Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut avoimen ja omaa perhehelvettiään jopa raastavasti kuvaavan kirjan. Omasta hiljan kuolleesta äidistään, äitisuhteesta ja suvun tragedioista koostuva teos on samaan aikaan herkän ymmärtävä, samalla surullinen - jopa raskas, jota Kähkösen lämmin, paikoin impulsiivimainen kieli toki lievittää ja pehmentää.

Kähkönen käy keskustelua kuolleen äitinsä kanssa ja käy läpi heidän yhteisen elämänsä esineitä ja asioita läpi. Niitä tytär kokoaa uurnaan äidin matkalle sinne toiselle puolelle.

Kirjassa tulevat vastaan monet tutut ihmiset Kähkösen aiemmista kirjoista. Vasemmistolainen, nuorena Neuvostoliittoon loikannut isoisä tuli tutuksi jo Graniittimiehessä, Vihreän Salin Irene on ilmetty kirjailija itse joka pelkää kotiin menoa kun ei tiedä, kumpi kahden persoonallisuuden äidistä kulloinkin on vastassa.

Nuorena liikenneonnettomuudessa loukkaantunut äiti kantoi vammojaan koko ikänsä, samoin henkisiä vastaavia, joita sodanaikaset sukupolvet tunnetusti ovat kantaneet ja periyttäneet jälkipolvillekin.

Mutta Kähkösen kaunis ja soljuva kieli tuo esille myös lämpimiä hetkiä ja elämän kauneutta, viehättävää Kuopiota puutalokortteleineen ja Kallaveden rantoja.

Kirja on varmaankin Kähkösen paras, mikä on paljon sanottu läpeensä vahvasta tuotannosta. Vaikka hiukan väsähdin suvun ja perheen ongelmien vatvomiseen kirjan loppua kohti, niin Finlandia-palkinto on hyvin ansaittu!

"Mitä minulla on näiden Nornien, näiden elämänkutojien, kohtalonleikkaajieni kanssa tekemistä, kaksi vasenta kättä, peukalo keskellä kämmentä, toistaitoinen, minä. Hypistelen kerää taskussani, haluan purkaa sen, kukaan ei pura valmista kerää takaisin vyyhdeksi, sen minä juuri haluan tehdä.

Vyyhdetä takaisin meidän elämän kerän, äiti, sinun ja minun. Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säikeinen säikeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä."

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

 

Ruotsissa suosittu kirjailija-toimittaja Alex Schulman kirjoitti reilu kymmenen vuotta sitten isästään ja isäsuhteestaan kirjan, joka nyt on saatu suomeksi. Isä, alkujaan suomalainen Allan Schulman muutti Ruotsiin sotien jälkeen ja teki näkyvää uraa Ruotsin televisiossa ja radiossa. Oli naimisissa pari kertaa ja Alex on yksi jälkimmäisestä, paljon nuoremman vaimon kanssa eletystä avioliitosta syntynyttä poikakolmikkoa.

Kirja on Alexin täyttä autofiktiota. Muistoja isästä ja oman pään sisäisiä tuntemuksia, joita poika käy läpi -suorastaan vatvoo ja velloo – läpi kirjan. Leikkisä pienten poikien vanha isä, ajoittain hyvin äkkipikainen. Pelaamista perheen kesämökillä, kiistoja pikkuasioista, vähän myös takautumia isän tv-uraan hauskoine sattumuksineen.

Kirjan nimi tulee isälle rakkaasta Tove Janssonin syyslaulusta, joka lauletaan hautajaisissa ja jota kuunnellessa Alex pelkää, saako pidettyä itsensä kasassa. Kirjan kannessa kerrotaan isän suomalaistaustan olevan pojalle tärkeä; kirjassa ei Jansson-tekstin ohella kuitenkaan ole kuin pari mainintaa Suomesta. Harmi, sitä puolta olisi lukenut enemmänkin. Sitä paitsi tuntuu, että Syyslaulusta olisi voinut napata jonkun osuvammankin värssyn tämän kirjan nimeksi; en oikein päässyt selville mihin kiirehtimiseen nimi erityisesti viittasi.

Mitähän vielä? Nopeasti luettu ja kivoja tunnelmakuvia. Painovirheitä aika paljon. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta.

Slava Skokov - Mikko Porvali: Kentälle jääneet

Kentälle jääneet - Kannaksella 1944 kadonneita sotilaita ja heidän etsintänsä on toisenlainen sotakirja: se keskittyy Kannakselle kaatuneiden sotilaiden jäänteiden etsimiseen, varsinaiset sotatapahtumat ovat kirjassa tarpeellisena taustoituksena mukana.

Pietarilainen Slava Skokov vastaa kirjan pääosasta, suomalainen Mikko Porvali sotatapahtumien raportoinnista. Skokov on pietarilaisen Karjalan Valli-etsintäryhmän aktiivi, ydinfyysikko, joka kumppaneidensa tapaan on viettänyt vapaa-aikaansa Kannaksella tässä salapoliisityössä. Kunnes koitti vuosi 2022 ja Ukrainaan hyökänneen Venäjän liikekannallepano - silloin Skokov sai huomata kokevansa karjalaisevakkojen kohtalon, hän pakeni Suomeen.

Tämä taitaa olla toinen sotakirjagenreen sijoittuva teos, jonka olen lukenut. Lehdistöstä ja historiankirjoista, muun muassa olen toki lukenut paljonkin aiheesta. Summat, Talit, ja Ihantalat, mutta täynnä lyhenteitä olevien JR tai divisioona sitä ja tätä koskevat selostukset valtavassa sodan lihamyllyssä ei ole muuten lukijan kynnystäni ylittänyt. Mutta tämä ylitti, avaten sotakirjallisuutta vähän toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kannaksella datsaansa pitävä Skokov kavereineen viettää viikonloput etsien vanhoja poteroita, apunaan kartat ja suomalaisveteraanien toimittamat muistiinpanot taistelujen aikana kadonneista. Metallinpaljastimet piipittävät, löytyy vyönsolkia ja hylsyjä, ja kun oikein onnistaa, niin se tärkein: tuntolevy numeroineen.

Kirja kuvaa hyvin kiinnostavasti, miten tuntolevyn tunnistamisen jälkeen prosessi etenee. Joskus nopeasti, joskus monimutkaisten DNA-testien kautta, kulminoituen sitten päätepisteeseensä: kadonneen suomalaissotilaan päätymiseen kotimaan multiin ja sankarivainajan hautajaisseremoniaan.

Siksi tällaisessa etsintäkirjassa myös sotatapahtumien kuvaus taustalla on erittäin paikallaan. Tämä oli tilanne, näin hyökkäys ja torjuntataistelu eteni, nämä olivat ne olosuhteet, miten joku Väinö tai Pentti vain katosi. Ja miten sitten 70 vuotta myöhemmin heidän tarinalleen laitetaan päätepiste.

Kirjan lopun päätössanoissa Mikko Porvali, itsekin terijokelaisen siirtokarjalaisen jälkeläisiä, kuvaa oman sukunsa sotakokemuksia ja karjalaisten vuosisataisia kokemuksia Venäjästä. Hän pohtii siirtokarjalaisuuden antamia opetuksia monelta kantilta, myös niin, ettei kotinsa ja elämänpiirinsä menettäneiden ihmisten jälkeläinen voi olla kovasydäminen toisia kotinsa menettäneitä kohtaan. 

Ja kaikista vuosisatojen aikana Karjalan alueella koetuista vihollisuuksista huolimatta hän muistuttaa tärkeimmästä opetuksesta, siitä, että "...rajaseudut ovat kaikkialla maailmassa kanssakäymisen kehtoja, joiden kautta innovaatiot, investoinnit ja uudet ajatukset leviävät. Rajaseudun ihmiset rakentavat vuorovaikutuksen - he ovat silta, eikä liikenne pysähdy sillalla."   

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin Anna Soudakovin toisen kirjan Varjele varjoani alkuvuodesta, ja nyt tartuin vuonna 2020 ilmestyneeseen esikoiseen. Mitä männyt näkevät kertovat Neuvosto-Venäjän 1930-luvun massamurhista, ja siitä, miten kirjan avainparille Jurille ja Tanjalle heidän vanhempiensa kohtalo Sandarmohin mäntykankailla Venäjän-Karjalassa vähitellen 1900-luvun lopulla avautuu. 

Jo monista yhteyksistä tutuksi tullutta kertomusta; lapsilta riistetään vanhemmat kesken arkiaskareiden, sitten elämän etenemistä rasittaa 1950-luvun loppupuolelle saakka syrjitty asema isänmaan vihollisten jälkeläisinä, perheiden ja ihmiskohtaloiden heittelemistä ympäri imperiumia Uzbekistania myöten, olojen astettainen helpottuminen. Kunnes sitten 1990-luvun vaihteessa muutetaan Suomeen ja opetellaan elämää aivan uusissa olosuhteissa.

Koskettavaa ja niin surullista, varsinkin kun sama toistuu taas Venäjän imperiumissa.

Kirjat tuli tavallaan luettua väärinpäin. Ne menevät hiukan limittäin; molemmissa Soudakova on keskeisenä kokijana, esikoisessa Suomeen pikkutyttönä muuttaneena pikku-Mariana, "varjokirjassa" Ninana. Tässä suhteessa näin päin luettuna Mitä männyt näkevät kärsikin hienoisesta tautologiasta, mikä ei olisi välttämättä tuntunut niin paljon jos olisin lukenut kirjat toisin päin.

Mutta näistä on pakko kirjoittaa ja puhua, etenkin näinä aikoina.

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Tämä 1976 ilmestynyt novellikokoelma on jäänyt hieman legendaarisen edeltäjänsä Rasvamaksan (Leevi Sytky, Jutta Grahnin mies) varjoon. Itsekin olen vältellyt sitä parin liikaakin mieleen jääneen oudon kokeilun kuten Caledonia-novellin ja parin Pieneen historialliseen sarjaan kuuluvan vähäverisen kertomuksen takia.

