Anna-Sofia Berner: Kymmenen haavaa Amerikan sydämessä

USA askarruttaa. Länsimaailman johtotähti, silti niin monessa asiassa käsittämättömän nurkkakuntainen ja takaperoinen maa - missä kuitenkin talous porskuttaa ihan eri dynamiikalla kuin täällä jämähtäneessä Euroopassa.

Olen jo pidemmän aikaa kahlannut jenkkiromaaneja ja upgreidannut 45 vuoden takaisen vaihto-oppilasvuoden käsityksiä. Koittanut edes vähän päästä selville, mitä siinä maassa oikein tapahtuu, Trumpit, aborttilait ja kaikki.

Hesarin kirjeenvaihtajana jenkeissä ollut Anna-Sofia Berner on tehnyt hyvän asiakoosteen Yhdysvaltojen omista haavoista. Keväällä 2024 ilmestynyt kirja lähestyy Yhdysvaltojen uskonnollisuutta, ilmastopolitiikkaa, aselakeja, rasismia ja muita kuumia aiheita kentän näkökulmasta, paikallisten liberaalien ja konservatiivien silmin. 

Mutta vielä enemmän kuin David sitä ja Julia tätä, Berner marssittaa lukijan silmien eteen valtavan määrän lähteitä, mielipidetutkimuksia ja asiantuntijoiden sitaatteja. Isossa kuvassa lukemani vastaa aiempia käsityksiä, mutta monenlaista yllättävää nippeli- ja vähän merkittävämpääkin tietoa kirjasta löytyy. Kuten yllättävä, vuodelta 2022 oleva tieto siitä, että demokraatteja äänestävien piirissä ”perinteisen amerikkalaisen elämäntavan” suojaamiseksi väkivallan käyttö on periaatteessa hyväksyttävää jopa hieman enemmän kuin republikaanijoukoissa.

Samaten Fox Newsistä tai kiihkojuontajien radio-ohjelmista on tullut käsitys, että puolueellinen media on Trumpin nousun kuin muidenkin outojen ilmiöiden takana. Berner suhteuttaa tätä vahvasti. Kattavasti hankitun monipuolisen informaation merkitys ihmisten mielipiteiden muodostumisessa ei välttämättä ole kovin suuri. Hyvin perusteltu kyllä, mutta vähän kyyninen olo tuli sitä lukiessa: ”Ajatus siitä, että tiedolla voitaisiin ohjata ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä, on yleinen mutta melko uusi.”

Kirja on varmaankin tehty taustoittamaan jo alkuvuodesta kuumana käynyttä presidentinvaalikampanjaa. Hienoinen, mutta vain hienoinen pohjavire ennakoi Trumpin valintaa vastaan ja jotkut demografiset spekulaatiot äänestyskäyttäytymisestä tuntuvat jo vanhentuneilta. Mutta toki hyvin ansiokkaasti Berner jo viime keväänä on muistuttanut, että duunarit ja latinot eivät enää lähtökohtaisesti ole demokraatteja. 

Ja että koroilla sekä inflaatiolla on merkitystä ihmisten mielipiteisiin. Trumpin öykkäröinti, maan piilo- ja aivan avoin rasismi sekä muut outoudet ovat kansalaistenkin silmissä yksi juttu; toive tai edes illuusio siitä, että räväkämpi hallinto saisi ns. ”vanhaa hyvää Amerikkaa” takaisin, on toinen. Ja sillä mielellä sitä sitten puolet äänistä annettiin.

Amerikan ymmärtämiseksi täytyy pitää kahta päinvastaista skenaariota luupissa koko ajan; muistaa, että se on itsepintaisesti vanhaan takertuva mutta samalla jotenkin ällistyttävällä tavalla dynaamisesti uutta luova yhteiskunta. Sisäänpäinkääntynyt ekstrovertti. Siitä Bernerillä on hyvä lainaus: ”Ensiluokkaisen älyn tunnistaa siitä, että pystyy pitämään mielessään kahta vastakkaista ajatusta yhtä aikaa ja silti toimimaan”, on F. Scott Fitzgerald aikanaan kirjoittanut.

Pertti Lassila: Jälkisato

Pertti Lassilaa kolmannen kerran. Ihmisten asioiden ja Armaimman ajan jälkeen alkaa tyyli tuntumaan jo tutulta; tämän Jälkisadon kirjoittajan olisin tunnistanut, vaikka olisi nimi kannesta puuttunut.

Jälkisato kuvaa yksin viihtyvää, vaan ei ehkä silti yksinäistä Viljoa, hänen ajautumistaan kirjallisuuden opiskelijaksi, sitten joten kuten pärjääväksi kirjailijaksi; naissuhteisiin, jossa hän ei tunnu olevan kuskin paikalla - jos sitten pisimmässä suhteessa se toinenkaan.

Kirjassa ei paljon tapahdu, enemmän teksti on tapahtumattomuutta, aikaa ja sen vääjäämättömän kulun kuvaamista; menneisyyden otetta tulevaisuudesta, tulevaisuuden täydellistä arvaamattomuutta: "Menneisyydelle ei mitään voi tehdä, koska se on mennyt, mutta se heittää tulevaan pitkän varjon, joka syvenee päivä päivältä, kun tulevaisuudesta tulee nykyisyys."

Juha Seppälän tapaista yksinäisen - ei kielteisellä tavalla, voisi käyttää myös sanaa itsenäisen - ihmisen mietteitä. Tulee mieleen Heinrich Heinen sumuruno Im Nebel.

"Näin on hyvä. Ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä, sanoa tai kuunnella. Ei tarvitse onnistua, ei ole suunnitelmia, ei toiveita, ei yrityksiä eikä pettymyksiä, minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.

Meren peili kokoaa mustalta taivaalta tähtien vähäistä valoa, joka ikiaikoja sitten lähti matkaan sieltä, missä ei ole ihmistä eikä hän koskaan ole sinne pääsevä pelkoineen, toiveineen, haluineen ja yrityksineen."

Kaunistahan tuo teksti on. Viipyvää, seisahtunutta tunnelmaa, kauniita kuvauksia muutamia kymmeniä vuosia elävästä miehestä vuosituhansia vanhoilla uurretuilla merenrantakallioilla. Mutta ehkäpä tätä lajia riittää. Seuraavan kerran kun kaipaan lassilamaista mielen tyyneyttä, palaan vaikka Ihmisten asioiden pariin ja lueskelen sitä. 

Katja Hoyer: Muurin Takana. Itä-Saksan historia

Saksa se vaan jaksaa aina kiinnostaa. Tällä(kin) kertaa se itäosa. DDR:ssä syntynyt saksalais-brittiläinen historioitsija ja journalisti Katja Hoyer on kirjoittanut napakan kuvauksen syntymämaansa historiasta. Tartuin hiukan epäillen tähän; arvioissa kirjaa kun oli moitittu jonkunasteisesta DDR-mielistelystä. 

Mutta hyvä kun tartuin. Ensinnäkin pisteet siitä, että kirjassa taustoitettiin perusteellisesti aikaa ennen derkkulan syntyä juuri niiden näkökulmasta, jotka sen työlaisten mukaparatiisin saivat aikaan. Eli Saksasta Weimarin tasavallan ja sittemmin natsien aikana Neuvostoliittoon paenneiden kommunistien elämänvaiheita ja rankkoja kokemuksia Stalinin vainojen keskellä. Niinpä sitten, kun sodan loputtua Saksan itäisen miehitysvyöhykkeen haltijan piti löytää paikalle nopeasti luotettavia sakemanneja, oli Moskovassa vihalla ja katkeruudella kyllästetty kaaderiporukka valmiina valtaan.

Minulle oli uutta tietoa, että sodan jälkeen Stalin ei olisi halunnut Saksan itäosiin omaa kommunistista valtiota, vaan että Saksa pysyisi kokonaisena ja puolueettomana. Tavallaan ihan järkevääkin. Olisi hänen näkökulmastaan länsimaat pysyneet muutaman pykälän kauempana, ja olisihan sitä sitten isonkin Saksan kanssa voinut koittaa samanlaista sosialismin vyörytystä mikä tapahtui Tsekeissä, Puolassa jne. Mutta Neuvostoliitosta palanneet saksalaiskommunistit olivat toista mieltä, ja Walter Ulbrichtin johdolla vedättivät itäistä vyöhykettä kohti itsenäistä DDR:ää ja puhdasoppista stalinismia.

Toinen isompi uusi tieto liittyi harppi-Saksan loppuvaiheisiin. Muistan kyllä Gorbatshovin glasnostin saaneen suosiota Saksassakin, mutta Honecker pisti vastaan. Toisaalta Honi taas koetti rakentaa sujuvampia suhteita Länsi-Saksaan, ja siitäkös Gorba ei taas pitänyt lainkaan. No, lopulta sitten kävi niin kuin kävi.

Enpä minä tuosta kirjasta nyt erityistä derkkumielistelyä löytänyt. Olen pitänyt hyvin ymmärrettävänä, että kun perustarpeet on jotenkuten tyydytetty ja jos on arjen rutiineihin tyytyväinen, niin liittyyhän sellaiseen maahan ja elämänvaiheeseen joitain myönteisiäkin muistoja. Se on 40 vuotta miljoonien saksalaisten elämää eikä siihen kuuluvia elämän pikku pilkahduksia voi tyystin poiskaan pyyhkiä. Vaikka vaakakupin toisella puolella onkin sitten jatkuvaa Stasin kyttäämistä ja miljoonien kansalaisten pakeneminen länteen. 

Eihän tuota nykyistä itäisen Saksan polarisaatiota ole kiva katsella. Miten paljon sitä sitten olisi voinut hillitä toisenlaisella politiikalla, kenpä tietää. Rahaa sinne on ainakin lännestä kaadettu ja hienoon kuntoon ne Cottbusit ja Bautzenit (ainakin kaupunkien keskustat...) on DDR:n alennustilan jälkeen saatu. 

Kirja eteni kronologisesti niin, että iso osa kehityksestä kuvattiin yksittäisten, erilaisista kansankerroksista tulevien saksalaisten näkökulmasta. Ja tämäpäs nosti kirjan kiinnostavuutta entisestään.

Suonna Kononen: Uncle Samsara

Lapsuudessamme ja nuoruudessamme teemme asioita ensimmäisen kerran. Sen jälkeen alkaa viimeisten kertojen aikakausi.

Siinäpä motto Suonna Konosen aikamatkalle nuoruudesta yli viisikymppiseksi ja eestaas takaisin. Romaanin ytimessä kuopiolaisten lukiolaisnuorten 1980-luvun lopulla väsäämä Uncle Samsara-pienlehti, villiä vapaata nuoruutta kun muurit murtuivat ja maailma oli avoinna. Ja miten sitten historia palasi takaisin, todellisuuden kylmä realismi tunki sisuksiin kun samalla mieli ja kroppa alkoivat muistutella yli puolivuosisataisesta elämästä.

