksiin Mantila vanhana viestintäguruna on osannut sovittaa monta konsulttioppia; mietin vaan, onko ne ihan tuossa muodossa olleet vielä 1970-luvulla, ja vielä Pohjanmaalla? Sekä maalaisliittolainen kunnallisneuvos, joka ajautuu puolueessaan sivuraiteelle ja josta löytyy hyvää sydäntä moneen suuntaan.

Päähahmo Lauttamus etenee postilaatikolta pitkälle; hieno hahmo hänkin.

Mantila käyttää paljon sitaatteja ja ne vielä murteella. Aika rohkea veto, mutta onnistunut. En ole sitaattikirjallisuuden ystävä, samasta genrestä mallikappaleena pidän Tuurin Pohjanmaata, joka alkaa sitaatilla ja siinäpä kirjan suorat lainaukset sitten ovatkin. Mutta Mantila osaa asiansa; missään kohdassa ei tule vaivautunut olo murteen litteroinnin epäluonnikkuudesta. Toki notta-sanaa käytetään varmaan tuhat kertaa...

Saapas nähdä, pitäisiköhän trilogian läpikäyntiä jatkaa?       

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön valo

Sleesia on kiinnostava alue. Monenlaista valtakuntaa on niillä main sijainnut, saksaa on puhuttu ja slaavilaiskieliä. Viime sotien jälkeen saksalaisväestö siirrettiin lännemmäs ja paikalle tuotiin puolalaisia, jotka vuorostaan olivat joutuneet lähtemään idempää, kun Neuvostoliitto työnsi Puolaa rajoineen lännemmäs. Saksa on edelleen vuoristoisen alueen historiassa ja rakennuskannassa läsnä, vuorten takana vuorostaan aukeaa Tsekki.

Tätä rajamaata sittemmin Nobel-palkittu puolalainen Olga Tokarczuk kuvaa kiehtovassa, toki osin oudossa kirjassaan. Kirjan läpi kulkee keskustarina, jossa kertoja vanhan Marta-naisen kanssa puuhaa arkipäiväisiä asioita, samalla jäsentäen kirjan hyvin fragmentaarista rakennetta. Romaani kun toisaalta tuntuu rakentuvan monista irrallisista tekstinpätkistä tai novelleista, joista ainakaan kaikkia en oikein osannut raamittaa osaksi kokonaistarinaa. Silti; kokonaisuudessa on vähän selittämättömällä tavalla jotain, joka heivauttaa kokonaisvaikutelman vahvasti plussan puolelle. Kirja on enemmän kuin osiensa summa.

Yksi ja kirjan kiehtovin jakso kuvaa muinaista katolista Kümmernis-legendaa. Kertoja vierailee lähiseudun katolisessa kirkossa, missä hän huomaa naista esittävän pyhimyksen; patsaan, jolla on miehen parrakkaat kasvot. Kümmerniksen legenda esiintyy eri puolilla Eurooppaa (ja jopa Amerikoissa) eri nimillä - kuten Wilgefortis - mutta kaikkialla tarina on samankaltainen: kaunis nuori nainen rakastaa Jumalaa ja haluaa pysyä naimattomana, ja kun hänet yritetään väkisin naittaa, nainen rukoilee itselleen partaa, jotta muuttuisi miesten silmissä vastenmieliseksi. Ja Jumala vastaa rukoukseen - Kümmernis saa Kristuksen parrakkaat kasvot. Siitä kostoksi hänen isänsä (jossain legendassa kuningas) suuttuu ja ristiinnaulitsee hänet.

Kümmerniksen legenda on ollut elinvoimainen katolisessa maailmassa ja väkivaltaisista miehistä kärsineet naiset ovat rukoilleet tältä melkein-pyhimykseltä apua. Kanonisointipyrkimykset pyhimykseksi kun torpattiin mutta kansan keskuudessa Kümmernistä on monilla alueilla pidetty pyhimyksenä. Jännä juttu.

No, kertojan tavatessa pyhimyspatsaan sleesialaisessa kirkossa kirja jatkuu keskiajalla eläneen Paschalis-munkin tarinana; Paschalis saa luostarissa tehtäväkseen kirjata Kümmerniksen legendan kirjan kansien väliin ja sitä kirjoittaessaan alunperinkin naisellisia piirteitä itsessään havainnut nuori munkki alkaa kaivata ja rukoilla muuttumista naiseksi.

