Jukka Korpela: Muinais-Venäjän myytti — Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia

Ukraina-teema jatkuu. Nyt vuorossa Itä-Suomen yliopiston historiaprofessori Jukka Korpelan teos hyvin ajankohtaiseen aiheeseen, eli siihen, miten paljon eli vähän "venäläinen" Ukraina on historian valossa. Ja miksi Venäjä on sellainen kuin on. Siihen ikiaikaiseen kohtalonyhteyteen, jumalalliseen tehtävään ja muuhun soopaanhan Putin ja kumppanit ovat sotaretkeään perustelleet. 

On oma asiansa, miten kaukaa historiasta hakee eri kansoille "oikeutusta" olemassaoloon tai valtiolliseen muotoon. Ovathan suomalaisetkin olleet selkeästi kaksi erilaista pääporukkaansa, mitä nyt vähän samantapainen kieli on länsi- ja itä-suomalaisia yhdistänyt. 

Ukraina ei ole ollut keskiajalla oma yksi kansansa. Se on ollut rajamaa-alue, jossa on puhuttu eri kieliä ja uskottu eri uskontoihin. Mutta mikä oleellista - ei se Venäjää ole ollut sitäkään määrää. Kunnes sitten 1700-luvulle tultaessa Venäjä ja isovenäläisyys alkoi vähitellen kietoa tuota rajamaata vähitellen omaan sulatusuuniinsa, siinä kuitenkaan lopullisesti onnistumatta.

Kirja avasi nyky-Ukrainan läntisyyttä yllättävänkin paljon, viikinkien vaikutuksesta lähtien. Puola ja katolisuus on ollut vahvoilla. Nyt selkeni myös itäisiä menoja harjoittavan mutta lännen kirkkoon kuuluvan uniaattikirkonkin tausta ja miten kaukaa juontuvat Venäjän ja Puolan jännitteiset yhteydet. Sama kieliperhe ei lopulta ratkaise, jos kulttuuri, uskonto ja muut syyt vetävät eri suuntiin.

Samalla selkeni sekin, että Venäjän länsiosassa oleva Novgorod on keskiajan alussa ollut vahvasti hansamaailmassa kiinni. Kauppiaat ovat purjehtineet Laatokkaa ja Olhavanjokea pitkin kaupunkiin ja se pyristeli pitkään Moskovan hallintaa vastaan.

Korpela taustoittaa venäläisyyteen liitettyjä mystisiä sekä mongolien ja kasakoiden tuomia elementtejä niin venäläiseen yhteiskuntaan kuin niiden heijastumia ukrainalaisuuteen. Tässä yhteydessä olisin odottanut alueen laajan juutalaisväestön käsittelemistä. En havainnut juuri mitään juutalaisuuden vaikutuksesta tuota rajamaata tahi Venäjää koskevien identiteettien muuttumiseen ja kehittymiseen.

No, mutta: Venäjä on ihan toista maata. Kirjan viestinä onkin varoittaa ylirationaalisia länsi-ihmisiä lukemasta Venäjää vain oman pelikirjansa pohjalta: "(Toinen) perusvirhe Venäjän ymmärtämisessä on uskoa ... että koko maailma on yhtenäinen valistusajan jälkeinen rationaalinen ja matemaattisesti mitattava maailma. Venäläinen argumentaatio ei noudata länsimaista rationaliteettia. Tällä on syvä perusta siinä menneisyydessä, jossa skolastiikka, renessanssi ja valistus eivät koskaan juurtuneet venäläiseen ajatteluun. Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen retoriikkaan, jossa opista luodaan visioita tähän päivään. Ne ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron poliitikon sumuverhoja ja tekosyitä todellisille, kyynisille perusteluille."  