Kuten mainio esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle, sisältää tämäkin kirja paljon nostalgiaa, musiikin ja kirjojen lomaan upotettuja muistoja ja tunnelmia. Ja hyvin Kononen kirjoittaakin varmaan itseään paljon muistuttavasta Santtu-päähenkilöstä. Kuvaa kauniisti muutaman vuosikymmenen takaista Kuopiota, rakastutaan, luetaan paljon, välillä mennään rennoilla liftireissuilla ympäri maata. Musiikki soi, levyjä ostetaan ja lehtihemmot viisastelevat yleviä Uncle Samsaran sivuilla. 

Onpas tuttua, samanlaisia opiskelijaläpysköitä väsäsin itsekin, musiikki toki oli parempaa kuin kasarikauden lopulla! 

Kieli on kaunista. Monin paikoin pitää oikein ottaa ote talteen, niin soljuvaa on kirjan kieli: "(Hän) polttelee savuketta katsellen lahdelle, keinuu hiljaa tuolissaan syntymättömiä saaria syvyyksissään kantaen..."

Vanhempana mainosmiehenä Santtu elelee ihan kohtuumukavaa elämää, mutta askel askelelta mieli alkaa palailla menneeseen. Vanhoja kavereita tulee kaipuu, missähän hekin ovat, miten heille kävi? Ja mitähän muuta minulle olisi voinut tapahtua? "...sillä joidenkin sielujen määrä on vain hipaista toisiaan, ja sitten polut erkanevat. Se on suloista ja katkeraa, mutta se on ihmisyyden perushommia, lähteminen ja kaipaaminen, eteenpäin meneminen vaikka haluaisi palata tai edes pysähtyä, vaihtoehtojen miettiminen..."

Kirja on erinomainen ja - varsinkin kun samastumiskohtia tuli aika nokko - viihdyin sitä lukiessani. Se oli kaunis, väliin raastavan herkkä, paikoin myös hyvin hauska. Mutta pieni miinus sanottakoon, sillä loppu ei ole ihan onnistunut. Finaali tulee töksähtäen, ja kun muutenkin on ollut takautumia oman kiintiönsä verran, niin vielä lopussa palataan kiertämään jo muutamaan kertaan pyörittyjä ympyröitä. Ilman että se kutoisi mitään aiemmin sanomatonta uudella tavalla yhteen.

Mutta tällainen kirja ansaitsee paikan kirjahyllyssäni, aktiivisesti selailuun ja uudelleenlukuun otettavien kirjojen osastossa. Tätä ounastellen ostin kirjan itse maestrolta, persoonallisten omistuskirjoitusten kera. Kiitokset vaan sinne Itä-Suomeen ja uusia kirjoja putkeen!

Delia Owens: Suon villi laulu

Tämän kirjan lukemista jahkasin pitkään, mutta pitkään kesti sen lukeminenkin. En tiedä, miksi tälle tuli jonkinlainen kynnys jo alusta alkaen. Ehkä alitajuisesti pelkäsin pettyväni kirjaan, kuten sitten kävikin.

Kirjan kansi on hieno: oranssinsävyinen kuva jenkkien itärannikon marskimaasta, oranssinpunainen taivas laguunimaisen lahtimaiseman yllä, missä yksinäinen meloja. Tuota omalaatuista suon ja veden monenlaisesta sekoittumasta muodostuvaa marskimaata olikin kuvattu todella hienosti.

Kirja kuvaa pienenä tyttönä viidakkomaisiin oloihin yksin jääneen Kya-tytön kasvua luonnon ja vihamielisten paremmissa oloissa eläneiden ihmisten armoilla. Ja selviytymistä. 1960-luvun USA:ssa osattiin olla julmia ja syrjiviä myös köyhiä valkoisia kohtaan. Kya tienaa elantonsa simpukoita myymällä, ja samalla kehittää itselleen ainutlaatuiset luonnon tuntemisen taidot.

Mutta jotenkin puolivälissä alkoi ote kirvota, ja kirja jäi kesken useiksi kuukausiksi. Harpoin sitten toisen puoliskon nopeasti läpi.

Kirjaa on kehuttu todella paljon ja ehkäpä ylisanoja kohtaan kokemani allergiani vuoksi sitten minulle sitten syntyi joku vastarinta… jossain arvioinnissa Shelley Readin esikoista Minne virta kuljettaa verrattiin Suon villiin lauluun. No joo, jotain samaa selviytymisteemaa niissä oli, mutta nostaisin Readin kyllä ihan eri tasolle.

Virpi Alanen: Yönkirjo

Uusi Parnasso tuli postista. Ja sielläpä oli runoilija Virpi Alasen parille sivulle taitettu runo Yönkirjo. Runoilijan itsensä mukaan kirjojen (kirjan ja kirjon) öisissä maisemissa liikkuva runo, joka kertoo hiljaisesta optimismista ja voimasta, josta kirjoja lukeva ihminen pääsee osalliseksi.

Runon toinen säkeistö pysähdytti ensi lukemalla. Siinä on jotain ajatonta kirjoitetun tekstin salaperäisyydestä.

Kaunis kanssakulkijani
on kirjaimista koottu katse,
puolipisteet ujosti liikkuvia merkityksiään,
kaksoispisteet liikkumatta, mykiöt
täynnä pimeyttä.

Joel Lehtonen: Putkinotko

Pitää lukea välillä klassikoitakin. Vanhempaa suomalaista ei ole Sillanpäätä lukuunottamatta tullut paljoa luetuksi - siispä hommasin työn alle Joel Lehtosen Putkinotkon. 

Tämäpä oli erinomainen teos. 1919-1920 kirjoitettu, herraskaiseksi nousseen Lehtosen omiin kokemuksiin ja ajatuskulkuihin pohjautuva kirja maan eläjästä Juutas Käkriäisestä, hänen tomerasta Rosina-vaimostaan sekä alati kasvavasta lapsilaumasta. Kirja sijoittuu Savonlinnan pohjoispuolelle, samoihin maisemiin missä Lehtosella oli oma kesäpaikkansa. 

Juutas on kuin savolainen projekti, suunnitelmineen tekemistä vaille valmis. Juutas (tai lähinnä Rosina)  viljelee ja ylläpitää kansan parissa kirjakauppiaaksi nousseen Aapeli Muttisen Käkriäisille vuokraksi antamaa Putkinotkoa, mutta kun Juutaksen työvire on yleensä hakusessa, niin torpan seinähirret lahoavat, päivä paistaa läpi, ja valtava katras joutuu asustelemaan saunassa. 

Elo on kuin Ryysyrannassa: ”Siellä on kirppuja, luteita, täitä, seassa lapsia pellavapäitä…” Naturalismia rujoimmillaan ja puhtaimmillaan. Kun herraskainen Aapeli tulee heinäkuun lopun päivänä käymään Putkinotkossa, hän näkee Juutaksessa hukkaan menneen yrityksen syvän kansan ja maan eläjän sivistämisestä. Eläimiähän nämä melkein ovat, läävän porsaskin puhtaampi kuin Juutaksen lapset. 

Mutta elelläänpä kuitenkin! Lehtonen paketoi yhden kesäpäivän kuvaukseen kokonaisen maailman runsaan vuosisadan takaa, jossa on myös kauneutta ja köyhäänkin elämään kuuluvia elämän pieniä iloja. Päivään mahtuu Rosinan ja lasten käväisemistä sisävesilaivalla läheisessä kaupungissa asioilla, Muttisen tulo vuoden tauon jälkeen pohtimaan, mitä tuolla vakkaiselle Juutakselle tekisi; touhu-Rosinan epätoivoiset puuhastelut, josko viinanpoltosta saisi perheelle elannon jatketta.

Ja toki Juutaskin saa sitten jotain aikaiseksi, kun sille päälleen sattuu.

Kirjan yhteiskunnallinen sanoma liittyy köyhän kansan asemaan ja siihen, että jos ei se pieneläjän torppa ja työmaa ole omaa, niin ei siitä innostu kunnolla huolehtimaankaan. Eikä isommistakaan asioista: "Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan...", tuumaa Muttinen. Väinö Linnan Pohjantähden jälkeen tuo sanoma nyt ei enää uusi ollut, mutta 1920- ja 30-luvulla oli toisin.

Sittenpä kieli. Senkin Lehtonen osaa! Kun tässä aikuisiällä olen saanut nauttia itäsuomalaisten murteiden ja sanankäytön vivahteista, niin korva oli valmiina herkuttelemaan putkinotkolaisten verbaalitykityksen sävyistä! Tekstissä vilisee osin outojakin savolaisuuksia, joiden sisällön kyllä värikäs asiayhteys paljastaa: (Apteekissa on) "...joukossa tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti rantakalliolla, perä koholla."   

Toki esimerkiksi rehlehteeraamisen syvempi säsältö jäi hiukan epäselväksi...

No, jos toisaalla onkin ronskia ja värikästä savolaiskalkatusta, on myös herkkää ilmaisua:

"Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja (...) Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua."

Putkinotkosta on tehty 1990-luvun lopulla kolmiosainen televisiosarja. Siinä olisi varmaan roppakaupalla menneiden kesäpäivien nostalgiaa. Mahtaisiko se löytyä jostain Areenan kätköistä?

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Käväisin kesällä Turussa mainiossa Aboa Vetus-museossa, missä pääsi katutason alapuolelle katsomaan ihan oikeaa keskiajan ja sen jälkeisten vuosisatojen Turkua kortteleineen. Täälläpä ovat esivanhempani porvari Henrik sekä Agnes Mylläri kauppaa käyneet kansainvälisessä ympäristössä.

Ja ostin sieltä kiinnostavan kirjan "Matkaopas keskiajan Suomeen". Tähän tosin rouva kysyi, mitenkä minä sinne opasta tarvin kun en kunnolla ole joutanut sieltä edes pois tulemaan historiaharrastukseltani...

Aallon ja Helkalan mukaan pääsee aikamatkalle yli puolentuhannen vuoden taakse. Tekijät kuljettavat lukijaa silloisessa maisemassa, tutustuttavat ihmisten elinoloihin ja -tapoihin. Ollaan, eletään, kauppaa tehdään ja sotia käydään. Eletään pääosin katolista aikaa. Nähdään pyhiinvaeltajia ja käydään messussa, mutta kansanuskomukset sekoittuvat katolisiin pyhimyksiin.

Elävästi kerrottu!

Kirjassa on monenlaista kiinnostavaa pikkutietoa, mm. se, että lappalaisten nimitys olisi tullut aluksi syrjäseutuun viittaavasta lape- tai lappi-sanasta.

Arkeologi ja intohimoinen keskiaikaharrastaja Ilari Aalto on julkaissut muitakin kirjoja samasta teemasta, mm. Vuosi keskiajan Suomessa.

Pertti Lassila: Armain aika

Toinen kirja Pertti Lassilalta, ja tuttua viipyilevää rauhallista kerrontaa tämäkin niinkuin aiemmin lukemani Ihmisten asiat.

Kolmen sukupolven elämää joskus 1950-luvulla; äiti Eila kaksi kertaa sodan aikana leskeksi jäänyt, jälkimmäisestä liitosta syntynyt Kimmo ja kolmantena Eilan vanha Kaarlo-isä, joka hänkin jäi sodan aikana leskeksi henkisesti aika tyhjäksi jääneestä avioliitostaan. Kaarlo ja Eila ovat osaksi elämän katkeroittamia, Kimmo taas ikuista kesäänsä perheen merenrantamökillä viettävä utelias pikkupoika, jonka kesäpäivät ovat täynnä pikkupuuhaa onkimisesta siipirikkolokin ruokkimiseen ja sen paranteluun.