Että tällaista rajojen ylittämistä ja eri identiteettien rajamailla olemista. Kirjan rajateema vahvistuu vielä lukuisissa lyhemmissä uniteeman jaksoissa, joissa käsitellään eri ihmisten unikokemuksia. Itseltäni, kun en ole koskaan jaksanut unien selittelystä ja merkityksistä kiinnostua, menivät nuo unikohdat kuitenkin tyystin ohi. Toinen yli hilseen menevä teema on toistuvat sienitarinat ja erilaiset sienireseptit - kärpässieniä myöten. Ehkäpä rajoilla ollaan unien ja sientenkin maailmassa. 

Palataan lähelle nykypäivää ja siihen, kun niin monien kaltaistensa lailla saksalaismies palaa vanhoilla päivillään syntymäkyläänsä ja hakee tuttuja paikkoja, niitä enimmälti löytämättä. Hän rahjustaa vuoren rinteille kuollakseen Puolan ja Tsekin rajapyykille, missä molempien maiden rajavartijat sysäävät ruumista vuorollaan toiselle puolelle, jatkoselvittelyitä välttääkseen. Toisaalla kerrotaan idempää sodan loputtua tulleista puolalaisista, jotka asettuvat paenneiden saksalaisten taloihin, löytävät vieraita esineitä, miettivät mitä ja miten pelloissa on viljelty; miten jatkaa elämää vieraalla seudulla. 

Ostin Münchenistä vuosi sitten Als die Deutschen weg waren -kirjan, missä kuvataan sodanjälkeisiä vuosia, kun Itä-Preussin, Sleesian ja Sudeettivuoriston saksalaisalueet asutettiin uusilla asukkailla. Maa oli tyhjentynyt entisestä väestöstä, paikannimet muutettiin ja historia tavallaan nollaantui; ei toki aivan täysin. Samalta kai tuntui venäläisten tullessa Karjalan kannaksen suomalaistaloihin.

Siispä rajankäyntiä unen ja todellisuuden, legendan ja faktan, entisten ja nykyisten identiteettien välillä. Maiseman ja rakennusten pysyvyyttä - ja samalla muutosta. Kertojan asuma vanha saksalaistalokin, puron päälle kun on alkujaan rakennettu, voi huuhtoutua tulvavesien myötä mennessään.

Kirjan puolasta kääntänyt Tapani Kärkkäinen kuvaa mainiossa, Kristiina Rikmanin toimittamassa Suom. huom. - Kirjoituksia kääntämisestä -teoksessa kirjan poikkeuksellisuutta ja haasteellisuutta. Kirjan kerroksellisuus ja paikkasidonnaisuus on ollut kääntäjälle aika paikka, mutta hienosti on kuva välittynyt. Olen kerran käynyt noilla Sleesian vuoristoseudulla, ja muistan, miten vahvasti paikalliset muistuttivat alueen olevan vanhaa Habsburgien valtakuntaa. 

Valtiot tulevat ja menevät, mutta jostain kaukaa löytyy tukevampi kiintopiste ja se pysyy. Selittääkö tämä sitäkin, miksi juuri puolalaiset ovat niin vahvasti kiinnittyneitä katolisuuteen. Kansaa on heitelty vuosisatojen aikana sinne tänne, mutta katolisuus, niin kirkon virallisemmassa kuin kansanuskonnon muodossaan, on ja pysyy.

Elina Viinamäki: Vaimoni - ja muita henkilökohtaisia asioita

Elina Viinamäen muutama vuosi sitten ilmestynyt esikoiskirja on aika pirteä tapaus. Kirja sisältää vähän absurdeja novelleja tavallisesta arkielämästä, jossa ihan seesteisistä lähtöasetelmista jenka lähtee kiertymään vinksalleen. Mutta ihan uskottavia juttuja.

Paras novelli kertoo kauppiaasta, päähenkilön alakerrassa olevasta pikkukaupasta, jonka pitäjä vähitellen ryhtyy liian tuttavalliseksi ja alkaa kommentoimaan kertojan kauppaostoksia sekä lasten kasvatusta. Tilanteen kehittyminen yhä ahdistavammaksi on kuvattu todella taidokkaasti. Kafkamaiselle tasolle terveysmoralistiksi heittäytynyt kauppias ruokapiireineen saa lopulta perheenäidin henkisen tasapainon horjumaan. Toki pieniähän ne ovat tuollaiset murheet maailman hätään verrattuna, ja sitäkös sitä päähenkilö sitten omassa umpikujassaan puntaroi.