Vaan annapas olla, parhainta Huovista kirjasta kyllä löytyy. Kuten Joosep Kinaretilainen novellissa Ihminen, älä lannistu! Eläkemies Joosep tuntee jo "kuoleman kyhnytyksen niskatukassaan", mutta ennen kun se puristi kyntensä syvälle Joosep Kinaretilaisen kurkkuun, ehti tämä kuoleman sisukas vastarintamies kehittää yhtä ja toista.

Ja niinpä tapaamme tämän Huovisen teoksista tutun jäärähahmon suunnittelemassa itselleen hautaamisen jälkeistä elämää hyvin varustellussa bunkkerissa hautausmaalla.

Toinen suosikkihahmoni on Väinö Karkia-Larkka, ylväs meren kulkija jota suolaiset ulapat kutsuvat... Eli yksinäismies, joka reissaa Turun ja Tukholman väliä joka päivä ja bongaa taxfree-myymälän tarjouksia (piti oikein käydä Alkosta portviinipullo ostamassa novellin innoittamana!). Huoviselle tuttua herkuttelua ja hyvien talvivarastojen keruuta, sopivasti detaljeja muuten laveaa kerrontaa ryydittämään ("Martellin Medaillon V.S.O.P:n laivahinnan ja Alkon hinnan ero on 100 markkaa!) ja sitten kesäkauden matkailusesonkin lopputulos: Väinö laskee voittaneensa kesän aikana 25 000 markkaa!

Tai huippupikajuoksija L. Paraske, jolta nopeus on kateissa, kun pitäisi pissiä doping-testissä. Ja kiroileva mannekiini Mai-Britt, jonka kiroilun, vaikkapa kun pudotti kamman, "seurauksena oli auringon pimentävä mustien haaskalintujen joukko... Myös erilaiset sukupuolisanaston alatyyliset herhiläiset lensivät hereästi hänen huuliltaan, joilla ruusut, lemmikit ja vanamot olisivat olleet paremmin kotonaan." Tolkuton kiroilu johdattaa Mai-Brittin kriisiin, vaan - kuten usein Huovisen tarinoissa - kauniistipa käy sitten hänellekin lopulta!

Vaan onpa kirjassa myös tuttua ja viluista ihmisen kohtalon pohdintaa. Huovinen toistelee Joosep-novellissa ja muuallakin hänelle tutunomaisia, Talvituristimaisia ilmaisujaan elämänkulun eksistentialistisesta jylhyydestä: "Hautajaispäivä oli sellainen kuin se joskus voi olla joulukuussa. Viima oli kylmä, taivas harmaa, ja juoksutti lunta. Siinä se oli ihmisen vaivan palkka... Jos on hankkinut hyvän kielitaidon tai paljon tietoa päähänsä, niin nyt ne pääsevät karkuun talvituulen myötä."

Huovisen kieli on ollut terävimmillään 1970-luvulla. Enää seuraavan vuosikymmenen Joe-Sedästä ja muista ei löydy ihan niin meheviä ilmaisuja kuin "...Omaiset surivat äänekkäästi kuin automaattinen pyykkikone, ja kaikki ihmiset sanoivat, että siinä se meni hyvä mies..."

Joosepin, pikajuoksija Parasken ja muiden tarinat ovatkin parasta anarkisti-Huovista. Joskus mietin, että kun tässä elämässä nyt ei ehkä ihan huonosti ole mennyt, niin miten paljon tuota jo nuoruusvuosieni suosikkikirjailijaa on kiittäminen. Ajatus on hiirihaukka, se ei lähde keskitysleirille, ihmisen mieli on vapaa... Kun on noita sotkamolaismetsänhoitajan faabeli- ja muita tarinoita lukenut pienen ikänsä, niin ihan ensimmäiseksi ei tule mieleen se, että lähtökohtaisesti asiat tässä ihmisten maailmassa eivät olisi ylipäätään mahdollisia. Vaan että useinkin ne ovat. Toki siinä saa lyödä joskus päätänsä seinään, mutta toisaalta tulee sitten löydettyä sellaistakin mitä Lapinlahden lintujen rallattamalla "se ei käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy" -asenteella ei varmasti löytyisi.

Jukka Koskelainen: Viisi matkaa Saksan sieluun

Ketä Saksa kiinnostaa, kannattaa tutustua esseisti-runoilija Jukka Koskelaisen kirjaan "Viisi matkaa Saksan sieluun". Ja minuahan kiinnosti. Yleensäkin esseily on kiinnostavaa, sellaista meikäläisen lukukelpoista lajia vaan osuu silmiin harmittavan vähän. Ja Saksahan on nyt Saksa.

Kirja on matkakirja, esseekokoelma ja kirjallisuuskatsaus. Välillä tuhti aatteellis-filosofinen kokoelma, välillä leppoisaa pohdiskelua ja tajunnanvirtaa, junan ikkunasta saksalaismaisemaa katsellessa. Vaikka asiat ovat joskus vaikeaselkoisia, niin silti sitä on joutuisaa, jopa leppoisaa lukea, kun teksti rullaa. 

Saksa on vanhastaan Koskelaiselle tuttu maa ja hän käy ottamassa vielä syvempää tuntumaa muutamilla matkoilla Berliiniin, Jenaan, Frankfurtiin...  ja antaa ajatustensa kulkea. Pidän tällaisesta tuulettelukirjallisuudesta. Varsinkin teemoista, joihin on omaakin tarttumapintaa - kuten vaikkapa derkkutaustaiset kirjailijat - saa kirjan avulla palloteltua omia ajatuksiaan ja opittua uutta. 

Itä-Saksaa kuvaava osuus - matka Jenaan - onkin itselleni muita osia kiinnostavampi juuri laajan harppi-Saksaa edustavien kirjailijoiden käsittelyn vuoksi. Tähän kokonaisuuteen olisi voinut uhrata enemmänkin sivuja. Monen osalta käsittely jää vähän kursoriseksi, vaikka Koskelaisen tietämys ei ainakaan näy olleen esteenä.

Koskelainen harmittelee, että idän puolen kirjailijat ovat jääneet unohduksiin Suomessa. Osin siksi, että ylipäänsä Saksa ei hänen mukaansa enää kiinnosta. Olisikohan noin? Joka tapauksessa pitäisi kiinnostaa. Kanttuvei mennyt Energiawende ja vielä se, miltä koko saksalaisten energiapolitiikka näyttää Ukrainan sodan näkökulmasta. Tai äärioikeistolaiset ja AfD. Tärkeitä teemoja olisi kyllä vaikka kuinka koko Euroopan kannalta, josta syystä saksalaisten mielenmaisemista olisi syytä näillä pohjoisen perilläkin lukea enemmän.

Saksalaisuutta pohtiessaan Koskelainen marssittaa esiin koko joukon germaanifilosofeja ja pohtii, miten paljon kukin on vaikuttanut - tai sitten heijastanut saksalaista mielenmaisemaa. Herra nimeltä Carl Schmitt on ansainnut kokonaisen lukunsa; syystäkin, koska tuo karismaattisen johtajuuden kanssa flirttaillut 1900-luvun alkupuoliskon ajattelija on valitettavan ajankohtainen tälläkin hetkellä: ”Kansan tahdon luonnollinen ilmaisumuoto on yhteen kokoontuneen joukon väkijoukon kannatushuuto tai hylkäyshuuto. Tällainen huutaminen on koko kansan elinvoimainen ja luonnollinen ilmaisukeino, jonka liberalismi yrittää tukahduttaa. Vain aidoissa kansankokouksissa ja spontaaneissa joukkoilmauksissa toteutuu Schmittin mukaan aito demokratia.”

Tämähän on kliseemäisen tuttua saksalaisuutta, eikä lainkaan myönteisessä mielessä. Tasapainon vuoksi Koskelainen tuo esille saksalaisesimerkkejä vastapuoleltakin eli valistusajattelusta, ja ehkä sieltä olen itsekin aikoinani löytänyt ne tarttumapinnat, miksi olen tuosta maasta aina pitänyt, jalkapallofanitusta myöten. Kieli nyt on tietysti ollut minulle yksi selvä houkuttaja ja koukuttaja tylsään englantiin verrattuna; jopa tavallinen proosateksti saksaksi kirjoitettuna polveilevine sivulauseineen on kuin runoa. Ja Koskelaisen loppusanoista löysin itsellenikin jotain tuttua: 

"...tahdoin etsiä saksalaisuudesta vastapainoa pintapuoliselle materialismille, jota pohjoisamerikkalainen kulttuuri toi yllin kyllin tullessaan.

Sellaista löytyikin, vaikka kuinka paljon. Joskus upposin filosofian tai kirjallisuuden syövereihin siinä määrin, että upposin välillä niiden syviin syövereihin kykenemättä löytämään suurta oivallusta. Elämä kuitenkin etenee tapahtumasta toiseen, ja suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä. Ne riittävät hyvin, ainakin minun tarpeisiini."

Muuten hienosta kirjasta vielä miinus eli tolkuton määrä kirjoitusvirheitä. Niitä on paikoin useitakin sivua kohti. Kustannustoimittaja on nyt slarvannut, mikäli ylipäänsä sellaista on ollut. Kiusallisimpia ovat vuosilukuvirheet: 1700-luvun kirjailija Schiller sai huomiota ensimmäisellä näytelmällään 1782, kun vain kolme riviä aiemmin hän on muka asunut idyllisessä puutarhatalossa 1897. 

Tai: ”…Hegel sai palkattoman pestin Jenassa vuonna 1701. Hänen kirjansa Hengen fenomenologia oli luvattu julkaista, ja filosofi tekikin sen parissa kiivaasti töitä, ennen kuin se ilmestyi vuonna 1807.”

Ja sitten oman kirjailijaguruni Christoph Heinin kohdalla on drastinen virhe: esikoisteos Der Fremde Freundin päähenkilö Claudia EI ole asianajaja, vaan lääkäri! Donnerwetter!

No, hyvä kirja tästä huolimatta. Jopa viisas, lohdullinenkin; sellainen, jonka paikka on sohvan viereisessä pikku kirjahyllyssä, sopivasti esillä, jotta siitä voi silloin tällöin lukaista sivun pari ja jäsentää maailmaa ympärillä: "Itse asiassa historiankirjat ovat hyvä, ehkä ainoa lääke nykyajan julmuuteen: niiden avulla huomaa, että sodan jälkeinen Eurooppa ei ole lainkaan huono paikka elää, ainakaan verrattuna menneisiin aikoihin.”