Vaikka vanhemmilla on leskeys ja elämän menetykset koko ajan läsnä, tulee Kimmon puuhastelujen kautta perheeseen auringonpaistetta. Eilan tätikin käy joskus, pihalla juodaan pullakahvit, muistellaan lapsuuden syntymäpäiviä.

Tarvitseeko sitä aina niin mullistavaa juonta ollakaan? Lassilan teksti on kuin runoa, se luo hiljaisten hetkien tunnelmaa ja kohdistaa katsee pieniin yksityiskohtiin; lintujen liikkeisiin, mökin varaston kätköihin. Tosin Kaarlon muistellessa omaa pankkiuraansa ja elämäntapaansa avioliiton alkuvuosikymmeninä tunnelmaan tulee säröä. Leppoisia kalastusreissuja tyttärenpoikansa viettävä isoisä on roolissaan aika toisenlainen kuin rahan kautta maailmaa katsonut ja naisiin esineellisesti suhtautunut pankkimies-Kaarlo. Mutta ehkä tämäkin ristiriita - ainakin näennäinen - on hyvä tuoda esiin.

Miten kiinnostava onkaan maailma pikkupojan silmin, kun kaikki on vielä ihmeellistä ja joka päivä tuo esiin jotain uutta: ”Huominen oli kuin tämä päivä, mutta yö käväisi niin nopeasti, että sitä ei muistanut, kun aamulla heräsi, ja päivä odotti valmiina.”

”Kun poika oli vuoteessa, hänen ajatuksensa vielä puikkivat kesäpäivässä. Tapaukset tulivat miten milloinkin, ilman järjestystä kuin valo olisi osunut sinne tänne päivään ja poiminut siitä pieniä ja isompia asioita.”

Melissa de Costa: Kaikki taivaan sini

Tulipas nautittua erinomainen kirja kesäloman loppusuoralla. Toisaalta kuolemaa kohti kulkeva surumielinen, toisaalta kaunis ja toivoa ylläpitävä 650-sivuinen kirja, joka hienoisistaan puutteista huolimatta oli aivan pakko ahmia nopeasti loppuun asti.

Ranskalaisen Melissa da Costan esikoiskirja Kaikki taivaan sini kertoo poikkeuksellisen ärhäkkääseen alzheimeriin sairastuneen 26-vuotiaan miehen, Emilen, ratkaisusta tehdä normaalielämälle jälet ja lähteä matkailuautolla Pyreneille vaeltamaan niin pitkäksi aikaa kuin kunto kestää. Kun lääkärit ovat antaneet max 2 vuotta elinaikaa, ei Emile halua jäädä rakkaimpiensa silmiin kuihtumaan ja lääketieteen tutkimuskohteeksi, kuolemaa odottamaan. Hän laittaa nettiin matkaseurailmoituksen ja saa kaverikseen arvoituksellisen Joannan, josta tarinan edetessä kasvaa kirjan loppuosan päähenkilö.

Kirja on täynnä hienoa kerrontaa vuoristoluonnosta ja perinteisistä maalaiskylistä. Vaeltamista, oleskelua parissa ekoyhteisössä, kontemplaatiota sekä hiljaisuuden ja mielenhallinnan tavoittelua. Viipyilevä tunnelma. Kauniin minimalistista - jonkun verran romantisoituakin - kuvausta yllättävine käänteineen. Etenkin Joanna on ihastuttava hahmo, jonka kehittymistä kirjan edetessä seuraa mielellään.

Ydintarina on vahva, mutta sitä ei oikein sovi tämän tarkemmin paljastaa. Emilen tilan kehittymisen ja siihen liittyvien tapahtumien rinnalla kulkee Joannan elämänhistoriasta juontuvia, paikoin aika lailla tilaa vieviä polkuja joiden vuoksi ote meinaa herpaantua, mutta periksi ei kannata antaa. Kirja palkitsee lukijansa ja loppusivut tarjoavat kunnon huipentumansa vahvoine tunteineen.

Pieniä miinuksia on pari; vaikka hidas eteneminen on kirjan vahvuus, olisi kustantaja voinut siivota kirjaa jokusen kymmenen sivua lyhemmäksi ja jättää Emilen sairauden osalta muutaman eestaas vellovan terveydentilan huonontumis-tasaantumisvaiheen väliin. Se varmaan kuuluu sairauden kuvaan, mutta pakkoko niitä ihan noin kattavasti oli kuvata… Toisaalta suomennuksessa häiritsee lukuisat etenkin luonnonkuvausta koskevat kliseet (nauttii joka solullaan…henkeäsalpaavan kaunis…nälkäkuoleman partaalla… luita ja ytimiä myöten …).

Mutta nuo ovat pikku kauneusvirheitä muuten poikkeavan vaikuttavassa kirjassa. Jos johonkin pitää verrata, niin Anthony Duerrin Kaikki se valo jota emme näe tulee mieleen. Myös Joel Haahtela. Ihana että tällaisia kirjoja on olemassa!

xxx

On kirjoja, jotka haluaa omistaa, vaikka olisi ne jo lukenut lainakirjana tai Bookbeatista. Kaikki taivaan sini on sellainen; luin alkujaan sen Bookbeatista mutta kirjassa tuntui olevan paljon kohtia, joihin teki mieli palata. Fyysisen kirjan kanssa se on ihan eri juttu verrattuna pädin pläräämiseen. Siispä kirjakauppaan!

Istun mökin parvekkeella, katselen välillä järvelle, luen paloja kirjasta toistamiseen vain reilu viikko ensilukemisen jälkeen. Huomaan käyväni läpi erityisesti kohtia, jotka täydentävät kuvaa erityisesti Joannasta. Alussa mustiin pukeutuvasta ja omiin ajatuksiinsa uppoutuneesta mietiskelijästä, joka latelee syvällisiä mietelauseita muuten vähien puheidensa lomassa. Ja miten hän vähitellen kasvaa kirjan päähahmoksi. 

Kun Emile, nuori mies matkalla kohti kuolemaa, on väkisinkin surullinen hahmo, on Joanna kaikkine taustoineen sympaattinen tapaus. Kirjailija on saanut näppärästi kahden päähenkilön ja itsenäisen tarinan ainekset limitettyä yhteen niin, että painopiste ikään kuin varkain siirtyy varsinaisesta lähtökohdasta eli Emilestä sairastumisineen Joannaan ja näin aivan toisenlaisen henkilön tarinaan. Ja hyvä näin, pelkkä Emilen sairauden vääjäämätön eteneminen ei yksien kansien täytteeksi olisi riittänytkään. 

Toisekseen ratkaisu on hyvä myös siksi, että näin Emilen kohtalo saa merkityksensä. Se on lohdullinen ja hyvin erilainen verrattuna siihen, mitä kirjan takakannen kuvauksista ja alkusivuista olisi voinut ounastella.

Herman Raivio: Turvaton tila - Agonistisia esseitä

Vanha punkkari, esseisti ja kriitikko Herman Raivio on kirjoittanut ylistyslaulun vastustamiselle ja kritiikille. Voima ja vastavoima pakonomaisen hyssyttely-positiivisuuden sijaan! Ja punaiseksi langaksi hän on kutonut kirjalleen nimen Turvaton tila.

Raivio suomii kulttuuri- ja wokepiireissä muotiin päässyttä turvallisen tilan käsitettä alkuun ihan hyvin. Kieltämättä oudolta tuo ilmiö on itsestäkin - pääosin - tuntunut. Eikö juuri kulttuurin puolella pitäisi haastaa, saada keskiluokkaistuneita ihmisiä saada vähän ravisteltua pois ”turvallisista tiloistaan”? Näin minä olen luullut oikeiden kulttuuri-ihmisten ajattelevan, mutta nytpä juttu on kiepsautettu ihan toiseen laitaan. Pitää antaa sisältövaroituksiakin etukäteen…

Tähän liittyy sitten myös toinen kirjassa ruoskinnan kohteeksi joutunut identiteettipolitiikka. Ja joo, onhan se mielestäni outoa, vastenmielistäkin, jopa vähän vaarallista. Identiteettipolitiikka on liberaalin vapaan kansalaisen lokerointia, siinä annetaan ihmiselle muotti: olet tuollainen ja piste. Sinua tulkitaan osana jotain rakennettua identiteettiä - tai luokkaa, ei yksilönä.

Vaan sepä siitä, voitaisiin mennä jo seuraavaan asiaan. Mutta ei, Raivio veivaa samaa tahkoa ja jossain vaiheessa kirjan kriittinen ote alkoi junnaamaan ja mennä purnaamiseen saakka. Samoin vastakkainasettelun - agonismin - nostaminen oikein jalustalle, itsetarkoitukseksi, alkoi tympiä ja maistua riidanhaastamiselta. Esseekokonaisuuden puoliväliin mennessä otteeni alkoikin herpaantua, varsinkin kun seassa oli pari irrallisempaa tekstiä betonirakentamisen pluspuolista sekä Raivion punkkariaikamuisteluista.

Mutta: paikoin ihan hyviä pointteja ja ajatusten viritystä. Ajassamme on aika paljon itseensä käpertymistä. Asetutaan peiliksi omalle itselle ja uppoudutaan loputtomaan itsereflektointiin. Tietysti itsestään on tärkeä pitää huolta ja kuunnella minäänsä, mutta liian vakavasti ei edes itseään pidä ottaa. 

Vaikka korostankin individualismia, ei yksilö ole saari; olemme myös sitä, mitä suhteemme muihin ovat, miten muut meidät näkevät. Raivio kirjoittaa sartrelaisittain: "Elämä muiden katseiden alla on ehkä vähän turvatonta, mutta myös jännittävää. Jospa vain hyväksymme sen, että muut näkevät meissä (sellaisiakin) puolia, jotka eivät hivele omakuvaa. Meillä ei ole ainoata totuutta itsestämme." 

Osuvasti sanottu!

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta DNA:ta etsimässä

Sukututkimusboomi on tuottanut pari hyvää tv-ohjelmaa, joista tuorein, viime syksynä puolisisarusten Helin ja JP:n isien etsinnästä kertova Puolet minusta -sarja sai nyt seurakseen kirjan. TV-sarjan käsikirjoittanut Mape Morottaja on koonnut kirjaan 11 isänetsintäkertomusta. Lisäksi kirjassa on faktatekstejä mm. isyyden selvittämisestä oikeusteitse tai vasta siinä vaiheessa, kun epäilty isä makaa jo kirkkomaalla.