Yksi pariskunta taas koostuu ihan perussiististä vaimosta ja korostetummin hygieniaa painottavasta miehestä. Alussa puolisoiden näennäisen pieni ero alkaa paisumaan käsistä miehen tarkkaillessa kasvavassa määrin käsien pesua, ja lopulta nainen havahtuu: ”Jessus. Olin todellakin alkanut tehdä niin. Valuttaa vettä, jotta kuulostaisi siltä kuin pesisin käsiäni. Olisin tietysti yhtä hyvin voinut pestäkin, mutta en viitsinyt. Luin lehdestä, että monet muutkin tekevät samaa. Todistettavasti. Lähinnä miehet. Maailma on niin täynnä sääntöjä, että niiden noudattaminen vie ihmiseltä puhdin.”

Muutama juttu pyörii sairauksien ympärillä; on narsistinen miestään manipuloiva vaimo, tai kuolemaa kohti kulkeva nainen, jonka mies yhä suoremmin nostaa esille eutanasian mahdollisuuden. Siinäkin hyvin hienosyisesti kuvataan kunnon heikkenemistä niin sairastuneen kuin puolison silmin. Ja kuten muissakin novelleissa, alun tasaisempi tunnelma muuttuu aste asteelta ihan toisenlaiseksi.

Eivät nämä jutut silti synkkiä ole, mustaa huumoria toki, mutta periaatteessa ihan tavallista elävää elämää. Etäisesti tulee Juha Seppälä mieleen; yleistunnelman lisäksi samanlaista taidokasta ja tarkkaa sanankäyttöä.

Viinamäki on 2024 julkaissut myös romaanin Käypä hoito. Molemmat kirjat ovat olleet kirjallisuuspalkintoehdokkaina.

Kari Hotakainen: Helmi

Hotakainen on tehnyt kirjan muistinmenetyksestä ja siitä, mikä yhä useampia vanhenevia kohtaa, kun kroppa jotenkuten vielä pelaa, mutta pääkoppa prakaa. Eikä vanhustenhoitokaan pelaa niin kuin vielä joku aika sitten. 

Hotakaismaiseen tapaan aiheesta on viritetty vetävä tarina tehopakkaus Helmin hahmossa. Entinen rock-manageri saa vanhuusvuosillaan jonkunlaisen aivoinfarktin ja päätyy itselleen ja muille yllätyksenä outoihin tilanteisiin. Mutta kun virtaa on melkein kuin nuoruuden päivinä, sattuu kaikenlaista. Sattumus johtaa toiseen. Eli kunnon farssin ainekset. 

Henkilökavalkadiin kuuluu toinenkin muistisairas vanhus ja hänen omaishoitajapuolisonsa, sekä kaikkea tätä yhä lähempää todistava nuori pariskunta.

Kirjassa on tärkeätä sanomaa vanhenemisesta; mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan. Tuttuja kohtauksia omastakin suvusta. Kun aiemmin niin skarpilla ihmisellä aivoinfarktin seurauksena maailma sumenee, näkökenttään tulee ihan yllätyksellisiä näkyjä, joita muut eivät näe, mutta jotka toiselle ovat totta. Hotakainen kuvaa tätä hyvin: ”Helmi kiiruhti, mutta tietämättä minne. Jalat tuntuivat irrallisilta. Ne menivät omaa tahtiaan eteenpäin, ei Helmi niitä käskyttänyt. Ihmiset hyörivät ja pyörivät hänen ohitseen, valot välkkyivät, hän näki meren kiiltävän pinnan ja samettisen kuun, hän kadotti ajan ja paikan, hänen pieni maailmansa laajeni valtavaksi, ääriviivat katosivat, talojen terävät kulmat pehmenivät, asvaltti muuttui sammaleeksi, hän vajosi ja vajosi, kunnes tunsi jotain kovaa jalkojensa alla…”

Hotakainen osaa kuvata ihmiselon olemusta empaattisesti. Kieli on aika vähäeleistä, mutta siinä ollaan pientä ihmistä lähellä. Siitä pisteet, tälläkin kertaa. Toki ansioista huolimatta kirjan toteutus hiukan ontuu. Kirjan alun kaatuvien dominopalikoiden kaltainen vauhti ei ihan rimmaa loppukirjan tendenssin kanssa; kun alku on vauhdikas, tuli loppukin luettua aika faarttilla ja loppu tuli vähän äkkiä. Tarina ja jotkut juonenpätkät loppuivat tavallaan kesken.