Yksi ero liittyy mystiikkaan, uskontoon tai muihin "ylimaallisiin" asioihin. Korpelan mukaan "uskonnollisiin viittauksiin ja raamatullisiin kielikuviin tuleekin suhtautua vakavasti, eikä koristeellisina retorisina kielikuvina, kuten nykyinen länsimainen ihminen asian näkee… Vaikka suurelle osalle ihmiskuntaa uskonto on yhä todellinen vaikuttaja, länsimaisen ihmisen on äärettömän vaikea käsittää tätä. ”

Meillä lännessä yksilö on subjekti ja valtion tehtävä on olla yksilön palveluksessa (vaikka EU tuppaakin välillä rakentua omaksi itsetarkoituksekseen). Venäjällä yhteisö tulee ennen ja valtio on päämäärä, ei niinkään väline. Jos se aiheuttaa ongelmia yksilöllisille pyrkimyksille, mielipiteen vapauksille tai naapurikansojen pyrkimyksille, sen pahempi heille: "Kyse on yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden erosta. Kun länsimainen maailma on osa yksilöiden vapaata toimintakenttää ja yksilön arvo on ollut jo keskiajalta lähtien kiistaton, on Venäjä yhteisöllinen kulttuuri, joka arvostaa yksilön sijaan sitä, mihin kukin ihminen kuuluu."

"Aikoinaan ihmeteltiin sitä, kun neuvostoturisteja paimentamassa oli politrukkeja, joille piti ilmoittaa omat menemisensä. Myöhemmin eräs venäläinen selitti, että kyse oli pikemminkin huolenpidosta ja turvasta, jota tarvittiin "vaarallisessa" ulkomaailmassa."

Onpa tässä kyllä tuollaisen valtavan maan vieressä elelemistä; maan, missä  ”…nykyisten ja muinaisten uutisten, keskustelujen ja saarnojen tai myös spekulaatioiden tai propagandististen viestien sanoma on julistaa ”venäjänmaan” vapaustaistelua. Samalla niistä on syntynyt kansallinen, itseään ruokkiva identiteetti."

Siksi kirjan jälkeen tuntuu vielä yhäkin paremmalta nyt jo loppusuoralle päässyt maamme NATO-jäsenyys. Jospa se auttaisi palaamaan "normaaleihin", myös venäläisyyden hyvistä puolista nauttiviin yhteistyömuotoihin sitten aikanaan, joskus...

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Tutustuminen Ukrainaan jatkuu. Ukrainalainen Jevhenija Kuznjetsova on kirjoittanut kirjan, jonka keskiössä ovat lähes satavuotias Teodora-matriarkka, hänen rappeutunut talonsa ja puutarhansa sekä vahvasti naisvaltainen joukko lähisukulaisia. Miehet ovat kirjassa statisteina.

Ehkä se puutarha on ihan ydin. Ja arvioiden kuvailun pohjalta juuri tuo puutarha sai minutkin tarttumaan kirjaan. 

Jo ensimmäisessä lauseessa Teodoran tyttären tytär paaluttaa puutarhatontin merkityksen: "Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan." Mitä Lilia-sisar alleviivaa: "Pensaikon peittämään suojaan....Pensaikon peittämään luuserien turvapaikkaan he tulivat aina, kun muukaan ei auttanut."

Ollaan keväässä. Sisarukset käyvät läpi elämäänsä, vakiintumattomuuttaan ja peilaavat sitä vanhaan rapistuvaan puutarhaan. He suunnittelevat kurpitsojen istuttamista. Edesmenneen isoisän urakoiman valtavan omenatarhan kunto pohdituttaa, villiintyneen puutarhan vadelmat ja muratit raapivat käsivarsia. Kevät etenee, koittaa kesä ja raskaana oleva Marta-serkku saapuu, sisarusten eksiä ja uusia miehiä tulee ja menee äiteineen tai uusine puolisoineen. Vanhasta talosta tulee koko kesäksi suvun kokoontumispaikka ja monimuotoisen vierasporukan laajentuessa loppukappaleissa päästään jo ihan farssin partaalle hauskoine sattumuksineen.