Ketä aihe kiinnostaa, niin kirja kannattaa hankkia. Tarinat ovat kiinnostavia, liikuttavia, kipeitäkin. On tapauksia, joissa isä on ollut tiedossa, mutta joissa syystä tai toisesta isyys on pitänyt vahvistaa dna-tutkimuksin. Tai kun sähköpostiin putkahtaa jonain kauniina päivänä ”isot lukemat” - eli viesti joltain aivan tuntemattomalta lähisukulaiselta, ja sen selvittämisen jälkeen paljastuukin, että biologinen isä onkin aivan joku muu kuin mihin on totuttu. Oma tarinansa ovat lahjasoluluovutukset; vaikka aiemmin luovuttajille taattiin anonymiteetti, ei se ole enää missään määrin taattu kovaa vauhtia kasvaneiden dna-testimäärien vuoksi. Niinpä joku lahjasolun turvin syntynyt saattaakin yhtäkkiä huomata olevansa parinkymmenen vastaavalla tavalla syntyneen puolisisarus. Elämä on ihmeellistä…

Kertomukset kattavat laajan kirjon erilaisia tapauksia ja ne on kuvattu hyvin. Niissä näkyy myös aikojen muutos selvästi. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten jo hedelmöityshoitoon turvautuminen vaikutti monesta tabulta, eikä näin syntyneelle lapselle kehdattu asiasta edes kertoa. Kirjassa pari tällaista lasta saa puheenvuoron, ja häpeän sijasta vallalla onkin ilo: minulla on veli!

Tämä on todella koukuttava harrastus… Itsekin koitan dna-testilukemien avulla tutkiskella, saisiko vielä jollain tavalla selville 115 vuotta sitten syntyneen isoäitini isää. Isoäiti on jo aikaa sitten kuollut, mutta sukupuussa tuo umpikujaan parin sukupolven päässä päättyvä haara on kismittänyt jo pitkään. Tämä on kuin isoa, monen tuhannen palapeliä kokoaisi…

Ann Nehlin: De finska krigsbarnen. Ett nordiskt familjedrama

Äitienpäivän merkeissä luin loppuun ruotsalaisen historiatutkija Ann Nehlinin kirjan suomalaisista sotalapsista. Äitini oli näitä sotalapsia, hän oli menettänyt isänsä kolmikuukautisena ja talvella 1944 äitini kuljetettiin lappu kaulalla Ruotsiin runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Kovin paljon emme äitini eläessä sotalapsivuosista puhuneet; se vaikutti olevan aika kipeä asia ja jättäneen häneen koko iäksi tuntemuksen siitä, että aina on matkalaukun kanssa menossa jompaan kumpaan suuntaan Pohjanlahden yli.

Suomessa sotalapsista on kirjoitettu paljon, mutta kirjan esittelystä päätellen aihetta on länsinaapurissa aika vähän perattu, ihme kyllä. Ruotsi otti sotavuosina vastaan noin 70000 suomalaislasta ja sodan päätyttyä valtaosa heistä palasi takaisin. Yllättävä tieto itselleni on, että 1949 olisi niinkin paljon kuin 13500 suomalaislasta ollut Ruotsissa - ilmeisesti sinne jäädäkseen.

Nehlinin kirja käy teema teemalta läpi, miten sotalapsien lähettämiseen päädyttiin, miten lapset sopeutuivat uusiin oloihin ja useimmiten vieraaseen kieliympäristöön. Mitä koti-Suomessa ajateltiin ikävän ja toisaalta helpotuksen kanssa, kun perheet tiesivät lasten olevan turvassa sodalta ja saavan kunnon ylöspidon. Toisaalta ongelmatapauksia, toisaalta lasten kiintymistä ruotsalaiskoteihin. Sitten takaisin Suomeen lähtö, mikä ei ollut aina helppoa lapsille tai ylipäänsä kellekään osapuolelle.

Tuohon aikaan ei vielä osattu ajatella lasten psyykkisiä näkökulmia riittävästi. Jos olikin perusteltua lähettää lapsia sodan kohteeksi joutuneesta maasta turvaan, ei välttämättä ollut läheskään aina hyvä palauttaa heitä takaisin Suomeen. Osa lapsista oli ehtinyt olla siihenastisesta elämästään valtaosan Ruotsissa ja jo unohtaneet suomen kielen, kotiolotkin.

Kirjassa käydään läpi useita tapauksia ja referoidaan lasten ja biologisten sekä Ruotsin vanhempien kirjeitä. Ne ovat kirjan kiinnostavinta antia ja avasivat itsellenikin aiempaa paremmin, mistä kaikesta oli kyse ja mitä kaikkea lapsille ja perheille sotalapsivuosina tuli vastaan. Harmittavaa vaan, että missään näistä kirjekeisseistä ei päästä loppuun saakka: Muutaman lapsen kohdalla käydään kirjeenvaihdon avulla kiistoja siitä, miten lapsi ja suomalaisäiti haluaisivat saada lapselle Ruotsissa toisen kodin, miten ruotsalaisvanhemmat katuivat koko hommaan ryhtymistä tai millaista taivuttelua Pohjanlahden yli käytiin niin perheiden kuin viranomaisten välillä siitä, voisiko lapsi sittenkin jäädä pysyvästi Ruotsiin. Lopputulos jää kuitenkin auki -  ehkä näiden tapauksen selvittäminen suomalaisarkistosta olisi ollut sitten ruotsinkieliselle tutkijalle liian työlästä.

No, puutteestaan huolimatta hyvä kirja. Ja sen lukeminen vahvisti jo muutaman vuoden mielessä ollutta ajatusta, pitäisikö ottaa kesäreissun kohteeksi Katrineholm ja käydä katsomassa niitä sijoja, missä äitini 80 vuotta sitten eleli.    

   

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Olipa intensiivinen, tiukasti otteessaan pitävä kirja! Nostalginen kuvaus pohjois-karjalaisesta perheestä, joka jätti kantturansa ja kiviset niityt 1970-luvun puolivälissä muuttaakseen Ruotsiin Göteborgiin. Mietin kirjaa aloittaessani, olisiko tästä aiheesta vähiinpäin kaikki jo sanottu, ja toki kliseistäkin ainesta kirjassa on: Perheen isä menee töihin Volvon tehtaille, vapaa-ajat ollaan muiden suomalaissiirtolaisten kanssa ja ensimmäiselle kesälomalle Suomeen tullaan tietysti juuri ostetulla Volvolla. Mutta kirjailija välttää vanhan toistoa nostamalla kielen ja siihen perustuvan identiteetin keskiöön, siirtolaisromaaneista tutun yleisemmän koti-ikävän ja uudessa asemamaassa huonosti voimisen sijasta.

Kirjassa sekä palataan takaisin Pohjois-Karjalan Loukkuvaaraan (esikoispoika Seppo) ja jäädään Ruotsiin (vanhemmat ja Leena-tytär). Seppo, Leena ja hänen tyttärensä Monika vievät tarinaa eteenpäin vuorollaan, välillä ollaan 70-luvun puolivälin takaumissa, välillä todistamassa perheen äidin pois menoa 2010-luvulla.

Leinonen alleviivaa kieliteemaa tuomalla 1970-luvun maineikkaan esikoiskirjailija Matti Pulkkisen Loukkuvaaraan Sepon naapuriksi, esikoisteostaan ”Ja pesäpuu itki” viimeistelemään. Varsinaisen tarinan sisään rakennettu osio on jännä ratkaisu, mutta toimii - jo siksikin, että kielen ja oman murteen merkitystä tunnetusti tuotannossaan korostanut Pulkkinen tulee raamittaneeksi luontevasti kirjan pääteeman, ja antaa Sepolle samalla mahdollisuuden hyväksyä sen, että omaa murrettaan saa pitääkin tärkeänä ilman mitään aihetta leimaantua joksikin toisen luokan oudoksi kehitysalueen elätiksi.

Tämän kielihehkutuksen ohella voi onneksi todeta, että itse kieli on kirjassa nautittavaa. Tuossa osassa Suomeahan ei pelkästään tehdä jotain, vaan verbiin liitetään joku muheva lisäsana sanottavaa elävöittämään. Tai harrastetaan sättimistä monenlaisin värikkäin ilmaisuin, kuten: ”Juo kahvisi eläkä kuihistele siinä niinku kuovi suolla, mokomaki tuihake, äiti äyskäisi tiskien keskeltä.”

Ja kun kirjailija Pulkkinen pohtii asettumista Sepon naapuriksi, tuumaa Seppo tyytyväisenä: ”Jegorin mökin kylmennyt piippu alkaisi puskea savua.” Voihan sen naapurin ilmaantumisen muutaman vuoden tyhjänä olleeseen, nyt jo kuolleiden isovanhempien taloon noinkin ilmaista!

Ja onhan kirjassa tunnelmaakin niin että henki meinaa pakahtua, etenkin voimakkaassa lopussa. Leinonen on onnistunut kuvaamaan miljööt ja ihmiset hyvin kauniisti ja rikkaasti, ja vaikken mitään elokuvan teosta ymmärräkään, kuvittelisin että tästä kirjasta olisi helppo tehdä laadukas elokuva tai televisiosarja.

Hieno kirja!

Elisabeth Strout: Lucy meren rannalla

Olen vähän koukussa tähän Stroutiin. Etenkin hänen kontemplatiiviset Lucy Barton -kirjansa viehättävät, niissä on jotain rauhallista, elämän pienien ja arkisten asioiden kuvausta.

Nyt Lucy on meren rannalla ja ollaan pandemian kourissa. Lucyn ex-mies, biologian tohtori William on havahtunut hyvissä ajoin koronan vaarallisuuteen ja houkuttelee Lucyn mukaansa New Yorkista Maineen, meren rannalle pois ihmisvilinästä. Ja miksi juuri sinne, juontuu edellisessä kirjassa Williamin löydettyä noilta kulmilta sisarpuolensa, sisaren, josta hän ei aiemmin tiennyt mitään (sitä se sukututkijoiden geenitestibuumi teettää!)

Kauhistellaan taudin etenemistä ja siihen kuolleita tuttuja ja käydään kävelyllä merten maininkeja kuuntelemaan. Tavataan joitain uusia tuttavuuksia ulkosalla, maskit naamalla ja parin metrin etäisyydellä. Perhesuhteet kehittyvät ja muuttuvat, välillä päästään ihan halaamaankin omia lapsia.

Strout kirjoittaa ikääntyvistä hahmoistaan kauniisti. Samoin luonnosta, kotiseudustaan. Kuten Annie Proulxin Laivauutisissa, saa luonnon kuvaus minussa heräämään halun matkustaa tuonne Uuteen Englantiin:

"Ajelimme pitkin kapeaa tietä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin; tien poskessa kasvoi ikivihreitä havupuita, mutta kaikki muut puut olivat alastomia ja kun katsoin ulos auton ikkunasta, ällistyin näkemästäni. Molemmin puolin tietä oli valtameri, mutta sellaista merta en ollut ikinä nähnyt. Vaikka taivas oli pilvessä, meri näytti uskomattoman upealta; missään ei näkynyt hiekkarantoja, vain tummanharmaita ja ruskeita kiviä ja piikkimäisiä havupuita, jotka näkyivät kasvavan kallionkielekkeillä. Tummanvihreä vesi pyörteili kivien ympärillä ja ylitse ja merilevä, joka oli kullanruskeaa, melkein kuin kuparista, huojahteli kalliota vasten aina kun vihreä merivesi loiskahti. Loput merestä oli tummanharmaata ja kauempana rannasta näkyi pieniä valkoisia vaahtopäitä, vain suunnaton meri ja taivas. Kurvasimme mutkan taa ja siellä pienessä poukamassa oli hummeriveneitä; taivas jatkui loputtomiin ja veneet: kaikkien kokka samaan suuntaan ja niiden takana avoin merenselkä..."