Pääosa kirjaa koskevasta keskustelusta tuntuu koskeneen sitä, onko oikein myydä niin ylevää tuotetta kuin kirjaa Pirkka-tuotteena, ja vain Cittareissa. Ehkä vähän akateemista saivartelua… kirja-alalla on niin paljon isompiakin ongelmia, suoratoistojen olemattomista kirjailijakorvauksista lähtien.

Anna-Sofia Berner: Kymmenen haavaa Amerikan sydämessä

USA askarruttaa. Länsimaailman johtotähti, silti niin monessa asiassa käsittämättömän nurkkakuntainen ja takaperoinen maa - missä kuitenkin talous porskuttaa ihan eri dynamiikalla kuin täällä jämähtäneessä Euroopassa.

Olen jo pidemmän aikaa kahlannut jenkkiromaaneja ja upgreidannut 45 vuoden takaisen vaihto-oppilasvuoden käsityksiä. Koittanut edes vähän päästä selville, mitä siinä maassa oikein tapahtuu, Trumpit, aborttilait ja kaikki.

Hesarin kirjeenvaihtajana jenkeissä ollut Anna-Sofia Berner on tehnyt hyvän asiakoosteen Yhdysvaltojen omista haavoista. Keväällä 2024 ilmestynyt kirja lähestyy Yhdysvaltojen uskonnollisuutta, ilmastopolitiikkaa, aselakeja, rasismia ja muita kuumia aiheita kentän näkökulmasta, paikallisten liberaalien ja konservatiivien silmin. 

Mutta vielä enemmän kuin David sitä ja Julia tätä, Berner marssittaa lukijan silmien eteen valtavan määrän lähteitä, mielipidetutkimuksia ja asiantuntijoiden sitaatteja. Isossa kuvassa lukemani vastaa aiempia käsityksiä, mutta monenlaista yllättävää nippeli- ja vähän merkittävämpääkin tietoa kirjasta löytyy. Kuten yllättävä, vuodelta 2022 oleva tieto siitä, että demokraatteja äänestävien piirissä ”perinteisen amerikkalaisen elämäntavan” suojaamiseksi väkivallan käyttö on periaatteessa hyväksyttävää jopa hieman enemmän kuin republikaanijoukoissa.

Samaten Fox Newsistä tai kiihkojuontajien radio-ohjelmista on tullut käsitys, että puolueellinen media on Trumpin nousun kuin muidenkin outojen ilmiöiden takana. Berner suhteuttaa tätä vahvasti. Kattavasti hankitun monipuolisen informaation merkitys ihmisten mielipiteiden muodostumisessa ei välttämättä ole kovin suuri. Hyvin perusteltu kyllä, mutta vähän kyyninen olo tuli sitä lukiessa: ”Ajatus siitä, että tiedolla voitaisiin ohjata ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä, on yleinen mutta melko uusi.”

Kirja on varmaankin tehty taustoittamaan jo alkuvuodesta kuumana käynyttä presidentinvaalikampanjaa. Hienoinen, mutta vain hienoinen pohjavire ennakoi Trumpin valintaa vastaan ja jotkut demografiset spekulaatiot äänestyskäyttäytymisestä tuntuvat jo vanhentuneilta. Mutta toki hyvin ansiokkaasti Berner jo viime keväänä on muistuttanut, että duunarit ja latinot eivät enää lähtökohtaisesti ole demokraatteja. 

Ja että koroilla sekä inflaatiolla on merkitystä ihmisten mielipiteisiin. Trumpin öykkäröinti, maan piilo- ja aivan avoin rasismi sekä muut outoudet ovat kansalaistenkin silmissä yksi juttu; toive tai edes illuusio siitä, että räväkämpi hallinto saisi ns. ”vanhaa hyvää Amerikkaa” takaisin, on toinen. Ja sillä mielellä sitä sitten puolet äänistä annettiin.