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (kirja sekä ooppera Hämeenkyrön Myllykolussa)

Yksi parhaimmista kirjojen aloituksista: "Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee..."

Ihmiset suviyössä on parasta Sillanpäätä, omasta mielestäni nobelistin paras. Luen siitä joka kesä ainakin pätkiä. Kesän kuvauksen ja menneiden maailmojen nostalgisten tuulahdusten ohella minua viehättää kirjan flow-tyyppinen rakenne, jossa samaan aikaan, parin yönseudun aikana tapahtuu niin miehentappoa, synnytystä, uuden liiton syntyä kuin vanhan Telirannan muorin vaipumista pois tästä maailmasta. On erilaisia ihmistarinoita limittäin toistensa kanssa, mutta niiden yllä joku suurempi kosmos, jonka osana pienet ihmiset elävät elämäänsä.

Sillanpään tyyli on maalailevaa, impressionistista. Mitään pääjuonta ei ole, mutta kirja on silti vahva kokonaisuus. Pakko myöntää, että osansa kiinnostukseeni on myös tutuilla maisemilla ja paikan- sekä henkilönimillä.

Joten pakkohan se oli nähdä, kun kovilla nimillä ryyditetty esiintyjäkaarti vetäisi Suviyön oopperan muodossa kirjailijan synnyinkodin Hämeenkyrön Myllykolussa olevassa kesäteatterissa. Ja muistella samalla Valentin Vaalan ohjaamaa elokuvaversiota vuodelta 1948, joka on noteerattu yhdeksi Suomen parhaista elokuvaohjauksista. 

Tuosta elokuvasta mieleeni on jäänyt Martti Katajiston näyttelemän tukkijätkä Nokian paljaan tuskainen ilme. Ja nyt oopperaversio nosti tuon Nokiaksi sanotun kaupunkilaispoika Yrjö Salosen tapauksen vahvasti esille. Niitä kohtia lueskelin vielä kirjasta tarkkaan esityksen jälkeen.

Nokia on kirjan surullinen, homoeroottinen hahmo. Hän on mennyt kesäksi uittoponttoonille näytelmistä omaksumansa ihanteellisen käsityksen varassa, millaisia salskeita miehenvartaloita uittotyömailla on - osaksi toki joitain kortinpeluuvelkoja paetakseen. Mutta uiton rumat ja rähjäävät äijänköriläät ovat Nokialle pettymys. Hän saa varmaan kokea olevansa outolintu, joka toisaalta koittaa paikata äijämäisellä uholla toiseuttaan. Viinaakin juodaan, seuraa sanaharkkaa yhden rähjäsällin, entisen kapinavanki Jukka Mettälän kanssa, ja sitten viuhuu puukko. Oopperassa Tuomas Miettola vetää Nokian roolin hienosti.

Sillanpää kuvaa Nokian persoonaa ja mielenmuutoksia uskomattoman hienosti ja koskettavasti: "Hänen katseessaan oli omituinen, melkein naismainen heloitus, kun hän katseli ulos akkunasta taivaan avaruuteen, niinkuin vaistomaisesti olisi siltä hyvästiä ottanut." Tämä on juuri se vahva kohta Valentin Vaalan elokuvassa, kun Nokia jo taposta vangittuna hoilottaa: "Poika oli nuori ja lapsellinen - oli nuori, kaunis ja lapsellinen..." (...)  "Mitä te tiedätte ihmisen pojan tuskasta? Kun nuorta mieltä polttaa sellainen kaipaus, ettei itsekään tiedä, mitä se mieli kaipaa. Katsele vaan, sinäkin tyttö, sinulla on heilasi, jota halaat milloin haluat, mutta mitä on minulla? Ei enää edes äitiä, äitiä, äitiä..." 

Yllättävää, miten selkeästi kirjailija ylipäänsä kuvaa Nokian homoutta useissa kohdissa kirjaa vuonna 1934. Ei ole ollut noihin aikoihin kirjallisuudessa tapana... 

Myllykolun puronotkoon rakennetussa kesäteatterissa Suviyö eli hienosti. Kirjaan verrattuna framille oli nostettu etenkin Nokian sekä toisaalta sukupolvia ja eri aikoja yhdistävän Telirannan muorin tarinat, ja ihan hyvä niin. 

Ainoa miinus, tai riitasointu koskee mielestäni sävellystä. Paavo Korpijaakon oopperasävellys on nykyaikainen eikä siinä juuri melodioilla herkutella, Mikäpäs siinä muuten, mutta kun Sillanpään kirja suorastaan tulvii luonnon ja ihmiselon harmoniaa - uittoponttoonilla tapahtunutta rähjäämistä ja tappoa lukuunottamatta - niin saisi sävelmaailmakin olla vähän tonaalisempi ja harmonisempi. Toki kuitenkin: laulamista oli hieno kuunnella - Johanna Rusasen, Päivi Nisulan, Valtteri Torikan ja muiden äänet soivat puromaisemassa hienosti - ja oli upea nähdä, miten Sillanpään bravuuri toimii tuollaisessakin muodossa hyvin. Ja puolituhantinen katsomokin oli koko pariviikkoisen näytöskauden illasta toiseen tupaten täysi. 

Suonna Kononen: Jokisaarnat - Kirjallisia melontoja

Kulttuurin monitoimihlö eli toimittaja-muusikko-kirjailija Suonna Kononen on kirjoittanut mukavan ja henkilökohtaisen kirjan kirjailijoista, jokimaisemista ja melomisesta. Osin Karjalainen-lehden kulttuuritoimittajan työnsä peruina Konosella on laaja repertoaari Pohjois-Karjalan ja muun itäisen Suomen kirjailijoita, niin tuttuja kuin vähän tuntemattomiakin. Ja heitäpä yhteen kutomaan hän kokoaa joet, ja maestro Kononen itse kanootillaan melomaan, pohtimaan ja jutustelemaan jokien varsilla asustaneita tai vaikuttaneita kirjanikkareita. 

Paristakymmenestä ”jokisaarnasta” koostuvan kirjan rakenne on nerokas. Se sallii monenlaista mieleenjuolahtumaa eikä pakota vain kirjailijoiden esittelyyn, vaan ajatukset kulkevat pitkin jokimaisemia ja niiden yksityiskohtia mesiangervoista ja palpakoista laululintuihin tai mökkilaitureilla räksyttäviin koiranhuntteihin. Tai menneen maailman maisemia, muistoja nuoruusvuosilta, jo tämän elämän jättäneitä kirjailijoita. Myös lehtijuttuihin haastateltuja, mikä minunlaistani entistä toimittajaa viehättää oikeinkin paljon: Kononen palaa joskus vuosikymmen - parikin sitten tehtyyn haastatteluun ja saa joillain nykypäivän huomioilla ryyditettynä kirjailijakuviin kivan persoonallisen lisänsä. Esimerkiksi Matti Mäkelän, Heikki Turusen ja sitten itselleni tuntemattomien tai pienempien painosten kirjailijoiden esittelyt ovat hyvin kiinnostavia. Toimittaja-Kononen juo kahvit haastateltavan kotona, tekee muistiinpanoja - ja sittenpä taas kanootti liukuu pitkin jotain Haapajokea eteenpäin.

Välillä heittäydytään muusikon olomuotoon: Huojuva lato -kantripumpun laulajana Kononen luikauttaa säkeen pari, kun sopiva värssy sattuu joenmutkan takaa käsittelyyn tulevasta kirjailijasta mieleen tulevan.

Kuuntelin kirjaa ja pidin samalla pädin Karttapaikkasovellusta auki. Konosen turinoidessa seurasin kartalta joenmutkia ja tutkailin, miten pieneksi menevällä sinisellä karttaviivalla vielä kanootti kulkee. Ja miten monella tavalla joen voi nähdä. Esimerkiksi Valamon luostarin läheistä Juurakkojokea Kononen kuvailee näin: "Se on nätti suojoki jonka pinnalla lumpeenlehdet täplittävät kuin pisamat kauniin naisen kasvoja ja metsän tiaiset reunustavat helinällään jokinaisen korvariipuksina.”

Leppoisaa ja sivistävää kesälukemista!

Kononen on nostalgis-romantikko. Hän haikailee mennyttä maailmaa etenkin toimittajaminänsä kautta ja pohtii sitä muutamien eläkkeellä olevien toimittajakollegoiden kanssa, miten journalismissa on menetetty enemmän kuin saavutettu uutta. Kuten vaikkapa aikanaan hyvinkin merkittävässä asemassa olleet pakinapalstat.

En ole erityinen äänikirjojen ystävä, kuuntelen kirjoja lähinnä vain silloin kun ei aikaa löydy oikeaan lukemiseen. Tai mahdollisuutta, kuten automatkoilla. Mutta tämä kirja kannattaa nimenomaan kuunnella; Konosen itsensä lukemana siihen tulee aimo ripaus henkilökohtaisuutta lisää. Olisiko tämä sitten oikein hybriditeos?

Christoph Hein: Unterm Staub der Zeit

Berliini 1960-luvun alussa. Itäsaksalainen Daniel aloittaa lukion Länsi-Berliinissä isonveljensä perässä, syystä että harppi-Saksa ei sallinut papinlapsille mahdollisuuksia lukiokoulutukseen. Vuonna 1960 raja oli Berliinissä vielä auki, ja monet tuota mahdollisuutta käyttivät niin kauan kuin pystyivät.

Erittäin omaelämäkerralliselta vaikuttavassa romaanissa Hein kuvaa elävästi muuria edeltävää elämää Berliinissä. Nuoret opiskelevat kristillisessä lukiossa, hankkivat iltaisin tienestejä ja käyvät joskus viihteellä. 

Kiinnostavaa on, miten eriytynyttä saksalaisuus jo tuolloin oli, vain runsaat kymmenen vuotta valuuttaunionin ja erillisen DDR:n syntymisen jälkeen. Koulussa idästä tulleet ovat oma porukkansa, tavallaan alempaa kastia, eivätkä länsiberliiniläiset halua juurikaan olla heidän kanssaan tekemisissä.