Suomentaja Kristiina Rikman käyttää lauserakennetta, joka saa tunnelman välittymään. Pitäisi oikeastaan lukea joku Stroutti niin, että käy alkuperäistekstiä ja suomennusta samaan aikaan. Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota kääntäjiin; saksalaiskirjojen kohdalla Markku Mannila ja Oili Suominen ovat jääneet vahvimmin mieleen, nyt tästä Rikmanista on tullut minulle uusi luottonimi. Olisi kiinnostavaa katsoa, miten alkuteoksessa on kuvattu vaikkapa seuraava kohta ja verbi "tällätä": 

"Kerron teille nyt ihmisistä, joihin tutustuimme Margaretin ja Bobin kautta: Ei oltu vielä heinäkuun puolivälissäkään ja sää oli todella ihana, Bob ja Margaret olivat kutsuneet meidät ja erään toisen pariskunnan venesatamaan - tälläsimme kaksi retkipöytää muutaman metrin päähän toisistaan, ilta oli todella kaunis, merellä kävi tuskin tuulenvirettä..."

Mielestäni tämä on Stroutin paras teos ensimmäisenä suomennetun Pikkukaupungin tytön rinnalla. Elämä-nimisen tapahtuman ihmettelyä kauniilla kielellä, lauserakenteella joka "hengittää". Tällaisia kirjoja on mukava ottaa käteen, kun haluaa rauhoittua hetkeksi ja lukaista sivun tai pari. Ei suuren kirjallisuuden aina niin megalomaanista ja maailmoja syleilevää tarvitse olla. 

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä

Tekstien kääntämisessä, ja kääntymisessä kielestä toiseen, on jotain kiehtovaa. Jossain omassa maailmassaan luotu teksti oman kieliyhteisön jäsenille luodaankin uudelleen toiselle kielelle. Kyse ei todellakaan ole vain sana sanalta mekaanisesta kääntämisestä, vaan prosessista, jossa otetaan teos ensin haltuun - ja sen jälkeen aletaan paloittain luoda siitä suomenkielistä (tai mistä kielestä nyt onkaan kyse) tekstiä. Ees taas iteroiden. Kääntämisessä lukeminen ja kirjoittaminen kietoutuvat yhdeksi ymmärtämisen prosessiksi, kuten Kristiina Rikman kirjoittaa.

Olen deduktiivinen ihminen ja siksi tuo kirjan kääntyminen toiseen olomuotoon kiinnostaa.

Kokenut kääntäjä Kristiina Rikman toimitti 2005 14 kääntäjän esseistä kokonaisuuden Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä. Kirjoittajat kuvaavat vähän eri kanteilta kääntämisen ihmeellisyyttä, mutta kaikissa on pääosin sama juonne: Vieraskielinen kirja on otettava ensin haltuun, ennen kuin ymmärtää, millä otteella lähtee sen yksittäisiä paloja kääntämään. Kääntämisessä tärkein yksikkö kun on teos, ei sana. 

Kokonaisuus haltuun, sitten yksityiskohtiin, samalla kokonaiskuvaa entraten ja täsmentäen. Tuo on itselleni tuttu toimintatapa ja on ollut hauska huomata, miten eri lailla työyhteisössä me deduktiiviset tapaukset ja sitten toiset, yksityiskohdista yleiseen etenevät induktiivisemmat ihmiset toimivat. Vaikkapa tarjouksia asiakkaille laadittaessa. Mutta sepäs se on sitä ihmiselämän rikkautta…

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Ensimmäinen tutustuminen bestseller-mies John Irvingiin. Eli karheaan 700-sivuiseen seikkailuteokseen, missä isä Dominic ja poika Daniel pakenevat 1950-luvun puolivälissä tapahtunutta sattumusta ihan 2000-luvun alkuun asti. Vaikka ollaan Uudessa Englannissa eikä Keskilännessä, tarjoaa kirja omituisen valikoiman karskeja miehiä ja suurikokoisia ruokansa ahmivia naisia. Muuten sopisi kuvaukseksi Trump-landiasta, mutta jostain syystä porukka on pikemminkin republikaanikriittistä.

Kirja alkaa uittotyömaalta New Hampshiressä. Tuttua miljöötä meikäläiselle ja kiinnostavaa jo siitä syystä. Dominic on savotan kokkina, 12-vuotias Daniel käy koulua satunnaisesti ja auttaa isäänsä. Äiti on hukkunut uittolanssilla, pian hukkuu myös uittotyömaalle sattunut nuorukainen, sitten tapahtuu se ratkaiseva onnettomuus, vahinko, ja isä & poika aloittavat vuosikymmenten pakomatkan.

Kirja etenee pakoetappien mukaan, 10-20 vuoden jaksoissa. Dominic pestautuu ravintoloihin kokiksi tai pyörittää omaansa. Karskin kerronnan, juopottelun ja väkivallan lomassa isä loihtii ihania ruokia ja nuo ruokalistat tarjoavat hyvän suvannon muuten kolkonpuoleiseen tarinaan.

Kirjan rakenne on kyllä ihan kiinnostava, asuinpaikat rytmittävät tekstiä hyvin. Isän ravintoloinnin ohessa poika opiskelee ja kehittyy kuuluisaksi kirjailijaksi. Mutta tarvitaanko tähän kaikkeen 700 sivua? Toistoa on ihan riittämiin, lopussa Danielin koiran piereskelemisestäkin muistetaan mainita monta kymmentä kertaa.

Kielikään ei iske ihan samalla lailla kuin lempparikirjailijoillani - tässä tapauksessa vaikka Annie Proulx tulee hyvänä vertailukohtana. Kääntäjä Kristiina Rikmanista homma ei ole kiinni, vaikkapa uittosanastossa ja monessa muussa detaljissa käännös on laadukasta (tosin: metrinen puun pätkä ei ole tukki vaan pölkky!).

Eli: Irving ei täysin vakuuttanut. Toki lukihan sitä jenkkielämästä eri vuosikymmenillä ja eläydyin 1970- ja -80-luvun ilmapiiriin tekstissä mainittuja biisejä myöten. Mutta jäin miettimään, mitä kirjailija tällä kaikella halusi sanoa - muuta kuin iskeä tarinaa. Sitä sarkaa kyllä kynnetään ja syvältä. 

Vietnamin sota ja loppuosan 9/11 terrori-iskut laajensivat teemoja yhteiskunnallisemmalle puolelle. Edellisen osalta olikin kiinnostavaa lukea Kennedy-isistä - Daniel itse vältti sodan hankkiuduttuaan isäksi ja julkaisi yhden tuonnimisen menestyskirjan. Mutta 9/11- osuus ja amerikkalaiskriittinen paasaus jäi kuitenkin ohueksi, jotenkin päälleliimatuksi.

Tämän kirjan perusteella Irvingistä tulee mieleeni muutamia vertailukohtia. Proulxin lisäksi Danielia seuratessa mielikuvat sekoittuivat Paul Austerin massiiviseen 4321- teokseen ja sen päähenkilö Archibaldiin tai Jonathan Franzenin Crossroadsiin. Kaikissa em. tapauksissa vertailu jälkimmäisten eduksi. Tiedä sitä sitten pitääkö antaa herralle vielä toinen mahdollisuus, esimerkiksi Leski vuoden verran saattaisi olla kiinnostava.

Veikko Huovinen: Ihmisten puheet

Tätä Huovista en olekaan lukenut kuin kerran nuorena. Eikä oikein muuta jäänyt mieleen kuin romaanissa esiintyneen autoilija Antti Kohosen näyte hänen kirosanojen käytöstään.

Mutta tämähän oli ihan virkistävä kirja Huovisen kirjalijanuran alkutaipaleilta vuodelta 1955. Ollaan ehkäpä Sotkamon tapaisessa kirkonkylässä, minne muutamaksi päiväksi saapuu junalla todellinen Hahmo eli johtaja Henry Arffman hienoissa vetimissään ja kultivoituneella tyylillään. 

Ja annapas olla, minkälaisen kuhinan hän saa aikaan! Kiinteistöjoppari Arrfman majoittuu paikalliseen majataloon ja rientää oitis tekemään afääreitään. Hänellä on tiedossaan tärkeää ja salattua taustatietoa pitäjän konjuktuureista ja suhdanteita hyödyntäessään pyrkii tekemään matkansa aikana muutamia hyviä kauppoja.

Kylä kiehuu kuin muurahaispesä. Juorut leviävät, ihmiset puhuvat. Autenttinen näyte maalaiskunnan elämästä kuusi vuosikymmentä sitten. Arffman saa kutsuja vallasmiesten ja -naisten luo ja kahvin sekä liköörin lomassa puhutaan pääosin jonninjoutavaa small talkia. Arrfman luo suhteita ja tekee kauppoja, kunnes muutaman päivän kuluttua palaa kotiinsa.

Kirja paljastaa Huovisesta tuttuja piirteitä. Etenkin hänen kammoksuntansa esillä olemista, pönäköitä puheita ja runonlausumista kohtaan, mikä on totta vie tullut tutuksi myöhemmässä tuotannossa. Erittäin paljastava on kuvaus esikoisteoksellaan mainetta niittäneestä kylän runoilijasta, joka melkein pakotetaan lausumaan omia runojaan yksillä syntymäpäiväjuhlilla. Introvertti runoilija ahdistuu ja pakenee paikalta heti kun silmä välttää. Saattaa olla Havukka-Ahollaan kuuluisuutta saaneen nuoren metsänhoitaja-Huovisen omaa kokemusta tässä mukana... 

Tuomo Pirttimaa: Kaksi kärpästä

Erätoimittajanakin tunnettu Tuomo Pirttimaa on julkaissut kolmannen kirjansa, Kemijokivarren kahdesta nuoresta kertovan Kaksi kärpästä. Ensin äänessä on Poika, sitten toisessa puolikkaassa Neela. Kirja kuvaa kymmenen vuoden takaista takaumaa lukuunottamatta aika lailla nykyaikaa, mutta miljöö ja ilmapiiri ovat kuin jostain 1970- tai -80-luvuilta, ihmiset ahdistuksineen melkein kuin Timo K. Mukalta.

Kirjassa elellään valtaosin muutamissa kesäpäivissä paarmoineen kaikkineen. Eletään toisiinsa vahvoissa siteissä olevan kahden nuoren sisäistä maailmaa, maailmoja, jotka ovat kaukana toisistaan. Ihmiset hapuilevat eestaas, suuntaa vailla. Muutamien kirja-arvioiden perusteella kirjassa on tummat sävyt, enkä minäkään parempaa ilmausta keksi.