Amerikan ymmärtämiseksi täytyy pitää kahta päinvastaista skenaariota luupissa koko ajan; muistaa, että se on itsepintaisesti vanhaan takertuva mutta samalla jotenkin ällistyttävällä tavalla dynaamisesti uutta luova yhteiskunta. Sisäänpäinkääntynyt ekstrovertti. Siitä Bernerillä on hyvä lainaus: ”Ensiluokkaisen älyn tunnistaa siitä, että pystyy pitämään mielessään kahta vastakkaista ajatusta yhtä aikaa ja silti toimimaan”, on F. Scott Fitzgerald aikanaan kirjoittanut.

Pertti Lassila: Jälkisato

Pertti Lassilaa kolmannen kerran. Ihmisten asioiden ja Armaimman ajan jälkeen alkaa tyyli tuntumaan jo tutulta; tämän Jälkisadon kirjoittajan olisin tunnistanut, vaikka olisi nimi kannesta puuttunut.

Jälkisato kuvaa yksin viihtyvää, vaan ei ehkä silti yksinäistä Viljoa, hänen ajautumistaan kirjallisuuden opiskelijaksi, sitten joten kuten pärjääväksi kirjailijaksi; naissuhteisiin, jossa hän ei tunnu olevan kuskin paikalla - jos sitten pisimmässä suhteessa se toinenkaan.

Kirjassa ei paljon tapahdu, enemmän teksti on tapahtumattomuutta, aikaa ja sen vääjäämättömän kulun kuvaamista; menneisyyden otetta tulevaisuudesta, tulevaisuuden täydellistä arvaamattomuutta: "Menneisyydelle ei mitään voi tehdä, koska se on mennyt, mutta se heittää tulevaan pitkän varjon, joka syvenee päivä päivältä, kun tulevaisuudesta tulee nykyisyys."

Juha Seppälän tapaista yksinäisen - ei kielteisellä tavalla, voisi käyttää myös sanaa itsenäisen - ihmisen mietteitä. Tulee mieleen Heinrich Heinen sumuruno Im Nebel.

"Näin on hyvä. Ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä, sanoa tai kuunnella. Ei tarvitse onnistua, ei ole suunnitelmia, ei toiveita, ei yrityksiä eikä pettymyksiä, minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.

Meren peili kokoaa mustalta taivaalta tähtien vähäistä valoa, joka ikiaikoja sitten lähti matkaan sieltä, missä ei ole ihmistä eikä hän koskaan ole sinne pääsevä pelkoineen, toiveineen, haluineen ja yrityksineen."

Kaunistahan tuo teksti on. Viipyvää, seisahtunutta tunnelmaa, kauniita kuvauksia muutamia kymmeniä vuosia elävästä miehestä vuosituhansia vanhoilla uurretuilla merenrantakallioilla. Mutta ehkäpä tätä lajia riittää. Seuraavan kerran kun kaipaan lassilamaista mielen tyyneyttä, palaan vaikka Ihmisten asioiden pariin ja lueskelen sitä. 

Katja Hoyer: Muurin Takana. Itä-Saksan historia

Saksa se vaan jaksaa aina kiinnostaa. Tällä(kin) kertaa se itäosa. DDR:ssä syntynyt saksalais-brittiläinen historioitsija ja journalisti Katja Hoyer on kirjoittanut napakan kuvauksen syntymämaansa historiasta. Tartuin hiukan epäillen tähän; arvioissa kirjaa kun oli moitittu jonkunasteisesta DDR-mielistelystä. 

Mutta hyvä kun tartuin. Ensinnäkin pisteet siitä, että kirjassa taustoitettiin perusteellisesti aikaa ennen derkkulan syntyä juuri niiden näkökulmasta, jotka sen työlaisten mukaparatiisin saivat aikaan. Eli Saksasta Weimarin tasavallan ja sittemmin natsien aikana Neuvostoliittoon paenneiden kommunistien elämänvaiheita ja rankkoja kokemuksia Stalinin vainojen keskellä. Niinpä sitten, kun sodan loputtua Saksan itäisen miehitysvyöhykkeen haltijan piti löytää paikalle nopeasti luotettavia sakemanneja, oli Moskovassa vihalla ja katkeruudella kyllästetty kaaderiporukka valmiina valtaan.