Daniel käy ensimmäisen luokan läpi ja kesälomallaan poikkeaa kotikonnuillaan idän puolella. Siellä hän kuulee muurin pystyttämisestä  eikä - useiden muiden lailla - pysty uskomaan, että kyseessä voisi olla mitään vakavampaa estettä jakaa monin yhteyksin ja lonkeroin yhteen kasvanutta suurkaupunkia täysin erilleen. 

Mutta muuri nousee, teitä katkotaan, Volkspolizein otteet kovenevat. Daniel ja veljensä eivät enää pääse jatkamaan lukiota. Ja itäpuolen kouluihin ovat vanhat tutut esteet ennallaan.

Christoph Hein on mestarikirjailija ja Saksan kulttuurielämän suuria nimiä. Kirjan alkupuoliskon sinänsä hyvin kiinnostavaa ajanjaksoa kuvannut kronologis-perinteellinen kertominen antoi viitteitä, alkaako melkein kasikymppisen Heinin kynän terä jo tylstyä. Mutta eipä sittenkään; luku luvulta tapahtumiin alkoi tulla intensiteettiä ja jännitettä. Loppukappaleessa järjestellään läntisten kirkkojen salakuljettamia raha-avustuksia Itä-Saksan ahdingossa olevalle kirkolle ja tavataan veljekset järjestelemässä Berliinin viemäriverkkoja pitkin länteen pakenevia DDR-läisiä ihan liukuhihnameiningillä (jälkimmäisestä Heinilla on laajempi kuvaus aiemmin ilmestyneessä kirjassa Landnahme).

Kirja antaa aineksia Saksan sisäisten erojen hahmottamiseen. Ja mietin samalla äärioikeistolaisen AfD:n valtavaa, lähes kolmanneksen kannatusta juuri itäisissä osavaltioissa. Onko se DDR:n peruja, onko se Saksojen yhdistymisen aiheuttamaa krapulaa, vai juontuuko se osittain jostain kauempaa historiasta?

Onko Saksan keskellä alusta pitäenkin kulkenut merkittävä kulttuuriraja, suurempi kuin aiemmin on käsitetty? Saksahan kuitenkin yhdistyi vasta 1871. Toisaalla Preussi, lännessä taas "iloista reininmaalaisuutta" - tai toiselta kantilta katsottuna, koppavaa besserwessi-meininkiä.

   

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Vahva lukukokemus! Amerikkalaisen Shelley Readin esikoisteos Coloradon laitamailta. Kirja menetyksistä - monessakin kerroksessa, mutta myös kasvutarina. Lisäksi oikein kiinnostavaa kuvausta persikoiden viljelystä!

Kirjasta on vaikea kuvata muuta kuin raamit, ettei paljasta liikaa: Elellään 1940-luvun lopulta eri vaiheissa 1970-luvun alkuun ja eräässä mielessä keskiöön nousee jokilaakson joutuminen valtavan patoaltaan alle. Epävarma Torie - itsenäistyttyään Victoria - käy kovaa elämänkoulua läpi. Hän elää varsin naturalistista elämää ja yhdeltä osaltaan on yhteys maahan pitkälti se, mikä saa kaiken jälkeen hänet kestämään ja jaksamaan. 

Ja vaikka vastaan on tullut muutama suoranainen mulkqvist miesten puolelta, on myös toisenlaisia ihmisiä, kuten ihana Zelda, jonka kanssa jakaa naisena olemisen raskaita puolia (etenkin tuossa punaniskamiesten maassa). Sekä se maa, ja juuret, jotka kestävät myös silloin kun omia persikkapuita siirretään patoaltaan tieltä muualle juurtumaan.

Kirjan juonessa on vielä keskeisempi ytimensä, mutta siitä ei sen enempää. En onneksi ollut lukenut Hesarin paljastavaa arviota, ja se oli lukukokemuksen kannalta hyvä.

Kirjassa kosketellaan monia isoja nykypäivän teemoja luonnon- ja kulttuurien suojelusta lähtien. Shelley Read osaa kuvata coloradilaista luontoa ja Victorian luontosuhdetta värikkäästi ja elävästi. Kirjailija onkin selvästi luonnon ja kasvimaailman tuntija. Luonnossa selviytyjä, kuten Victoria:

”Idässä auringon hehkuva kiekko hiipi hiljalleen esiin yhden rosoreunaisen huipun takaa levittämään kalpeaa valoaan laakson poikki. Se tavoitti minut rinteellä, kietoi minut herkkään lämpöönsä, heijastui jokaisen lehden ja heinänkorren kastepisaroista, valaisi loisteellaan pikkuruiset lepattavat hyönteiset ja hämähäkinverkkojen hohtavat säikeet, jotka vielä hetki sitten olivat olleet näkymättömiä. Valo löysi haapojen vaaleat rungot ja puron varrella kasvavan pajuviidakon umpuilevat punaiset oksat. Tuuma tuumalta se mateli alaspäin. Pian koko laakson pohja heräsi kaikkiin mahdollisiin kevään sävyihin hämärän antaessa tilaa aamulle ja laululintujen riemulle.

Kun aurinko oli kivunnut kokonaan harjanteen yli ja päästi lämpönsä ja kirkkautensa valloilleen, kohotin kasvoni ylös sitä kohti. Aamun noustessa tasaisesti taivaalle ymmärsin, että olin saanut taas uuden päivän. Huomenna saisin ehkä seuraavan.”

Olen viime aikoina pohdiskellut aika paljon yksilön vapautta, jopa jatkuvaa pakkoa tehdä valintoja. Victoria nöyrtyi nuorena omaan ahtaaseen osaansa, mutta hänestä kasvoi oman ohdakkeisen polun kautta itsensä kanssa suht sinut oleva ihminen - tälle kehitykselle Read on luonut kiinnostavat ja lukijaa koukuttavat puitteet:

”Mietin alinomaa tekemiäni päätöksiä, pohdiskelin olinko valinnut oikein tai väärin, mutta maailmassa sellaisena kuin me sen tunnemme jokainen askel avaa vuorenvarmasti aina mahdollisuuden seuraavaan, ja sellaiseen avoimeen tilaan meidän on astuttava ilman karttaa, kenenkään kutsumatta.”

Ja kirjan lopussa Victoria pohtii: ”…mitä järkeä siinä kaikessa oli - tässä matkassa, jota olin sanonut elämäkseni, joka oli melkein kuin tämä hukutettu joki; miten se jatkoi jokena olemista, vaikka oli pakotettu järveksi, kulkemaan päin esteitä ja patoa, miten se silti jatkoi virtaamista mukanaan kaikki, mitä oli kerännyt matkan varrella, koska ei tiennyt mistään muusta.”

Torsti Lehtinen: Sören Kierkegaard + Hyvän ja pahan tuolla puolen

 ”Minä nyt vain olen sillä tavoin eksistoiva henkiparka kuten kaikki muutkin ihmiset.” Ja: Eksistoiva ihminen ei voi ”kiivetä olemassaolonsa ulkopuoliselle näköalapaikalle tekemään puolueettomia arvioita objektiivisesta totuudesta.”

Lainaukset ovat kirjailija-filosofi Torsti Lehtisen reipas 30 vuotta sitten kirjoittamista teoksista ”Sören Kierkegaard - intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi” ja osin myös kierkegaardelaishenkisiä esseitä sisältävä ”Hyvän ja pahan tuolla puolen”. Nappasin nämä juhannuslukemiseksi kirjahyllystäni, minkä yhteydessä loihin taas itsekseni toteamaan, miten onnellinen onkaan ihminen jolla on hyvä kirjahylly! 

No niin, minua on aina viehättänyt eksistentialistinen tapa katsella maailmaa ja Kierkegaard kaikkine outouksineenkin on siihen ihan hyvä opastaja. Maailman tulkinta kun aina tapahtuu jonkunlaisten linssien läpi, olisi sitten vaikka kuinka mukaneutraali tutkija. Ja nuo alun lainaukset ovat sitä ihtiään!

Kieltämättä on ihan kiinnostavaa joskus yrittää tarkkailla itseään, ikäänkuin keräisi itsensä palasiksi pöydälle ja pohtisi että minkähän takia minä mitäkin teen ja ajattelin. Vaan silloinkin sitä tekee omasta itsestään käsin, niiden premissien ja arvojensa varassa, mitä nyt on oppinut tai sattunut omaksumaan.

Kierkegaard - ja Lehtinen  - korostavat valinnan merkitystä. Vapaan (tai sellaiseksi pyristelevän) ihmisen ei sopisi ajelehtia yleisten mielipiteiden virrassa, vaan valita vapaan autenttisen yksilön rooli. Tanskalaisfilosofi kuvaa tätä enten - eller (joko - tai) dikotomiallaan; mielestäni turhankin yksioikoisesti, harmaan eri sävyt kun ovat aina olemassa. Ja on Kierkegaardilla muutakin outoa tai vaikeasti ymmärrettävää; en hänen viisiportaista tasoa autenttisuuden eri asteista ole koskaan oikein hiffannut.

Mutta raikasta ajattelua tämä Söören tarjoaa ja Lehtinen pohdiskelee niistä oikein kiinnostavaan sävyyn. Lehtinen näkyy kirjoittaneen eksistentialismista myöhemminkin ja myös paljon muita kiinnostavan tuntuisia esseitä ja teoksia, viimeksi historian merkittävistä naisfilosofeista kertovan ”Sofian sisaret”.

Tove Jansson: Sommarboken

Tämä on ollut lukulistalla kauan ja nyt, kevään ollessa jo pitkällä kävin ostamassa Tove Janssonin klassisen Kesäkirjan vuodelta 1972, lyhyitä tarinoita Sophia-tytön ja hänen isänäitinsä kesätouhuista ja jutuista meren saaressa.

Ajattelin hakea kirjasta sopivaa kesätunnelmaa, kunnon skärgårds-fiilistelyllä höystettynä, ja kyllähän tällaisesta tarinoinnista sitä tunnelmaa saa. Sophia ja jo kepistä kävelyynsä tukea hakeva isoäiti elävät saaren kesää ja läheltä tarkkaillaan Sophian isän touhuja tai saareen satunnaisesti tulevia vieraita. Sophian ja isoäidin näkökulma on minimalistinen, sillä pääasiassa he vain olevat ja jutustelevat - tai "eksistoivat"; päivittelevät Sophian isän tuhoon tuomittua suuroperaatiota Hollannista asti tuotettujen kukkasipulien ja istutusten kanssa suurine kasteluoperaatioineen, tai vakoilevat naapurirantaan ilmestynyttä ökymökkiä ja sen rikasta isäntää. 