Kirjan hyviä, jopa erinomaisia puolia ovat kieli ja lappilainen hyvä huumori. Tarinaa isketään ja kirjassa on muutama hyvä tyyppi. Kuten koko maan postinumerot ulkoa opetellut tapaus, joka aina kun jonkun tarinoidessa mainitaan paikannimi, nasauttaa oikean postinumeron saman tien. Eipä ole tällaistakaan hahmoa vielä tullut lukiessa vastaan! Ja jotkut henkilöhahmoista olivat hyvin sympaattisia, kuten Poika. Oikein toivoi, että kunhan hänelle kävisi elämässä hyvin!

Luonnon kuvaus on vahvaa. Ei superlatiiveja tuntureiden jylhyydestä, vaan tyhjäksi jääneiden pihakenttien kuvausta, poroja horsmapusikoissa, rapistuvat maalit tyhjäksi jääneissä taloissa.

Mutta: onpahan näistäkin jo luettu ihan nokko. Lapin tyhjenneistä kylistä tai niistä muutamista, jotka sinne ovat jääneet juopottelemaan (jos eivät ole jo mieleltään sairastuneet tai tappaneet itseään), muutaman kymmenen sivun juopottelureissusta katsastamattomalla autolla lavatansseihin (missä tietysti tapellaan). Epäoikeudenmukaisista opettajista, puhumattomuudesta, alemmuudentunnosta. Nämä ihmiset eivät puhu intersektoraalisuudesta.

Vahvan kielen ja kerronnan vastapuolena on, että juonen viimeistely on jäänyt vähän puolitiehen. Tai sitten minun mielestäni kesken jääneet juonenpätkät oli kudottu sen verran pimentoon, etten vaan hoksannut. Vähän jäi asioita auki.

Mike Oldfieldin Tubular Bells 50-vuotiskonsertti Turussa 13.3.2024

Vuonna 1973 just kaksikymppinen Mike Oldfield julkaisi yhden tuon musiikillisesti kokeilevan ajan merkkiteoksista, koko pitkäsoittolevyn pituisen Tubular Bellsin. Teos vei miehen musiikkimaailman huipulle pitkistä parikymmenminuuttisista kappaleista huolimatta - tai juuri sen takia.

Oldfieldin bändissä aiemmin soittanut hemmo nimeltä Robin A. Smith kokosi porukan ja kaverit lähtivät kiertämään maailmaa viime vuonna Tubular Bellsin täytettyä 50 vuotta. Viime viikolla kiertue päätyi Turkuun ja Helsinkiin.

Orkesteri oli kahdeksanhenkinen, ihan jännästi koottu: koskettimien ja kitaran lisäksi oli nais- ja miesvokaalia; edellinen soitti bassoa mutta vetäisi siinä ohessa upeasti 1980-luvun ison hitin Moonlight Shadowin, kitaristi taas Familyn Manin. Mutta mikä leimallista Oldfieldin pitkissä teoksissa, on se naisäänien hymnimäinen hoilaaminen, josta vastasi oma laulajansa ja hienosti vastasikin. Tuo vaelteleva naisääni tuo aivan oman äänimaisemansa Oldfieldin musiikkiin, se on yksi sen vetoavuuden tärkeimpiä tekijöitä. 

Sitten oli vielä joku sähkösello (jännä sekin!), kaksi rumpalia ja "multikitaristi".

Alkupuolisko ei ihan vielä vakuuttanut, siinä soitettiin joitain tunnistamattomaksi jääneitä pätkiä Ommadawnista ja noiden pitkien kappaleiden myöhemmistä "Return of the son..." -tyylisistä julkaisuista. Sekä isommat hitit.

Mutta annas olla, tuli sitten se minkä takia sitä pojan kanssa Turkuun asti ajettiin: Toisen puoliskon täytti varsinainen juhlakappale ykkös- ja kakkososineen. Ja olihan se voimaannuttavaa kuulla ensi tahdit ja seurata miten tuo 25-minuuttinen orkestraalisen progen huipputeos etenee ihan läheltä nähtynä. Tubularin A-osan lopussa on se hauska kohta, missä sama teema soitetaan varmaan kymmenellä eri soittimella, niistä pääosa kitaristin vastuulla, joka sai siis olla tämän tästä vaihtamassa instrumenttia olalleen. Vaan sitäpä varten hänellä oli takanaan työmies ojentamassa kulloiseenkin kohtaan sopivaa soittopeliä.

Laitetaanpa tähän linkki Youtubesta, joku samassa konsertissa oli kuvannut tuon juhlakappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=ehXAdwXBi6U

Kuuntelin aikanaan paljon Oldfieldin pitkiä eepoksia, ihan 1983 ilmestyneeseen erinomaiseen Crisis-albumiin saakka. Sitten homma meni turhan popahtavaksi ja muutenkin meikäläisellä musiikki-into väljähti pitkäksi aikaa. Mutta onhan ne vanhat hienoja kappaleita: Ommadawn, Incantations, Hergest Ridge, Crises...Niissä on jotain sakraalista, soinnukkaiden kosketinosuuksien sekä juuri hymnimäisesti laulavien naisvokaaleiden ansiosta. 

Oldfield on muuten osannut valita poikkeukselliset naisäänet myös hittikappaleisiinsa - Moonlight Shadow ei olisi tusinatavaraa kummempi ilman Maggie Reillyn maagista ääntä.

Toinen erikoinen ja ainutlaatuisuutta lisäävä piirre on lyömäsoittimet. Joko niitä ei juuri ole -kuten Tubular Bellsissä - tai sitten niitä käytetään hyvinkin poikkeuksellisella tavalla, kuten voimakkain afrorytmein Ommadawnissa. Tai Crisesin loppuhuipentumassa, joka on aivan käsittämätön Simon Phillipsin suoritus, niin studiossa kuin livenä. Kannattaa katsoa tästä liveversiot Youtubesta.

Ja lisää ainutlaatuisuutta: malttia hyödyntää teemat perin pohjin - joskus jopa liiankin kauan kuten Incantationsin alkuosissa. Mutta progressiivisen rockin yksi piirre on, että alun pitkätkin preluudit ja keskiosat ovat myös matka johonkin eli finaaliin. Muhkea finaali ilman kymmenminuuttista valmistelua ei finaalilta tuntuisi, jollei sitä olisi kunnolla valmisteltu ensin. 

Kitaroita ei tietysti saa unohtaa, mutta niihin laitan varauman. Oldfieldin kitarasoundi on vähän turhankin vahva ja liian tunnistettava. Pykälän verran kitaroista pois koskettimien hyväksi, olisi ollut minun toiveeni!

Mutta hienoa musiikkia! Tässäpä on pari iltaa mennyt pyöritellessä herran 1970- ja 80-luvun vinyylejä...

Heinrich Böll: Die Hoffnung ist wie ein wildes Tier

Saksalaisella isolla kielialueella, sadan miljoonan porukasta kun puhutaan, näkyy ”kirjallisuus luo kirjallisuutta” -genren kirjoja. Rezensiooneja eli tavallaan kirjojen jälkilämmittelyitä, toimitettuja laitoksia, joissa varsinaisen teoksen perään on liitetty kirjan nostattamaa kritiikkiä tai missä uutta painosta on maustettu vaikkapa jonkun kirjallisuusgurun haastattelulla. Ja sitten on näitä kirjeenvaihtokirjoja. 

Joka tapauksessa, miellyttäviä tapauksia. Heinrich Bölliltäkin minulla on näitä tällaisia kolme kappaletta.

Nobel-palkittu Böll, saksalaisten omaksitunnoksi kutsuttu, aloitti kirjallisen uransa heti toisen maailmansodan jälkeen länsiliittoutuneiden sotavankeudesta päästyään. Ja samalla alkoi kirjeenvaihto toisen sodasta palanneen kulttuuri-ihmisen ja ystävän Ernst-Adolf Kunzin kanssa. Viikottain, välillä tiuhempaankin, lähtevissä kirjeissä kaverukset tukevat toisiaan kirjallisissa/teatteripyrkimyksissään, käyvät läpi arkisia asioita, ottavat kantaa Saksan sodanjälkeiseen surkeuteen. 

Sillä ankeaa on elämä Saksan raunioilla… kaikesta on pula (kirjoittaminenkin onnistuu vasta kun saa paperia!), asutaan ahtaasti, vielä vuonna 1952 on uuden (=käytetyn) kirjoituskoneenkin metsästäminen ein Urakka an Sich! 

Mutta toisaalta - jotenkuten terveinä herrat kuitenkin sodasta selvisivät. Yrittämällä eteenpäin; ”Toivo on kuin villi eläin”, ei sitä ihan kiinni saa, mutta on niitä villejä eläimiä kuitenkin olemassa, usein ihan näkyvillä asti.

Kirjeenvaihto päättyy kirjassa vuoden 1953 lopulla. Olot ovat jo vakiintuneet, Böllin kirjallinen ura pääsemässä vauhtiin. Ei sanonut sanaakaan on juuri ilmestynyt; sen - kirjeissä viitataan kirjaan päähenkilön nimellä ”Fred” - syntymistä ja vastaanottoa kuvataan kirjeissä kuukausien ajan. 

Pitkästä aikaa luin tuon ”Fredin” ihan hiljattain. Tämä samaa aikaa kuvaava kirjeenvaihto osui sopivasti käsiini, kun Munchenissä käydessäni joulun alla löysin kiinnostavan divarin. No, se oli etu mutta myös haitta, koska samaa aikaa kuvatessaan kirjat menivät jopa hieman päällekkäin. Böllin kirjeitä lukiessani näin hänet koko ajan Ei sanonut sanaakaan -kirjan köyhänä Fredinä tupakankerjuineen.

Kirjassa on mittaa melkein 600 sivua, toki varsinaista kirjeenvaihtoa ”vain” 380 sivua. Mutta on esipuhetta, muutaman kymmenen sivun kustantajan jälkisanat analyyseineen, sitten melkein 200 sivun Anmerkungen -osasto, missä pureskellaan auki kirjeenvaihdon erittäin lukuisat tekstiviitteet - saksalaisella perusteellisuudella!

No, mutta tämäpä on sympaattista. Tällaiset teokset täydentävät hyvin kirjailijakuvaa ja valaisevat mukavasti itse teoksia ja niiden aikakautta. Suomessa näitä tavataan tehdä (tai on tehty) lähinnä vain kootuissa teoksissa, Panu Rajalan kokoamat F. E. Sillanpään kootut ovat lukemistani varmaankin kattavimmat.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Suhtauduin hieman varauksella tähän toiseen Schulmaniini; ilmeisesti luvassa autofiktiota oikein viimmesen päälle. Aiemmin lukemani Kiirehdi rakkain vaikutti nopeasti kirjoitetulta ja helposti syntyneeltä. Vaan tämä Polta nämä kirjeet onkin sitävastoin rakenteeltaan vivahteikkaampi, eikä missään nimessä näytä siltä, että teksti olisi hetkessä suollettu kansien väliin. 

Tuloksena on taitavasti, jopa dekkarimaisesti koottu kirja, joka piti lukea yhteen putkeen loppuun asti.

Kirjan keskushahmoja ovat Axel Schulmanin isovanhemmat, kirjailija Sven Stolpe ja kääntäjä Karin Stolpe. Tämä täys mulqvistiksi osoittautuva Sven on kulttuurielämän iso hahmo, kuin myös kirjassa keskeisessä osassa oleva toinen kulttuurialan patriarkka Olof Lagercrantz.