Minulle oli uutta tietoa, että sodan jälkeen Stalin ei olisi halunnut Saksan itäosiin omaa kommunistista valtiota, vaan että Saksa pysyisi kokonaisena ja puolueettomana. Tavallaan ihan järkevääkin. Olisi hänen näkökulmastaan länsimaat pysyneet muutaman pykälän kauempana, ja olisihan sitä sitten isonkin Saksan kanssa voinut koittaa samanlaista sosialismin vyörytystä mikä tapahtui Tsekeissä, Puolassa jne. Mutta Neuvostoliitosta palanneet saksalaiskommunistit olivat toista mieltä, ja Walter Ulbrichtin johdolla vedättivät itäistä vyöhykettä kohti itsenäistä DDR:ää ja puhdasoppista stalinismia.

Toinen isompi uusi tieto liittyi harppi-Saksan loppuvaiheisiin. Muistan kyllä Gorbatshovin glasnostin saaneen suosiota Saksassakin, mutta Honecker pisti vastaan. Toisaalta Honi taas koetti rakentaa sujuvampia suhteita Länsi-Saksaan, ja siitäkös Gorba ei taas pitänyt lainkaan. No, lopulta sitten kävi niin kuin kävi.

Enpä minä tuosta kirjasta nyt erityistä derkkumielistelyä löytänyt. Olen pitänyt hyvin ymmärrettävänä, että kun perustarpeet on jotenkuten tyydytetty ja jos on arjen rutiineihin tyytyväinen, niin liittyyhän sellaiseen maahan ja elämänvaiheeseen joitain myönteisiäkin muistoja. Se on 40 vuotta miljoonien saksalaisten elämää eikä siihen kuuluvia elämän pikku pilkahduksia voi tyystin poiskaan pyyhkiä. Vaikka vaakakupin toisella puolella onkin sitten jatkuvaa Stasin kyttäämistä ja miljoonien kansalaisten pakeneminen länteen. 

Eihän tuota nykyistä itäisen Saksan polarisaatiota ole kiva katsella. Miten paljon sitä sitten olisi voinut hillitä toisenlaisella politiikalla, kenpä tietää. Rahaa sinne on ainakin lännestä kaadettu ja hienoon kuntoon ne Cottbusit ja Bautzenit (ainakin kaupunkien keskustat...) on DDR:n alennustilan jälkeen saatu. 

Kirja eteni kronologisesti niin, että iso osa kehityksestä kuvattiin yksittäisten, erilaisista kansankerroksista tulevien saksalaisten näkökulmasta. Ja tämäpäs nosti kirjan kiinnostavuutta entisestään.

Suonna Kononen: Uncle Samsara

Lapsuudessamme ja nuoruudessamme teemme asioita ensimmäisen kerran. Sen jälkeen alkaa viimeisten kertojen aikakausi.

Siinäpä motto Suonna Konosen aikamatkalle nuoruudesta yli viisikymppiseksi ja eestaas takaisin. Romaanin ytimessä kuopiolaisten lukiolaisnuorten 1980-luvun lopulla väsäämä Uncle Samsara-pienlehti, villiä vapaata nuoruutta kun muurit murtuivat ja maailma oli avoinna. Ja miten sitten historia palasi takaisin, todellisuuden kylmä realismi tunki sisuksiin kun samalla mieli ja kroppa alkoivat muistutella yli puolivuosisataisesta elämästä.

Kuten mainio esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle, sisältää tämäkin kirja paljon nostalgiaa, musiikin ja kirjojen lomaan upotettuja muistoja ja tunnelmia. Ja hyvin Kononen kirjoittaakin varmaan itseään paljon muistuttavasta Santtu-päähenkilöstä. Kuvaa kauniisti muutaman vuosikymmenen takaista Kuopiota, rakastutaan, luetaan paljon, välillä mennään rennoilla liftireissuilla ympäri maata. Musiikki soi, levyjä ostetaan ja lehtihemmot viisastelevat yleviä Uncle Samsaran sivuilla. 

Onpas tuttua, samanlaisia opiskelijaläpysköitä väsäsin itsekin, musiikki toki oli parempaa kuin kasarikauden lopulla! 