Tai kun isoäiti kertoo hänen oman taikauskoisen äitinsä varustautumista mätäkuussa vaaniviin onnettomuuksiin; silloin Sophian valtaa pelko ja huoli - ja niinpä tämä hellyttävä pari sitten menee tekemään vastataikoja ja keräämään tiettyjä kasveja suuren salaperäisyyden ja hiljaisuuden vallitessa...

Kesäkirja on pienten tapahtumien ja Sophian suurten tunteiden kudelmaa - väliin isoäiti väsyy ja Sophia suuttuu, mutta siinä he kaksi vaan olla elelevät. Ja novelleja lukiessa saa olla varma, että Sophian kasvaessa aikuiseksi ja vanhaksi hän varmasti muistaa nämä kesät ja isoäitinsä elämänsä loppuun saakka.

Samalla tavalla tulee oman perheen mummu ja lastenlasten touhut mieleen; siskon perheen kanssa yhteinen mökki kertoo vielä mummun hupsutteluja lastenlasten kanssa pitkään mummun kuoleman jälkeenkin. Sellaiset tarinat elävät ja kantavat kauas.

Sommarbokenin 50-vuotisspesiaalissa on esipuhe Sophialta - Tove Janssonin veljentyttäreltä - joka on kirjassakin esiintyvän tomeran Sophia-tytön esikuva. Hän muistelee kevättä 2020, tuore isoäiti, ja kaksiviikkoista covid-karanteeniaan Saaressa, ensimmäisen lapsenlapsen tapaamista innolla odottaen. Tässä tilanteessa varhaisen kevään kuvaukset ja niiden sekoittuminen omiin lapsuudenmuistoihin  isoäidin kanssa tuovat hienon lisän kirjaan.

Samoin kuin loppuun lisätty novelli Ön (Saari) itse Tovelta, jo 1960-luvun alusta. Nämä lisäkirjoitukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin kirja sinänsä! Erityisesti maistelin loppunovellissa Janssonin filosofointia saaresta, erillisenä ja yhdistävänä. Sekä vuodenkiertoa siellä: 

Och man glömmer varje år att lyckligheten finns i förväntan, inte i uppfyllelse (Ja sitä unohtaa joka vuosi, että onni piilee odotuksessa, ei sen täyttymyksessä.)

Tässä loppunovellissa teksti on kuin Claes Anderssonin runoutta, varsinkin jos vähän sommittelee rivejä mielessään:

Ön

äntligen det privata, det avlägsna,/ det intima,/ avrundad helhet utan broar och staket

Skyddad och isolerad av vattnet som samtidigt/ är en öppen möjlighet till frivillig kontakt

En möjlighet man aldrig använder.

Att gå runt sin ö i stranden har något av/ cirkelns tillfredsställande finalitet.

(Erittäin vapaasti käännettynä:

Saari

viime kädessä yksityistä ja etäistä,/ hyvin henkilökohtaista,/ erillinen kokonaisuutensa ilman siltoja ja aitoja 

Veden suojaama ja eristämä joka samalla/ on mahdollisuus vapaaehtoiseen kontaktiin

Mahdollisuus, jota ei koskaan hyödynnetä.

Kun kiertää saaren, aistii tyytyväisenä häivähdyksen/ elämänkierron lopullisuudesta.)

Anne Tyler: Palmikko

Perheromaani yllättävästä näkökulmasta - introverteistä amerikkalaisista. Sellaisiakin löytyy, ainakin Anne Tylerin leppoisan Palmikon Garretit; äiti Mercy, isä Robin, tyttäret Alice ja Lily sekä David-poika. Ja parisuhteiden kautta kasvava suku.

Asustellaan Baltimoressa ja sen liepeillä. Kirjan luvuissa hypitään vuorottain 1950-luvulle, väliin keskelle koronaa. Lapset kasvavat, perheet kasvavat, pääpari erkanee toisistaan Mercyn alkaessa rakentaa omaa elämäänsä.

Perheessä puhutaan jollain tapaa ohi ihan yleisesti. Ikäänkuin ollaan hyvin läheisiä, mutta sittenkään ei. Mercyn ja Robinin etäliitto alleviivaa läheisten ihmisten etäisyyttä. Mutta irti ei päästetä, ja sitten tulee tilanteita, joissa vanha perheyhteys tuntuu vahvana. Ollaan samaa perhettä.

Kirjan ydin tulee hyvin esille kaikkein vähiten yhteyksiä pitävän Davidin tuskaillessa koronarajoituksia: ”Se, mihin oli paljon helpompi sopeutua - mikä oli itse asiassa aikamoinen sokki - oli kaiken sosiaalisen elämän äkkiloppu. Ennen he olivat tavanneet aika paljon muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä kovasti, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?” 

Yksi sateenkaaritapauskin on perheeseen sattunut, ja hänen osaltaan kaapista tuleminen - vaikka suvun mielestä hän ei ole siellä ylipäänsä ollutkaan - on kuvattu tyylikkäästi, jotenkin vähäeleisen normaalina asiana. Vaikka ao. henkilö itse oli arkaillut juron perheensä reaktiota koko aikuisikänsä. Kirjan parhaita kohtia.

Olen viime vuosina koittanut lukea jenkki(nais)kirjailijoita enemmän ja positiivisen lehtikritiikin perusteella odotin kirjalta aika paljon. Jotain samaa kuin Jonathan Franzenin Crossroadsissa. Aluksi meinasin pettyä - eikö tässä muuta ole kuin perhesuhteiden kuvausta? Mutta Markku Päkkilän suomentama teksti vetää hyvin ja vähitellen tuohon porukkaan ihan ihastuu.

Tyler antaa Garrettien kautta hienoja tuokiokuvia seitsemän vuosikymmenen ajalta. Ja kohtaamisiakin, joista voimakkaimmiksi itselleni nousi isoäiti-Mercyn ja tyttärentytär Candlen lähentyminen.

Ei tässä varmaan mitään suuria kirjallisuusteorioita syleillä, mutta Elisabeth Stroutin teosten tapaan tämä on jollain lailla lämmintä, sympaattista. Eli loppujen lopuksi oikein hyvä kirja… Veikko Huovinen joskus kertoi tavoitelleensa Havukka-Ahossa sitä, että kirjan päällä leijuisi tavallaan lempeä pieni hymy. No, Palmikko on sellainen kirja.

Jukka Korpela: Muinais-Venäjän myytti — Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia

Ukraina-teema jatkuu. Nyt vuorossa Itä-Suomen yliopiston historiaprofessori Jukka Korpelan teos hyvin ajankohtaiseen aiheeseen, eli siihen, miten paljon eli vähän "venäläinen" Ukraina on historian valossa. Ja miksi Venäjä on sellainen kuin on. Siihen ikiaikaiseen kohtalonyhteyteen, jumalalliseen tehtävään ja muuhun soopaanhan Putin ja kumppanit ovat sotaretkeään perustelleet. 

On oma asiansa, miten kaukaa historiasta hakee eri kansoille "oikeutusta" olemassaoloon tai valtiolliseen muotoon. Ovathan suomalaisetkin olleet selkeästi kaksi erilaista pääporukkaansa, mitä nyt vähän samantapainen kieli on länsi- ja itä-suomalaisia yhdistänyt. 

Ukraina ei ole ollut keskiajalla oma yksi kansansa. Se on ollut rajamaa-alue, jossa on puhuttu eri kieliä ja uskottu eri uskontoihin. Mutta mikä oleellista - ei se Venäjää ole ollut sitäkään määrää. Kunnes sitten 1700-luvulle tultaessa Venäjä ja isovenäläisyys alkoi vähitellen kietoa tuota rajamaata vähitellen omaan sulatusuuniinsa, siinä kuitenkaan lopullisesti onnistumatta.

Kirja avasi nyky-Ukrainan läntisyyttä yllättävänkin paljon, viikinkien vaikutuksesta lähtien. Puola ja katolisuus on ollut vahvoilla. Nyt selkeni myös itäisiä menoja harjoittavan mutta lännen kirkkoon kuuluvan uniaattikirkonkin tausta ja miten kaukaa juontuvat Venäjän ja Puolan jännitteiset yhteydet. Sama kieliperhe ei lopulta ratkaise, jos kulttuuri, uskonto ja muut syyt vetävät eri suuntiin.

Samalla selkeni sekin, että Venäjän länsiosassa oleva Novgorod on keskiajan alussa ollut vahvasti hansamaailmassa kiinni. Kauppiaat ovat purjehtineet Laatokkaa ja Olhavanjokea pitkin kaupunkiin ja se pyristeli pitkään Moskovan hallintaa vastaan.

Korpela taustoittaa venäläisyyteen liitettyjä mystisiä sekä mongolien ja kasakoiden tuomia elementtejä niin venäläiseen yhteiskuntaan kuin niiden heijastumia ukrainalaisuuteen. Tässä yhteydessä olisin odottanut alueen laajan juutalaisväestön käsittelemistä. En havainnut juuri mitään juutalaisuuden vaikutuksesta tuota rajamaata tahi Venäjää koskevien identiteettien muuttumiseen ja kehittymiseen.

No, mutta: Venäjä on ihan toista maata. Kirjan viestinä onkin varoittaa ylirationaalisia länsi-ihmisiä lukemasta Venäjää vain oman pelikirjansa pohjalta: "(Toinen) perusvirhe Venäjän ymmärtämisessä on uskoa ... että koko maailma on yhtenäinen valistusajan jälkeinen rationaalinen ja matemaattisesti mitattava maailma. Venäläinen argumentaatio ei noudata länsimaista rationaliteettia. Tällä on syvä perusta siinä menneisyydessä, jossa skolastiikka, renessanssi ja valistus eivät koskaan juurtuneet venäläiseen ajatteluun. Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen retoriikkaan, jossa opista luodaan visioita tähän päivään. Ne ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron poliitikon sumuverhoja ja tekosyitä todellisille, kyynisille perusteluille."  