Kirja on hyvin rakennettu: Väliin käydään kolmiodraamaa kesällä 1932, välillä pikku-Axel on kesällä 1988 isovanhemmillaan ja kuulee, kokee asioita joita ei pikkupojan korviin ole tarkoitettu. Välillä taas Axel aikuisena käy läpi umpikujia omassa suvussaan ja päässään. Asioita ilmenee pikku hiljaa, aste asteelta tulee lisävalaistusta. Lataus on sanalla sanottuna vahva koko ajan.

Sisältöä voisi tässä analysoida vaikka kuinka pitkään, mutta enpä taida… sillä kirjan vahva puoli on juuri tuo erinomaisesti otteessaan pitävä jännite!

Perttu Immonen: Suomalainen historia

Hienon, osin oman sukunsa tutkimukseen liittyvän Suomalaisen rahvaan historian jälkeen Perttu Immonen on jatkanut sukutarinoita Suomalaisella historialla. Nyt liikutaan varhempien vuosisatojen sijasta 1800- ja 1900-luvuilla Rantasalmelta, Hämeenlinnasta sekä Huittisista lähtöisin olevissa suvuissa, jotka jännästi sitten kutoutuvat yhteen.

Tässäkin paksussa kirjassa Immonen käy läpi historiaa mikrotasolta, yksittäisten ihmisten kautta. Suuret kansakuntaa tai maailmaa heilauttavat tapahtumat ovat kuin raameina sille, mitä Rantasalmen Tuusmäessä tai Kotkan lennätinlaitoksessa tapahtuu. Ja minua sukututkijana tuollainen käsittelytapa luonnollisesti kiinnostaa!

Sukututkimuksessa ehkä arvokkainta on juuri se, että kun saa kiinni taas yhden esivanhempansa, niin hänen tarinansa kautta koko maailmanhistoria peilautuu aivan uudella, paljon konkreettisemmalla tavalla ja paikallisesti. Nälänhädällä, Suomen sodalla tai 30-luvun lamavuosilla on nimi ja kasvot.

Immosen kirjat ovat saaneet kehuja juuri tuosta henkilöhistoriallisesta tarkastelustaan. Oikeastaan ihmetyttää, onko siinä nyt lopulta mitään ihmeellistä. Vaan ehkäpä tällaisia kirjoja ei sitten ole niin paljon tehty.

Kirjasta voisi napata paljonkin kiinnostavia anekdootteja ja tapauksia. Talvisodan taistelut Laatokan Petäjäsaaressa, missä suomalaisten jouduttua toivottomaan tilanteeseen Toivo Immonen antoi lähettitehtävissä omien puolelle lähtevälle Onni-veljelleen hyvästiksi kellon ja lompakkonsa. Onnin sutki Jukka-poika, oikea monitoimiyrittäjän perikuva, joka pistää firmoja pystyyn kuin liukuhihnalta. Tai välillä suomen-, välillä ruotsinkielinen Räihän-Reihen sukuhaara, mikä valaisee loistavasti yksilöiden liikkumista kansankerroksista toiseen. 

Mikä taas nostaa mieleen nykyajan kiivaan keskustelun identiteetistä; keskustelun, jossa ihmiset lokeroidaan aivan liian tiukkaan, yksiniittisesti, mistä herkästi tulee myös itseään toteuttava ennuste. Meistä on moneen junaan, ja veturiinkin vielä. Ja sukua tutkiessa marssii esiin monia monia esimerkkejä, miten samoista lähtökohdista on voitu päätyä hyvin erilaisiin elämänkohtaloihin.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

 Kirja alkaa lupaavasti:

”Eräänä helmikuun aamuna vuonna tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäkolme tarttui Andreas Egger kuolevaan vuohipaimeneen Johannes Kalischkaan, joka tunnettiin laaksossa Sarvi-Hanneksena, ja nosti hänet läpeensä kostuneelta ja happamahkon hajuiselta olkipatjalta kantaakseen hänet kolme kilometriä pitkää ja paksun lumihangen alle hautautunutta vuoripolkua alas kylään.”

Seethalerin ainoa suomeksi käännetty kirja kuvaa 1800-luvun lopulla syntynyttä Eggeriä läpi elämänsä 1970-luvulle ja samalla vuoristokylän elämänmuutosta. Sukulaismiehen luo nelivuotiaana tullut Egger elää käytännössä huutolaisen elämää raskaan raadannan ja väkivallan alla, ja aikuisikään tultuaan siirtyy vaarallisiin töihin vuorenrinteillä, kun ensimmäisiä köysiratoja aletaan rakentaa. Tulee natsiajat ja sota, sitten taas rakennetaan rinteitä, turismi kasvaa. Kuoleman lähetessä Egger ehtii vielä nähdä televisiosta astronauttien kävelemässä kuussa.

Kirja on hyvin naturalistinen ja fyysinen kuvaus voimiensa varassa puurtajasta, joka suurten ja armottomien vuorten rinteillä elää omaa ankaraa elämäänsä. Tuossa on minulle jotain läheistä ja tärkeää, olen aina pitänyt paljon - ehkä eniten - arvossa ruumiillisen työn tekijöitä. Ehkä siksi olen pitkin elämääni pyrkinyt väsyttämään itseäni metsä- ja muilla vastaavilla hommilla. Siksi tuo Eggerinkin hahmo kiinnosti. Kuvaisiko hän ihmisen luonnollisinta olotilaa?  Ehkäpä, ainakin osittain…

Ja niinpä sai Robert Seethaler rauhallisesti etenevän kuvauksensa mukana miettimään vuoristolaisten elämää luonnon armoilla; luonnon, joka samalla hetkellä näyttää niin henkeäsalpaavan kauniit kasvonsa. Muistelin, kun joskus nuorempana kävin noissa maisemissa: kannoin monikymmenkiloista gemssiä hartioillani, toisella puolen jyrkkä vuorenseinä, toisella puolen kymmenien metrien pudotus. Näkymät kuin toisesta maailmasta. Tuo päivä vuoren rinteillä on jäänyt erittäin vahvasti muistiini. Ja niin, tällaisia kapeita polkuja siellä on iät ajat totuttu kulkemaan vuohien ja lehmien kanssa, kantamaan heinää, eräsaalista, polttopuuta.

Toisaalta: tuon ruumiillisuuden kääntöpuolena Seethaler avaa päähenkilöstään toisenkin puolen, herkän ja tuntevan luonnon kokijan; Eggerin tuntemukset säästä, lumen muutoksista ja etenkin kasvimaailmasta ovat hyvin tarkkoja. Ilman näitä kuvauksia hänestä olisikin jäänyt kolkompi, vähän yksinkertaisen työkoneen kuva.

Ja onhan kirjassa kunnon rakkauskin, tarjoilija Maria, mikä sulattaa karun puurtajan. ”Hän oli rakastanut. Ja hän oli saanut aavistuksen siitä, mihin rakkaus saattoi johtaa.”

Mutta luonto antaa, luonto ottaa, ja päähenkilö alistuu asemaansa. Silti kirjan lopussa Egger toteaa, että hänellä on kaikki: ”Hän viihtyi uudessa kodissaan. Toisinaan siellä ylhäällä oli hiukan yksinäistä, mutta hän ei pitänyt yksinäisyyttä haittana. Hänellä ei ollut ketään, mutta hänellä oli kaikki tarvittava, ja se riitti.”

”Hän ei muistanut mistä oli tullut, eikä lopultakaan tiennyt minne hän menisi. Tähän väliin jäänyttä aikaa, elämäänsä, hän kuitenkin saattoi ajatella vailla mielipahaa, välillä naurahtaen ja kaiken aikaa suuren ihmetyksen vallassa.”

Pidin kirjasta hyvin paljon. Verrattuna säveltäjä Mahlerista kirjoitettuun Der letzte Satziin tämä oli syvällisempi - ja omalla karulla tavallaan kauniskin. Vähän kuin Joel Haahtelan kirjat, mutta selkeämpi (Haahtelanhan henkevyydet menevät vähän pitkäksi eteerisyydessään).

Jotenkin hyvin elämänmakuinen, kokonainen elämä. Pieni ihminen isossa maisemassa. Tämä pitää lukea pian uudestaan, saksaksi tai jonain muuna käännöksenä ja tuumailla, avaako toinen kieliversio vielä jotain uutta.

Kjell Westö: Molly & Henry

Aivan erinomainen kirja! Kjell Westö vakuutti taas historiallisella romaanillaan; hän todella osaa mennä historiaan ja kuvata täydellisen aidon tuntuisella, jopa pikkutarkalla tavalla menneitä vuosikymmeniä. Tällä kertaa vuosia 1940-1941.

Eletään itsenäisen Suomen kohtalonvuosien aikaa, näyttelijä Mollyn ja toimittaja-Henryn silmin katsottuna. Alussa Molly kiertää Ruotsin näyttämöitä Svenska Teaterin näyttelijäryhmän kanssa tukea ja rahaa Suomelle hakemassa. Henry taas raportoi suoraan rintamalta Hufvudstadsbladetiin, mutta on samalla armeijan tiedotusjoukkojen käytössä. Soditaan, tehdään rauhaa, eletään välirauhan aikaa, kunnes käännytään uutta sotaa kohti, "kesäsotaan" 1941.

Ja Molly & Henry rakastavat, vihaavat, eroavat, liittyvät yhteen jälleen. Isoja ja pieniä tapahtumia umpimielisestä lehtitoimituksesta näyttämömaailman omiin kotkotuksiin; kesäpaikkojen sielunrauhaa, muistumia kapina-ajoilta, monen perheen arkielämää, iloa ja surua.

Westön kirjat ovat intensiivisiä, täynnä tapahtumia ja tunnelmia, kuten tämäkin 509-sivuinen järkäle. Mietin monessa kohtaa, miten valtavan paljon taustatyötä tällaisen kirjan tekeminen vaatii. Tuntuu, että jokainen yksityiskohta - joita on paljon! - on paikallaan silloisista, jo aikaa sitten muutetuista kadunnimistä tai kulloisistakin elokuvista sekä menossa olevista näytelmistä lähtien. Luontokuvauksetkin ovat tarkkoja. Helposti lukija heittäytyy pariskunnan mukaan kanoottiin, aistii tyynen kesäpäivän rauhan, lintujen äänet.

Henry kuvataan Mollya tarkemmin, vaikka hän on varautunut ja kyynis-kypsähtämisen rajamailla oleva tarkkailija, Westön kirjojen mieshahmojen tapaan - samanlainen kuin asianajaja Claes Thune Kangastus 38:ssa. Henry miettii sodan keskellä ja rauhan aikana isoja asioita, totuuden ja propagandan eroa. Westö kirjoittaa taitavasti niin, että noiden välisen rajapinnan molemmat puolet saavat perustelunsa.

Tai kun Henry on koiran kanssa metsäkävelyllä, ohi lentää lehtokurppa, kyyhky huhuilee, ja Henry pohtii joskus niin korkealle jalustalle nostettua ihmisen erityisyyttä ja miten se kuva etenkin sodassa murentuu: "Metsä kasvoi tukkitien ympärillä niin rehevänä ja tiheänä että puiden latvat näyttivät taipuvan tien yli korkealla yläilmoissa, missä taivas oli kirkkaansininen.