Kieli on kaunista. Monin paikoin pitää oikein ottaa ote talteen, niin soljuvaa on kirjan kieli: "(Hän) polttelee savuketta katsellen lahdelle, keinuu hiljaa tuolissaan syntymättömiä saaria syvyyksissään kantaen..."

Vanhempana mainosmiehenä Santtu elelee ihan kohtuumukavaa elämää, mutta askel askelelta mieli alkaa palailla menneeseen. Vanhoja kavereita tulee kaipuu, missähän hekin ovat, miten heille kävi? Ja mitähän muuta minulle olisi voinut tapahtua? "...sillä joidenkin sielujen määrä on vain hipaista toisiaan, ja sitten polut erkanevat. Se on suloista ja katkeraa, mutta se on ihmisyyden perushommia, lähteminen ja kaipaaminen, eteenpäin meneminen vaikka haluaisi palata tai edes pysähtyä, vaihtoehtojen miettiminen..."

Kirja on erinomainen ja - varsinkin kun samastumiskohtia tuli aika nokko - viihdyin sitä lukiessani. Se oli kaunis, väliin raastavan herkkä, paikoin myös hyvin hauska. Mutta pieni miinus sanottakoon, sillä loppu ei ole ihan onnistunut. Finaali tulee töksähtäen, ja kun muutenkin on ollut takautumia oman kiintiönsä verran, niin vielä lopussa palataan kiertämään jo muutamaan kertaan pyörittyjä ympyröitä. Ilman että se kutoisi mitään aiemmin sanomatonta uudella tavalla yhteen.

Mutta tällainen kirja ansaitsee paikan kirjahyllyssäni, aktiivisesti selailuun ja uudelleenlukuun otettavien kirjojen osastossa. Tätä ounastellen ostin kirjan itse maestrolta, persoonallisten omistuskirjoitusten kera. Kiitokset vaan sinne Itä-Suomeen ja uusia kirjoja putkeen!

Delia Owens: Suon villi laulu

Tämän kirjan lukemista jahkasin pitkään, mutta pitkään kesti sen lukeminenkin. En tiedä, miksi tälle tuli jonkinlainen kynnys jo alusta alkaen. Ehkä alitajuisesti pelkäsin pettyväni kirjaan, kuten sitten kävikin.

Kirjan kansi on hieno: oranssinsävyinen kuva jenkkien itärannikon marskimaasta, oranssinpunainen taivas laguunimaisen lahtimaiseman yllä, missä yksinäinen meloja. Tuota omalaatuista suon ja veden monenlaisesta sekoittumasta muodostuvaa marskimaata olikin kuvattu todella hienosti.

Kirja kuvaa pienenä tyttönä viidakkomaisiin oloihin yksin jääneen Kya-tytön kasvua luonnon ja vihamielisten paremmissa oloissa eläneiden ihmisten armoilla. Ja selviytymistä. 1960-luvun USA:ssa osattiin olla julmia ja syrjiviä myös köyhiä valkoisia kohtaan. Kya tienaa elantonsa simpukoita myymällä, ja samalla kehittää itselleen ainutlaatuiset luonnon tuntemisen taidot.

Mutta jotenkin puolivälissä alkoi ote kirvota, ja kirja jäi kesken useiksi kuukausiksi. Harpoin sitten toisen puoliskon nopeasti läpi.

Kirjaa on kehuttu todella paljon ja ehkäpä ylisanoja kohtaan kokemani allergiani vuoksi sitten minulle sitten syntyi joku vastarinta… jossain arvioinnissa Shelley Readin esikoista Minne virta kuljettaa verrattiin Suon villiin lauluun. No joo, jotain samaa selviytymisteemaa niissä oli, mutta nostaisin Readin kyllä ihan eri tasolle.

Virpi Alanen: Yönkirjo

Uusi Parnasso tuli postista. Ja sielläpä oli runoilija Virpi Alasen parille sivulle taitettu runo Yönkirjo. Runoilijan itsensä mukaan kirjojen (kirjan ja kirjon) öisissä maisemissa liikkuva runo, joka kertoo hiljaisesta optimismista ja voimasta, josta kirjoja lukeva ihminen pääsee osalliseksi.

Runon toinen säkeistö pysähdytti ensi lukemalla. Siinä on jotain ajatonta kirjoitetun tekstin salaperäisyydestä.

Kaunis kanssakulkijani
on kirjaimista koottu katse,
puolipisteet ujosti liikkuvia merkityksiään,
kaksoispisteet liikkumatta, mykiöt
täynnä pimeyttä.

Joel Lehtonen: Putkinotko

Pitää lukea välillä klassikoitakin. Vanhempaa suomalaista ei ole Sillanpäätä lukuunottamatta tullut paljoa luetuksi - siispä hommasin työn alle Joel Lehtosen Putkinotkon. 

Tämäpä oli erinomainen teos. 1919-1920 kirjoitettu, herraskaiseksi nousseen Lehtosen omiin kokemuksiin ja ajatuskulkuihin pohjautuva kirja maan eläjästä Juutas Käkriäisestä, hänen tomerasta Rosina-vaimostaan sekä alati kasvavasta lapsilaumasta. Kirja sijoittuu Savonlinnan pohjoispuolelle, samoihin maisemiin missä Lehtosella oli oma kesäpaikkansa. 

Juutas on kuin savolainen projekti, suunnitelmineen tekemistä vaille valmis. Juutas (tai lähinnä Rosina)  viljelee ja ylläpitää kansan parissa kirjakauppiaaksi nousseen Aapeli Muttisen Käkriäisille vuokraksi antamaa Putkinotkoa, mutta kun Juutaksen työvire on yleensä hakusessa, niin torpan seinähirret lahoavat, päivä paistaa läpi, ja valtava katras joutuu asustelemaan saunassa. 

Elo on kuin Ryysyrannassa: ”Siellä on kirppuja, luteita, täitä, seassa lapsia pellavapäitä…” Naturalismia rujoimmillaan ja puhtaimmillaan. Kun herraskainen Aapeli tulee heinäkuun lopun päivänä käymään Putkinotkossa, hän näkee Juutaksessa hukkaan menneen yrityksen syvän kansan ja maan eläjän sivistämisestä. Eläimiähän nämä melkein ovat, läävän porsaskin puhtaampi kuin Juutaksen lapset. 

Mutta elelläänpä kuitenkin! Lehtonen paketoi yhden kesäpäivän kuvaukseen kokonaisen maailman runsaan vuosisadan takaa, jossa on myös kauneutta ja köyhäänkin elämään kuuluvia elämän pieniä iloja. Päivään mahtuu Rosinan ja lasten käväisemistä sisävesilaivalla läheisessä kaupungissa asioilla, Muttisen tulo vuoden tauon jälkeen pohtimaan, mitä tuolla vakkaiselle Juutakselle tekisi; touhu-Rosinan epätoivoiset puuhastelut, josko viinanpoltosta saisi perheelle elannon jatketta.

Ja toki Juutaskin saa sitten jotain aikaiseksi, kun sille päälleen sattuu.

Kirjan yhteiskunnallinen sanoma liittyy köyhän kansan asemaan ja siihen, että jos ei se pieneläjän torppa ja työmaa ole omaa, niin ei siitä innostu kunnolla huolehtimaankaan. Eikä isommistakaan asioista: "Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan...", tuumaa Muttinen. Väinö Linnan Pohjantähden jälkeen tuo sanoma nyt ei enää uusi ollut, mutta 1920- ja 30-luvulla oli toisin.

Sittenpä kieli. Senkin Lehtonen osaa! Kun tässä aikuisiällä olen saanut nauttia itäsuomalaisten murteiden ja sanankäytön vivahteista, niin korva oli valmiina herkuttelemaan putkinotkolaisten verbaalitykityksen sävyistä! Tekstissä vilisee osin outojakin savolaisuuksia, joiden sisällön kyllä värikäs asiayhteys paljastaa: (Apteekissa on) "...joukossa tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti rantakalliolla, perä koholla."   

Toki esimerkiksi rehlehteeraamisen syvempi säsältö jäi hiukan epäselväksi...

No, jos toisaalla onkin ronskia ja värikästä savolaiskalkatusta, on myös herkkää ilmaisua:

"Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja (...) Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua."

Putkinotkosta on tehty 1990-luvun lopulla kolmiosainen televisiosarja. Siinä olisi varmaan roppakaupalla menneiden kesäpäivien nostalgiaa. Mahtaisiko se löytyä jostain Areenan kätköistä?