Yksi ero liittyy mystiikkaan, uskontoon tai muihin "ylimaallisiin" asioihin. Korpelan mukaan "uskonnollisiin viittauksiin ja raamatullisiin kielikuviin tuleekin suhtautua vakavasti, eikä koristeellisina retorisina kielikuvina, kuten nykyinen länsimainen ihminen asian näkee… Vaikka suurelle osalle ihmiskuntaa uskonto on yhä todellinen vaikuttaja, länsimaisen ihmisen on äärettömän vaikea käsittää tätä. ”

Meillä lännessä yksilö on subjekti ja valtion tehtävä on olla yksilön palveluksessa (vaikka EU tuppaakin välillä rakentua omaksi itsetarkoituksekseen). Venäjällä yhteisö tulee ennen ja valtio on päämäärä, ei niinkään väline. Jos se aiheuttaa ongelmia yksilöllisille pyrkimyksille, mielipiteen vapauksille tai naapurikansojen pyrkimyksille, sen pahempi heille: "Kyse on yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden erosta. Kun länsimainen maailma on osa yksilöiden vapaata toimintakenttää ja yksilön arvo on ollut jo keskiajalta lähtien kiistaton, on Venäjä yhteisöllinen kulttuuri, joka arvostaa yksilön sijaan sitä, mihin kukin ihminen kuuluu."

"Aikoinaan ihmeteltiin sitä, kun neuvostoturisteja paimentamassa oli politrukkeja, joille piti ilmoittaa omat menemisensä. Myöhemmin eräs venäläinen selitti, että kyse oli pikemminkin huolenpidosta ja turvasta, jota tarvittiin "vaarallisessa" ulkomaailmassa."

Onpa tässä kyllä tuollaisen valtavan maan vieressä elelemistä; maan, missä  ”…nykyisten ja muinaisten uutisten, keskustelujen ja saarnojen tai myös spekulaatioiden tai propagandististen viestien sanoma on julistaa ”venäjänmaan” vapaustaistelua. Samalla niistä on syntynyt kansallinen, itseään ruokkiva identiteetti."

Siksi kirjan jälkeen tuntuu vielä yhäkin paremmalta nyt jo loppusuoralle päässyt maamme NATO-jäsenyys. Jospa se auttaisi palaamaan "normaaleihin", myös venäläisyyden hyvistä puolista nauttiviin yhteistyömuotoihin sitten aikanaan, joskus...

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Tutustuminen Ukrainaan jatkuu. Ukrainalainen Jevhenija Kuznjetsova on kirjoittanut kirjan, jonka keskiössä ovat lähes satavuotias Teodora-matriarkka, hänen rappeutunut talonsa ja puutarhansa sekä vahvasti naisvaltainen joukko lähisukulaisia. Miehet ovat kirjassa statisteina.

Ehkä se puutarha on ihan ydin. Ja arvioiden kuvailun pohjalta juuri tuo puutarha sai minutkin tarttumaan kirjaan. 

Jo ensimmäisessä lauseessa Teodoran tyttären tytär paaluttaa puutarhatontin merkityksen: "Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan." Mitä Lilia-sisar alleviivaa: "Pensaikon peittämään suojaan....Pensaikon peittämään luuserien turvapaikkaan he tulivat aina, kun muukaan ei auttanut."

Ollaan keväässä. Sisarukset käyvät läpi elämäänsä, vakiintumattomuuttaan ja peilaavat sitä vanhaan rapistuvaan puutarhaan. He suunnittelevat kurpitsojen istuttamista. Edesmenneen isoisän urakoiman valtavan omenatarhan kunto pohdituttaa, villiintyneen puutarhan vadelmat ja muratit raapivat käsivarsia. Kevät etenee, koittaa kesä ja raskaana oleva Marta-serkku saapuu, sisarusten eksiä ja uusia miehiä tulee ja menee äiteineen tai uusine puolisoineen. Vanhasta talosta tulee koko kesäksi suvun kokoontumispaikka ja monimuotoisen vierasporukan laajentuessa loppukappaleissa päästään jo ihan farssin partaalle hauskoine sattumuksineen.

Vaan puutarha on ja pysyy. Jossain vaiheessa naiset ottavat aloitteen ja pensassakset käsiinsä ja raivaavat sakeaa viidakkoa; elämältä maistuvien torikierrosten seurauksena saadaan ammatti-ihmisiä korjaamaan terassia ja vuotavaa kattoa. Omenatarhankin kunnostus etenee.

Ja ylitiheässä kasvaneiden luumupuiden latvat pudottelevat ylikypsiä hedelmiään, villiintyneet päärynät jäävät poimimatta mutta omenoita riittää laitettavaksi joka lähtöön. Kissat ja supikoirat piileksivät puutarhan kätköissä; lukija aistii tummuvien kesäiltojen kosteuden, lämmön - ja itikat.

"Sitten Lilia ja Mia lähtivät pihalle, missä päärynät, joista ei kukaan pitänyt ja joita kukaan ei syönyt, oli jo kietonut hämärä, eikä etäisempää koivua enää oikein näkynyt, kuului vain, miten se kahisutti lehtiään. He istuutuivat lempipaikalleen kuistin portaille, joista betoni oli alkanut jo vähän rapista irti, ja heittivät isoisän pusakan yhteisesti harteilleen."

Kun sota Ukrainassa on ohi, haluan matkustaa sinne.

Kirja on jollain tapaa aika perinteinen. Kokoonnutaan kesällä yhteen suvun vanhuksen ympärille, käydään läpi elämää, nautitaan kesästä ja lämmöstä. Mutta syksy on tulossa, kesken olevat asiat odottavat ratkaisuaan. Kirja on yllättävän - paikoin jopa häiritsevän - samankaltainen kuin toisen ukrainalais(taustaisen) kirjailijan Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa, missä puoli sukua kokoontuu Krimillä olevan vanhan babushkan (mikä on Ukrainaksi muuten näemmä babusja) luo. Medeiassa käydään läpi elämää pidemmälläkin perspektiivillä, Krimin kreikkalaishistoriaan saakka, siinä mielessä Ulitskajan puutarhasaaga on monipuolisempi.

Vaan ei ole moittimista Kuznjetsovankaan teoksessa.

Ja kirjan lopussa kurpitsat on kerätty, uusi sukupolvi valmis ottamaan roolinsa puutarhatontin uudessa vaiheessa: "Isoäiti oli sanonut usein: "Mitä minä olen tehnyt täällä tapellessani koko ikäni pensaikkoa vastaan?" vaikka oli todellisuudessa tiennyt rakentaneensa turvapaikan, jossa saattoi suojata lapset siltä, mihin ei voinut vaikuttaa ja sitten turvata heidänkin lapsensa elämältä. 

Sillä elämää ei aina voinut elää, joskus siltä piti suojautua.”

The Addams Family Seinäjoen Kaupunginteatterissa

No olipa teatterielämys! Olen nähnyt Addams-musikaalin kerran aiemmin, eikä sen sisältö ihan silloin kolahtanut, mutta nyt upea esitys sai itse Addamsinkin näyttäytymään eri tavalla.

The Addams Family on alunperin jenkki Charles Addamsin luoma perhetarina, joka esiintyi aluksi The New Yorkerin sarjakuvana, sittemmin tv-sarjana ja myös musikaalina - ja tällä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Varsinainen perhehän on outo gootti- ja hulluttelutyyppinen porukka, joka saa vieraakseen poroporvarillisen perusnormaaliperheen, kun Addamsien Wednesday-tytär tuo mielitiettynsä Lucaksen ja hänen vanhempansa näytille. Ja sittenpä seuraa kaikenlaista…

Seinäjoen Kaupunginteatterilla on nyt 60-juhlavuosi, jota he juhlistavat kolmella musikaalilla, Addams kärjessä. Jermo Grundströmin ohjaama teos heittäytyy välillä farssinkin rajalle, kun ”normaalin” perheen Alice-äiti heittäytyy hulvattomaksi ja koko joukko seilaa näyttämöllä kaaoksen partaalla. 

Ammattimaista ohjausta ja näyttelemistä. Alicea esittävän Hanna Kailan suoritus muutenkin on esityksen helmi, toinen tähti on Addamsin Wednesday-tytärtä esittävä Sanni Lehto upeine lauluosuuksineen. Ja mainita pitää vielä ensemblen joukosta understudy-tuuraajan roolissa vanhan hopsähtäneen mumman Kaisu Säynevirta.

Lavasteet, ensemblen esiäitien liikkeiden tarkkuus ja laulu… itse musikaalin sanoma erilaisuudesta ei ehkä niin ylevä ole kuin mainoksissa annetaan ymmärtää, mutta toteutus oli hieno!

Ja oli mukava istuskella maakuntateatterin kahvilassa, katselemassa sisään tulevaa väkeä; osa kauempaa maakunnasta bussikuljetuksineen, osa paikallisia kaupunkilaisia. Hieno asia, kun Suomessa on koko maan kattavaa kulttuuritarjontaa ja kun se on vielä lisäksi erinomaista laatuaan.

Oksana Zabuzjko: Den längsta av resor

Vaikka Ukraina on pinnalla, niin eipä ole liikaa tullut luettua ukrainalaisten itsensä kirjoittamia tekstejä. Siksipä tartuin Hufvudstadsbladetin kirja-arvion innoittamana Ruotsissa julkaistuun Oksana Zabujkon kirjaan Den längsta av resor. 

Kirjan aloittaa Zabuzjkon kuvaus 23.2.2022 kirjanmarkkinointimatkasta Varsovaan, missä sitten koitti ankea aamu. Kun kirjailija oli aikonut nukkua kunnon yön, valmistautuakseen seuraavan päivän haastattelumaratoneihin, soikin kello kuudelta puhelin ja ystävä soittaa: ”Nu har har det börjat, lillen. De bombar oss.”

Ja niin siitä "lauantaiksi kotiin" piipahduksesta tulikin kuukausien pakolaiseksiili Lännessä, kaikesta pisin matka. Sodan sytyttyä Zabuzjkosta tulee Puolassa ja muissa EU-maissa vakiohaastateltava. Alun esseemäisessä kirjoituksessaan hän käy paikoin vimmaisellakin otteella läpi sotapakolaisena ja maansa puolustajana niitä ristiriitoja, mitä tolvanat länsijournalistit hyväuskoisena häneltä kysyvät. Mihin Putin tähtää - no samaan tietysti kuin Hitler: Kansan tuhoamiseen.

Zabuzjko viittaa 1970-luvun alun neuvostoloikkarin määritelmään kansakunnan nujertamisen neljästä askeleesta, jossa ehkä vaarallisin ja sen ensimmäinen taso on kulttuurisen sielun pitkäjänteinen tukahduttaminen. Kun Venäjä 1990-luvun puolivälissä alkoi löytää vanhat kavalat konstinsa ja alkoi Ukrainaan tuoda runsaammin venäjänkielistä kirjallisuutta - samoin kuin esimerkiksi länsimaisia kirjoja venäläiskäännöksinä Janukovitsin aikaan myöhemmin - oli se juuri Ukrainan palauttamista ”neuvostoperheeseen”, joka sitten katkesi oranssiin vallankumoukseen.

Zabuzjko on väkevä patriootti ja paikoin turhankin pateettisella otteella perustelee Ukrainan kansan erityispiirteitä, jopa paremmuutta ja alleviivaa Venäjän vuosisataista sorron kulttuuria. No, siltähän se on kyllä näyttänyt viimeisen vuoden perusteella... 

Keväällä 2022 Zabuzjko tätä kirjoittaessaan miettii, miksi tutkijoilla ja journalisteilla on vähän vaikea päätellä, mitä tämä sota nyt on ja mikä oli se 2014? Hän viittaa erääseen sotilaaseen, joka puhuu tästä sodasta toisena näytöksenä, Krimin miehitys ja Donbass 2014 oli se ensimmäinen. ”Niin se on, kuten Tsehov sanoo: Jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä on kivääri seinällä, on varmaa, että viimeistään viidennessä sillä ammutaan.”

Ja näitä aiempia näytöksiähän riittää: 1800-luvulla Ukrainan kielen kieltäminen, 1918-1921 kestäneen Ukrainan itsenäisen valtion nujertaminen, Holodomor 1930-luvulla ja niin edespäin helmikuuhun 2022 saakka.

Ja silti kysytään, että mitä Ukrainan olisi pitänyt tehdä, ettei Putin suuttuisi. Samaa kuin mitä olisi pitänyt tehdä - ja tehtiinkin 1938, ettei Hitler vaan pahoittaisi mieltään...

Vaikka teksti oli välillä vähän liiankin intensiivistä, hengästyttävää, niin hyvä tämä oli lukea. Ja pieni pala Ukrainan historiaa samalla.

Tähän samaan myös kiitokset Hufvudstadsbladetille. Lehden kulttuuriosasto on kehumisen arvoinen, siitä saa hyvän kurkistusluukun ruotsinkieliseen kirjallisuuteen ja vaikka suomeksikin on julkaistu ihan nokko Ukrainasta ja Putinin kauheuksista, niin ehkä tarjonta länsinaapurissa on hiukan suurempaa ainakin tuolta Ukrainan-Belarusin tienoilta. Tai ainakin erilaista.

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Kainuun leppoisa humoristi joutui päättämään kirjailijanuransa ikävimpään mahdolliseen teemaan, oman lapsensa kuolemaa koskevaan teokseen. 

41-vuotiaana perheen oman mökin edustalle Sotkamossa syysmyöhällä 2005 hukuttautunut Pekka oli yksi perheen kolmesta lapsesta, jonka elämä lähti opiskeluvuosina vinoon; alkoi tulla alkoholin ylikäyttöä, yksinäisyyttä, masennusta ja eristäytymistä Hailuodossa sijaitsevaan Yksinäisyyden mökkiin. Mökkiin, mikä on tuttu parista Huovisen omaelämäkerrallisesta teoksesta. 

Kirja kuvaa vanhempien ponnisteluja ja isän itsesyytöksiä. Miettii jopa, onko mm. Pieni etyylialkoholisarja humoristisesti törpöttelyä käsittelevine novelleineen ollut osaltaan viemässä poikaa viininlipittelyn liialliseksi ystäväksi...

Koskettavaa, tuskaistakin luettavaa, varsinkin kun tulin tuntemaan jonkun verran itse Huovista. Kuolema on aina totaalinen juttu, lähipiirille varsinkin oman elämän päättäminen vielä siitä rankimmasta päästä. Omassa historiassani lähimmäs on tullut samalla lukioluokalla olleen toverin elämän päättyminen lakkiaiskeväänä, hiukan (hyvin menneiden) kirjoitusten jälkeen. Kävimme silloin  luokkakavereiden kanssa surevien vanhempien luona. Muistan etenkin isän lohduttoman tuskan vielä yli neljän vuosikymmenen päästäkin.

Huovinen on kirjoittanut kuolemasta - tai elämästä tunnettuine päätepisteineen - aika jylhän kalseasti 1960-luvun teoksessaan Talvituristi https://leevilevitoi.blogspot.com/search?q=talvituristi Samaa tunnelmaa löytyy Pojan Kuolemasta, päivinä Pekan hukkumisen jälkeen:

"...ajelin Hailuotoon. Mökki oli laitettava talviteloille. Meren ranta henki alakuloisuutta. Kerrallinen kesä oli mennyt, lehdet puista pudonneet ja ruoho lakastunut. Joutsenet kaiuttivat sanomaansa Pajuperän särkiltä. Naapurimökin pihalla oli auto ja savu nousi mökistä.

Myöhäissyksyllä Hailuoto on joutsenten saari. Suuria parvia kerääntyy rannoille muuttoa odottamaan. On torvia ja ilmassa toitotuksia. Tuon tuostakin aukeavat suuret siivet ja mahtava valkea jono alkaa kiertää synkkää rantaviivaa lumisateen vääristäessä linnut kalastajamökkejä suuremmiksi. Selkäpiissä kulkee kummia väristyksiä joukhaisia seuratessa.

Sillä noin kai pitää lähteä, jos lähteä aikoo. Viivytellään kuuraisten rantojen tuntumissa mustilla syysvesillä oudosti äännellen.

Ja kun hetki koittaa, noustaan valkoisten siipien varaan niin kummasti laulaen. Alla lainehtii jähmeästi suppoutuva meri, matala saari hämärtyy lumisateen taa ja vielä hetken tuikuttaa majakan valo maan laidasta kadotakseen kylmien sumuseinämien syliin."

Huoviselle mahdollinen (?) tuonpuoleisuus on iso kysymys synkkien jäisten vesien tuolla puolen ja usvan takana. Toisaalta hän on kirjoituksissaan suhtautunut kuolemaan metsämiehen naturalistisella luontevuudella, Konsta Pylkkäsen viimeisen kortteerin etsimisestä lähtien, kuuntelemassa haavanlehtien havinaa ja miettien elämäänsä Pohjoisen suurilla saloilla.

"Oli keskityttävä hautajaistoimiin. Huomasin, että vanhempieni eläessä oli hankittu varsin laaja hautapaikka läheltä siunauskappelia. Sinne sopisimme aikoinaan mekin Hilkan kanssa. Kohtahan tulemme perässä. Päätettiin, että vanhempieni hautakiveen kaiverrettaisiin myös Pekan nimi. Siinähän oli valmiina nimi Huovinen. Huolehtikoot sitten jälkeenjääneet mahdollisesti uudesta hautamuistomerkistä. Mietin silloin, että minulle välttäisi kyllä salolla hongan kylkeen vuoltu risti ja epäselvästi kaiverrettu nimi Huovinen Veikko... Olin sellaisia nähnyt aikoinaan kulkiessani Kainuun metsissä."

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Hotakainen vajaan 20 vuoden takaa, ajalta, jolloin Pietariinkin saattoi vielä matkustaa. 

Kirjassa on kaksi jaksoa. Ensimmäisessä ollaan sairaalassa vanhan isän sairasvuoteella. Ikävöidään kuollutta Kyllikki-vaimoa, surraan ainoan lapsen etääntymistä ja materialistisen isän mielestä oudoksi muuttuneita arvoja. Ympärillä henkitoreissaan olevia äijänkönsikkäitä sairaalavuoteisiin sidottuna, jotka puhuvat ilman että kukaan varsinaisesti haluaisi kuunnella, ja kun erimielisyyttä tulee, sanotaan terävästi.

Kirjassa on hotakaismaista nokkelaa sanailua, vähän kuin Antti Tuurillakin löytyy tästä kirjasta ihmisiä jotka ovat hyviä suustaan.

No, vanha mies toipuu ja kirjan toisessa osassa menee Pietariin tapaamaan poikaansa: Iisakin kirkon entisöintitöissä oleva poika oli päätynyt Venäjälle ja ortodoksisen kirkon helmaan pitkään työpaikasta toiseen harhailtuaan ja haluttuaan irtautua vuosituhannen vaihdetta symboloineesta materialismista. Sellaisesta, jota oma isä, autokoulunopettaja ja pesunkestävä ateisti, hyödyn kautta asioiden arvoa ajatteleva edustaa. Ja niinpä isä ja poika taas tavattuaan nöksähtelevät toisilleen tämän tästä.

Joopa joo...ihan lukukirja ja välillä sai naureskellakin hyville sanonnoille. Olisi tästä ehkä jotain ylevämpääkin voinut koittaa vetää yhteen. Enempi huomio kiinnittyi sujuvaan kerrontaan jota oli nopea lukea ja paikoin äkkinäisiin, vahvan kontrastin kautta yllättäneisiin minimalistisen kauniisiin lauseisiin:

"Pappi jatkoi toteamalla, että vaikka rakas ihminen on poissa, hän elää keskuudessamme.

Ei elä. Kyllikki on poissa, kohta kahden metrin syvyydessä, kauniit hiukset katkeilevat, pehmeät kaaret kuivuvat ja rasahtavat, madot luikertelevat silmiin, jotka vielä äsken ihailivat valkovuokkoja, korvat halkeilevat ja putoilevat lehtevinä silppuina hänen kaulalleen eikä hän enää koskaan kuule kun sanon: kulta, herää, kahvi on tippumassa." 

Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan

Luin joskus paljon Bölliä, olisinkohan ihan koko tuotannon. Useat kirjat myös saksaksi. 

Tampereen Työväen Teatterin upean Berliinin taivaan alla -esityksen jälkeen teki mieli tarttua tähän Böllin varhaiskauden (1953) romaaniin. Eletään sodanjälkeisissä Saksan raunioissa, köyhä erillään asusteleva aviopari Fred ja Käte kertovat vuoronperään yhden vuorokauden kuluessa elämästään ja tuntemuksistaan. Sortuneita rakennuksia, korjaustöiden takia kaikkialla leijuvaa pölyä, haperoita pikku kopperoiden seiniä, joista kuuluvat naapureihin kaikki läpi.

Niinkuin enkelit Berliinissä, niin kirjassa tuntuu kuin surumielisen myötätuntoiset enkelhahmot seuraisivat Fred ja Käte Bogneria pommitetun Kölnin rujoissa raunioissa. Mitään isompaa tapahtumaa tai juonenkäännettä kirjassa ei ole. Päälauseissa kuljetaan kaduilla, poltetaan savukkeita, seurataan kaupungin menoa sivusta; sodan jättämät jäljet niin kaupunkiin kuin mieliin tulevat esiin sivulauseissa, 

Fred on sodan ja ajoittaisen juopottelun passivoittama, hän ei pysty hermoiltaan olemaan ahtaassa kodissa ja tapailee vaimoaan kaupungilla. Molemmat kärsivät tilanteesta, ja lapset. 

Silti kirjassa on paljon lämpöä, sitä on aviopuolisoiden välillä mutta myös suhteessa muutamiin muihin, grillinpitäjään ja kirkossa kävijöihin. "Joskus ajattelen kuolemaa, sitä hetkeä jolloin tämä elämä vaihtuu toiseen, ja kuvittelen, mitä minulle on sinä hetkenä jäävä: vaimoni kalpeat kasvot, jonkun papin vaalea korva rippituolissa, pari rauhallista messua hämärissä kirkoissa, täynnä liturgian sulosointua, ja lasteni iho, ruusuinen ja lämmin, ryyppy joka kiertää suonissani, ja aamukahvit, pari aamukahvia - ja tänä hetkenä, katsellessani miten tyttö hoiti kahvinkeittimen hanoja, tiesin että hänkin olisi muistissani."

Katolista uskoa Böll esittelee lämmöllä läpi kirjan, niin Käten kuin Fredinkin sanoin. Mutta katolista kirkkoa ei niinkään; asetelma on tuttu läpi Böllin tuotannon.  

Tuollaisista oloista se lähti talousihme kehittymään, ihme kyllä.

Kaikkiaan koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Saksasta ja varmaan hyvin realistinen. Pienellä sivukaneetilla tosin varustettuna, koska minussa asuva pikkuporvari kyllä ihmetteli hiukan, miten Saksan sodanjälkeisessä kurjuudessa noilla elämisen eväillä kuitenkin jatkuvasti ostettiin savukkeita ja kahvia...

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Erikoinen kirja. Kieli jännää, hienoa, vetävää. Tarina vastenmielinen ja tukahduttava. Kirjalliset ansiot ilmeisen korkeat, kuten Finlandia-ehdokkuus sekä Runeberg-palkinto myös kertovat.

Tavallaan pääkertojan asemassa on Laimi Inarin keskenmenossa mennyt sikiö, minkä ohella kirjassa on muitakin oudosti syntyneitä ja syntymättömiä, ihmisten elämään vaik(e)uttamassa. Ytimessä on Laimin ja miehensä Raunon alkuun suurena rakkautena alkanut mutta pian väljähtynyt, jopa jäätynyt avioliitto ja lapsettomuuttaan surevan Laimin järkkynyt mieli.

Jotenkuten kahlasin läpi. 

Kielestä vielä. Kuuntelin joskus radiosta Volter Kilven Alastalon salia; samanlainen soljuvan iskevä kerronta tuli mieleen. Kirjan kieleen olisi kyllä tehnyt mieli uppoutua syvemmälle, mutta ahdistava teksti piti pitää jotenkin etäämmällä. 

Jossain mielessä kirjan suo- ja vesimaisemat ja varvukoihin syntyneet vauvat toivat mieleen Maria Turschaninoffin Suomaan ja sen osittain yliluonnolliset jutut. Mutta Suomaassa oltiin koko ajan elämän tällä puolella, niin sanoakseni…

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Kirja juurista ja kulttuureista. Leningradissa syntynyt, Suomeen inkeriläisstatuksella pikkutyttönä muuttanut ja Suomessa kielten opettajana toimiva Anna Soudakova on kirjoittanut toisen kirjansa Varjele varjoani. Kirjassa hän kuvaa varmaankin paljon itseään muistuttavaa Ninaa, joka 1990-luvulla Turkuun vanhempiensa kanssa muuttaneena solahtaa suomalaisuuteen näennäisen helposti ja luontevasti, mutta jokin pitää kiinni lapsuutensa venäläisyydessä. Tietysti vanhemmat, joilla kestää aikansa juurtua uuteen kotimaahan, mutta myös muistot ja juuret.

Soudakova kuvaa Ninan ja perheensä elämää 1980-luvun alusta lähtien, aluksi Leningradin yhteisasunto kommunalkassa mielenkiintoisine naapureineen. Jo tätä vaihetta on tosi herkullista lukea ja tarkkailla neuvostoelämää sen viimeisinä aikoinaan. Herkullisia persoonia vanhasta, muusamaisesta Maria Andrejevnasta lähtien ja ihmiselon laajaa diversiteettiä, jota ohuet vaneriseinät eivät edes yrittäneetkään kätkeä. Makuja, hajuja, ääniä rehevään venäläistyyliin.

Ja siellä täällä viittauksia 1970-luvulla Neuvostoliitosta karkoitetun Josef Brodskyn runoihin, joita Maria ja Ninan äiti lukevat Ninan kuunnellessa, kuten tämä osuvasti Suomeen muuton jälkeistä aikaa kuvaavan luvun aloitus:

    Olet oikeassa, täytyyhän jotain olla myös takanapäin.

    Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni

    ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan,

    ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain

    (Joseph Brodsky, Kirjeitä seinälle) 

Ei ihme, että noilta vuosilta jäi pienen Ninan muistoihin yhtä ja toista; ehkä myönteisempikin kuva verrattuna vanhempiin, jotka aikuisten silmin saivat sitten kokea koko 1990-luvun vaihteen kaaoksen ja puutteen Pietarissa.

Perhe tarttui Mauno Koiviston avaukseen taata inkeriläisille mahdollisuus muuttaa Suomeen. Tämäkin vaihe on kuvattu hienosti; sivuja noiden inkeriläisjuurien paljastumiseen niihin liittyvine tuntemuksineen olisi voinut käyttää enemmänkin.

Ja sitten elämää lama-Suomessa; uutta yltäkylläisyyttä terveyssiteiden ihanuudesta lähtien. Työttömyyttä toki ja irrallisuutta, mutta vähitellen sitten asettautumista...

Soudakova kirjoittaa kauniisti ja varsinkin alkuosassaan kirja on varsin valoisa. Tosin Ninan kasvaessa aikuiseksi tekstiin tulee enemmän myös hänen sisäistä maailmaansa; epävarmuutta, ahdistusta, pelon aiheita. 

Kirja avaa myös hauskalla tavalla, miten kieli on vallan väline. Perheen saavuttua Suomeen pikku-Nina oppii koulussa nopeasti suomen kielen, ja sitä kautta saavuttaa suhteessa vanhempiinsa valta-aseman - hänestä tulee perheen pikku pomo, joka tulkkaa, auttaa kaupassa ja muutenkin arkipäivässä. 

Edellisen, Jarkko Tontin esseekokoelmasta bloggaamani tekstin jälkifiiliksissä luin kirjaa myös identiteettikeskustelun kritiikkinä. Kirjassaan ja syksyllä tv:ssä olleessa Anne Flinkkilän haastattelussa Soudakova omalta kohdaltaan avaa tätä kysymystä hyvin ja ymmärrettävästi. Hän rakastaa suomen kieltä, on kuitenkin säilyttänyt venäläisen sukunimensä ja kantaa Ukrainan värejä edustavaa ranneketta. Monen muun kulttuuripiirteen lisäksi. 

Eli eivät Nina eikä kirjallinen luojansa Anna ole ensi sijassa suomalaisia, venäläisiä, inkeriläisiä eikä mitään muutakaan (tai sitten kaikkia näitä ja muita) vaan yksilöitä, joiden olemus koostuu isommista ja pienemmistä sirpaleista sieltä täältä, kunkin kohdalla omaksi ainutlaatuiseksi kokonaisuudekseen. Siksi jokainen lokerointi, miksi muka ihmisiä pitäisi tarkastella jonkun luokan, ryhmän tai muun helkkarin karsinan perusteella, on väkivaltaa yksityistä ihmistä kohtaan.

Toki mietin, miten aikuisen Ninan ahdistus - verrattuna insinöörimiehensä rationaaliseen tasaisuuteen - kertoo kulttuuritaustojen eroista. Suomalaiseen yhteiskuntaan usein liitetty ominaispiirre luottamuksesta alkaa olla jo klisee, mutta pikku-Nina tuntuu omaksuvan sen hyvin. Aikuisuuteen asti se ei kokonaan kanna. Onko Putinin Venäjän 2010-luvun aggressiot yhtenä syynä, vaikuttaako sen meissä itse kussakin aiheuttama epävarmuus vielä vahvemmin silloin, jos oma ja suvun historia on niinkuin Ninalla?

Tuore kirja on hyvin ajankohtainen, siihen on ehditty saada vielä Ukrainan sota Ninan lasten reaktioita myöten. Kirja antaa myös pohdittavaa maahanmuuttajataustaisten sopeutumisesta. Varjele varjoani... täytyyhän jotain olla myös takanapäin.

Soudakovan esikoiskirja Mitä männyt näkevät täytyy näemmä myös lukea... se kertoo hänen isoisovanhempiensa tarinan - Stalinin vainojen uhreja hekin; ilmeisimmin vahvasti myös tämän uusimman kirjan taustalla.