Henry tiesi että häntä ympäröivää idylliä ei oikeastaan ollut olemassa. Tässä suuressa vihreässä katedraalissa (...) käytiin taistelua elintilasta ja lajien sotaa toisiaan vastaan. Ja ajoittain siellä tapahtui joukkomurha tai kaksi, aivan kuten ihmisten maailmassa.

Mutta hän ei piitannut siitä. Tällä hetkellä hän seisoi turvapaikassaan ja kirkossaan, ja ihmisten maailma oli kaukana poissa." 

Molly tulee kuvatuksi enemmän niiden raamien ja kontekstien, "näyttämöjen" kautta, missä hän liikkuu. Elokuvat, lukuisat teatteriroolit, sotaa edeltävä ja sen aikainen kulttuurielämä; miten sota vaikutti heihinkin, ei vain miehiin ja lottiin rintamalla: " (hän) ... teatterin lavalla näki kiintotähti Erik Landgrenin joka vielä edellisenä iltana oli uhkunut miehistä voimaa, murentuvan vapisevaksi ja itkeväksi vanhukseksi joutuessaan ottamaan yleisön suosionosoitukset. Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut."

Molly tuo esille naisena olemisen ongelmia silloisessa(kin) sovinistisessa ilmapiirissä. Ainakin niitä kohtia lukiessa vahvistui käsitys, että Westö kuvaa kirjansa naiset miehiä vahvempina. Onhan naisillakin omat ongelmansa, mutta miehillä niitä on enemmän, Henryn ja muiden lukuisista alkoholihuuruisista illan- ja yönvietoista lähtien. Monenlaista kukkoilijaa on miesten joukossa - toki itse Henry kyllä kasvaa kirjan aikana.

Kirja on tähän asti lukemistani Westön paras, vaikka hyviä ovat olleet Kangastuskin ja Missä kuljimme kerran. Jo tällä kokemuksella pystyy erottamaan myös westöläiset perushahmot, jopa nimiä myöten. Jälkimmäisen Lu Lilliehjelm ilmestyy samanlaisessa persoonassaan, samoin Kangastus 38:sta Neiti Wiik, nyt rouvana, samaten samasta kirjasta Claes Thune, jolta tosin on vain lainattu nimi ja annettu se paljon jyrkemmän ja aggressiivisemman kaverin kannettavaksi. Westö korostaa jälkisanoissaan kaikkien nimien olevan fiktiota; silti mietin, mitä tuo samojen nimien ja hahmojenkin esiintyminen viestii? Kun Westöstä varmaan tehdään kirjallisuusgradu jos toinenkin, niin voisihan sitä joskus tutkaista!

Robert Seethaler: Der letzte Satz

Itävaltalainen Robert Seethaler on kova kirjailijanimi maailmalla, mutta suomeksi häneltä on vain ilmestynyt kehuja täälläkin saanut Kokonainen elämä. Monta kertaa on pitänyt siihen tarttua, vaan enpä ole vielä aikaiseksi saanut. 

Nyt aloitin Seethalerit toisella kirjalla. Pääsin pitkästä aikaa käymään Saksassa, tyttären kanssa sikäläistä joulutunnelmaa kurkkaamaan - ja siellä Hugendubelin kirjakauppaan! Seethalerilta oli paraatipaikalla monia kirjoja, vaan tämän viimeisen lauseen takakansi herätti huomion. Mahler! Kirja kertoo Gustav Mahlerista! Pakkohan se oli ostaa…

Gustav Mahler oli viime vuosisadan alun ykkössäveltäjiä ja kapellimestarina aikansa Herbert von Karajan. Hänen voimakas, totaalinen, monin paikoin myös kansanlaulumaisia kauniita säveliä esittävä musiikkinsa kolahti minuun täysin jo nuorena ja Mahlerin 15 CD:n kootut on ykkösmusiikkiani klassisen joukossa.

Maaimanmaineesta huolimatta Mahler oli vähän traaginen tapaus. Hän kuoli vain 50-vuotiaana, toinen tyttäristäkin kuoli lapsena, ja aikansa wieniläisen seurapiirineidon, paljon maestroa nuoremman Alma Schindlerin kanssa solmittu avioliitto rakoili säveltäjän viimeisinä vuosina. Ja onhan se musiikkikin monin paikoin tummaa, raskasta, aikansa progemetallia...

Mutta kirjaan: Mahler on käynyt 1910 - perhe mukanaan - menestyksekkäällä konserttikiertueella jenkeissä. Nyt palataan Eurooppaan valtamerilaivalla, ja sairaalloinen säveltäjä viettää aikaa laivan kannella yksin, käy elämäänsä läpi ja keskustelee ajoittain hänelle teetä tuovan 15-vuotiaan laivapojan kanssa. Hän ei keskustele palvelijapojan kanssa musiikistaan, vaan arkipäivisistä asioista; samoin itsekseen hän puhelee ääneen meren lintujen liikkeitä miettiessään. Hän aavistaa lähellä olevan kuolemansa.

Hiukan kirja jäi askarruttamaan. Ehkä odotin jotain vähän "järeämpää" teosta, koska se on ollut arvostelumenestys. Jonkun verran toki on ihmetelty, kun kirjassa ei puututa suuren säveltäjän musiikkiin muuta kuin mitä Mahler jonkin verran itse muistelee menneitään; kiistoja Wienin ja Munchenin musiikkipomojen kanssa, tai maaseudun lintujen lauluja muistellessaan, miten niistä syntyi sävelkulkuja teoksiin. 

Omasta mielestäni tämä on kirjan vahvuus. Minimalistinen teos esittelee kohti loppuaan kulkevan Mahlerin ihan samanlaisten arkisten ja eksistentiaalisten asioiden kanssa mitkä koskevat keitä tahansa meitä. Ja keskustelut laivapojan kanssa, joka ei kunnolla edes tiedä mitä klassinen musiikki on, vielä korostaa tätä. 

Seethaler haluaakin omalta osaltaan laittaa pisteen Mahlerin elämälle ja ennakoida suuren nimen vaipumista tulevina vuosikymmeninä osittaiseen unohdukseen. Mahlerin säveltäjänmaine palasi toki sittemmin ja 1970-luvun jälkeen häntä on taas pidetty yhtenä klassisen musiikin suurista nimistä.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut avoimen ja omaa perhehelvettiään paikoin raastavasti kuvaavan kirjan. Omasta hiljan kuolleesta äidistään, äitisuhteesta ja suvun tragedioista koostuva teos on samaan aikaan herkän ymmärtävä, samalla surullinen - jopa raskas, jota Kähkösen lämmin, paikoin impulsiivimainen kieli toki lievittää ja pehmentää.

Kähkönen käy keskustelua kuolleen äitinsä kanssa ja käy läpi heidän yhteisen elämänsä esineitä ja asioita läpi. Niitä tytär kokoaa uurnaan äidin matkalle sinne toiselle puolelle.

Kirjassa tulevat vastaan monet tutut ihmiset Kähkösen aiemmista kirjoista. Vasemmistolainen, nuorena Neuvostoliittoon loikannut isoisä tuli tutuksi jo Graniittimiehessä, Vihreän Salin Irene on ilmetty kirjailija itse joka pelkää kotiin menoa kun ei tiedä, kumpi kahden persoonallisuuden äidistä kulloinkin on vastassa.

Nuorena liikenneonnettomuudessa loukkaantunut äiti kantoi vammojaan koko ikänsä, samoin henkisiä vastaavia, joita sodanaikaset sukupolvet tunnetusti ovat kantaneet ja periyttäneet jälkipolvillekin.

Mutta Kähkösen kaunis ja soljuva kieli tuo esille myös lämpimiä hetkiä ja elämän kauneutta, viehättävää Kuopiota puutalokortteleineen ja Kallaveden rantoja.

Kirja on varmaankin Kähkösen paras, mikä on paljon sanottu läpeensä vahvasta tuotannosta. Vaikka hiukan väsähdin suvun ja perheen ongelmien vatvomiseen kirjan loppua kohti, niin Finlandia-palkinto on hyvin ansaittu!

"Mitä minulla on näiden Nornien, näiden elämänkutojien, kohtalonleikkaajieni kanssa tekemistä, kaksi vasenta kättä, peukalo keskellä kämmentä, toistaitoinen, minä. Hypistelen kerää taskussani, haluan purkaa sen, kukaan ei pura valmista kerää takaisin vyyhdeksi, sen minä juuri haluan tehdä.

Vyyhdetä takaisin meidän elämän kerän, äiti, sinun ja minun. Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säikeinen säikeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä.

Kähkösestä on ymmärrettävästi ollut nyt Finlandia-palkinnon yhteydessä liuta haastatteluja, missä hän on käynyt läpi äitinsä kuoleman jälkeisiä tuntemuksiaan. Samalla koronavuosien pysäyttäessä on tullut arvioitua elämää muutenkin uudelleen ja suhteessa uskontoon ”iso kivi lähti vierimään”. Kirjailija kävi rippikoulun ja liittyi kirkkoon: ”Jotain sisälläni oli kypsynyt ja tarve kuulua johonkin kasvanut. Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.”

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

 

Ruotsissa suosittu kirjailija-toimittaja Alex Schulman kirjoitti reilu kymmenen vuotta sitten isästään ja isäsuhteestaan kirjan, joka nyt on saatu suomeksi. Isä, alkujaan suomalainen Allan Schulman muutti Ruotsiin sotien jälkeen ja teki näkyvää uraa Ruotsin televisiossa ja radiossa. Oli naimisissa pari kertaa ja Alex on yksi jälkimmäisestä, paljon nuoremman vaimon kanssa eletystä avioliitosta syntynyttä poikakolmikkoa.

Kirja on Alexin täyttä autofiktiota. Muistoja isästä ja oman pään sisäisiä tuntemuksia, joita poika käy läpi -suorastaan vatvoo ja velloo – läpi kirjan. Leikkisä pienten poikien vanha isä, ajoittain hyvin äkkipikainen. Pelaamista perheen kesämökillä, kiistoja pikkuasioista, vähän myös takautumia isän tv-uraan hauskoine sattumuksineen.

Kirjan nimi tulee isälle rakkaasta Tove Janssonin syyslaulusta, joka lauletaan hautajaisissa ja jota kuunnellessa Alex pelkää, saako pidettyä itsensä kasassa. Kirjan kannessa kerrotaan isän suomalaistaustan olevan pojalle tärkeä; kirjassa ei Jansson-tekstin ohella kuitenkaan ole kuin pari mainintaa Suomesta. Harmi, sitä puolta olisi lukenut enemmänkin. Sitä paitsi tuntuu, että Syyslaulusta olisi voinut napata jonkun osuvammankin värssyn tämän kirjan nimeksi; en oikein päässyt selville mihin kiirehtimiseen nimi erityisesti viittasi.

Mitähän vielä? Nopeasti luettu ja kivoja tunnelmakuvia. Painovirheitä aika paljon. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta.