Satakunnan oraakkeli Juha Seppälä julkaisi pari vuotta sitten, pandemiavuosien jälkimaininkeina dystopiahenkisen ja jälleen kerran kuoleman ja katoavaisuuden kontekstissa liikkuvan kirjan merille. Jostain syystä kirjan nimi on kirjoitettu pienellä; toki meren rannassa ollaan, mutta nimi viittaa myös samannimiseen, kertojan taiteilijatuttava Bomanin omistamaan paattiin.
Kertoja - kirjailija - sekä Boman ovat seitenkymppisiä yksinäismiehiä. Jälkikasvua ei ole, taiteilut on taiteiltu ja nyt lasketellaan pikku hiljaa kohti vääjäämätöntä loppua. ”Olin kauan sitten hyväksynyt tosiasian, että kukaan ei seissyt takanani varmistamassa, kun nousin keittiöjakkaralle pesemään parvekelaseja. Olemiseni oli aina minun olemistani.”
Vielä enemmän kuin omaa tulevaa poismenoaan kertoja käsittelee kirjallisuuden, kirjan ja samalla merkitysten kuolemaa. Kirjailija-kertojan suulla tykitetään täysillä influensserien ja löperön median suuntaan; kaikesta on tullut yhdentekevää ja menon kruunaa se, että kirjoista on tullut ongelmajätettä, tabu. Kertoja pelkää, että pian kirjojen pitäminen on luvanvaraista, niitä varten on oma rekisterinsä ja kirjojen hävittämisestäkin vastaa viranomainen. Hän päättää säästää laajasta kirjastostaan sata läheisintä kirjaansa hävitykseltä, niillepä sitten pitäisi löytää kätkö jostain.
Niinpä kirjan alussa ollaan menossa pitkää suoraa pitkin Bomanin mökille, meren rannalle. Tuttu pitkä suora nykyisellä kakkostiellä, dyynit, maankohoaminen. Selvästi ollaan Yyterin ja Mäntyluodon maisemissa Porin edustalla. Sillä mikä olisi sen parempi paikka kirjojen turvasäilölle kuin aavan meren ranta!
Kertoja ja Boman eivät mitään sydänystäviä ole olleet, ja vaikka kertoja jää mökille pidemmiksikin ajoiksi, ei kunnon kaveerauksesta voida puhua. Seppälän kirjoissa ihmiset ovat enempi erillisiä saaria suurella merellä, niin nytkin. Välillä käydään kaupungissa kaupoilla tankkaamassa varastot aidon huoltovarmuuden hengessä - tässäkin on selvä lopunajan henki.
Mutta keskiössä on painetun kirjan kohtalo, ja sen ohessa paperin, sillä kirjassa eletään aikaa, jossa paperilla on arvoa vain revinnäismassana talojen eristeissä hiilivarastona. Kertoja ja Boman menevät meren rannalle katsomaan myrskyä, ja ovat näkevinään hiililaivan. Mutta ”sehän se ei missään nimessä voinut olla, hiili olisi yhtä mennyttä kuin paperi.”
Viestiikö kertoja, että kirjojen merkityksen ja painetun sanan merkityksellisyyden lasku johtuisi myös siitä, että paperista - metsät, puunjalostus - oli tullut epäilyttävä alusta viestinnälle? ”Kun olin lapsi, maailma oli puuta ja paperia”, kertoja muistelee, mutta sitten maailma alkoi hänen mukaansa vihata paperia.
Kertoja toteaa omistavansa tuhansia kirjoja, jäämistöä aikakausilta, jolloin kirjoihin tallennettiin ihmiskunnan punnittu tieto ja se, mikä oli merkityksellistä. Mutta: ”Enää ei ole kirjahyllyjä (…) Enää kukaan ei syöksyisi palavaan taloon ja sukeltaisi liekkien sekaan pelastaakseen sieltä kirjoja … niin kuin munkki Giacomo Gustave Flaubertin Bibliomaniassa (…) Ymmärsin olevani Gutenbergin galaksilta peräisin oleva muukalainen, jäänne.”
Siksi kirjoille piti tehdä jotain. Ja kirjojen ohella kaappeihin kertyneille paperimäärille - lomakkeille sotuineen, lehtileikkeille, kirjeille, laskuille - niitä hän alkaisi nyt viranomaisten ja identiteettivarkaiden pelossa hävittämään.
Kertoja moralisoi mielipidevaikuttajien pikkusieluisuudesta, miten ihminen nostetaan kaiken jalustalle. Kuitenkaan ihminen ei suojele luonnon voimaa, planeettaa suojellessaankin ihminen suojelee ennen muuta omaa ihmisellistä hybristään. Ja vaikka toisaalta kertoja suree kirjojen, ihmiskunnan muistin merkityksen katoamista, hän muistuttaa inhimillisen toiminnan kuitenkin olevan luonteeltaan väliaikaista, katoavaa.
Kirja on lyhyt ja seppälämäisen tiivis, silti siinä on kehyksenä monenlaista sivujuonnetta ja teemaa. Toki en minä kaikkia yhteyksiä tainnut ymmärtää, ja loppuratkaisukin jäi auki.
Mutta kuten aina, on Seppälän lause tarkkaa ja taloudellista, miellyttävää lukea. Ja aforistista: ”Kahvin tarjoaminen oli ajatonta ja iätöntä. Siihen sisältyi optio, vaikka sen välityksellä asetettiin varauksia.”