Vaan puutarha on ja pysyy. Jossain vaiheessa naiset ottavat aloitteen ja pensassakset käsiinsä ja raivaavat sakeaa viidakkoa; elämältä maistuvien torikierrosten seurauksena saadaan ammatti-ihmisiä korjaamaan terassia ja vuotavaa kattoa. Omenatarhankin kunnostus etenee.

Ja ylitiheässä kasvaneiden luumupuiden latvat pudottelevat ylikypsiä hedelmiään, villiintyneet päärynät jäävät poimimatta mutta omenoita riittää laitettavaksi joka lähtöön. Kissat ja supikoirat piileksivät puutarhan kätköissä; lukija aistii tummuvien kesäiltojen kosteuden, lämmön - ja itikat.

"Sitten Lilia ja Mia lähtivät pihalle, missä päärynät, joista ei kukaan pitänyt ja joita kukaan ei syönyt, oli jo kietonut hämärä, eikä etäisempää koivua enää oikein näkynyt, kuului vain, miten se kahisutti lehtiään. He istuutuivat lempipaikalleen kuistin portaille, joista betoni oli alkanut jo vähän rapista irti, ja heittivät isoisän pusakan yhteisesti harteilleen."

Kun sota Ukrainassa on ohi, haluan matkustaa sinne.

Kirja on jollain tapaa aika perinteinen. Kokoonnutaan kesällä yhteen suvun vanhuksen ympärille, käydään läpi elämää, nautitaan kesästä ja lämmöstä. Mutta syksy on tulossa, kesken olevat asiat odottavat ratkaisuaan. Kirja on yllättävän - paikoin jopa häiritsevän - samankaltainen kuin toisen ukrainalais(taustaisen) kirjailijan Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa, missä puoli sukua kokoontuu Krimillä olevan vanhan babushkan (mikä on Ukrainaksi muuten näemmä babusja) luo. Medeiassa käydään läpi elämää pidemmälläkin perspektiivillä, Krimin kreikkalaishistoriaan saakka, siinä mielessä Ulitskajan puutarhasaaga on monipuolisempi.

Vaan ei ole moittimista Kuznjetsovankaan teoksessa.

Ja kirjan lopussa kurpitsat on kerätty, uusi sukupolvi valmis ottamaan roolinsa puutarhatontin uudessa vaiheessa: "Isoäiti oli sanonut usein: "Mitä minä olen tehnyt täällä tapellessani koko ikäni pensaikkoa vastaan?" vaikka oli todellisuudessa tiennyt rakentaneensa turvapaikan, jossa saattoi suojata lapset siltä, mihin ei voinut vaikuttaa ja sitten turvata heidänkin lapsensa elämältä. 

Sillä elämää ei aina voinut elää, joskus siltä piti suojautua.”

The Addams Family Seinäjoen Kaupunginteatterissa

No olipa teatterielämys! Olen nähnyt Addams-musikaalin kerran aiemmin, eikä sen sisältö ihan silloin kolahtanut, mutta nyt upea esitys sai itse Addamsinkin näyttäytymään eri tavalla.

The Addams Family on alunperin jenkki Charles Addamsin luoma perhetarina, joka esiintyi aluksi The New Yorkerin sarjakuvana, sittemmin tv-sarjana ja myös musikaalina - ja tällä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Varsinainen perhehän on outo gootti- ja hulluttelutyyppinen porukka, joka saa vieraakseen poroporvarillisen perusnormaaliperheen, kun Addamsien Wednesday-tytär tuo mielitiettynsä Lucaksen ja hänen vanhempansa näytille. Ja sittenpä seuraa kaikenlaista…

Seinäjoen Kaupunginteatterilla on nyt 60-juhlavuosi, jota he juhlistavat kolmella musikaalilla, Addams kärjessä. Jermo Grundströmin ohjaama teos heittäytyy välillä farssinkin rajalle, kun ”normaalin” perheen Alice-äiti heittäytyy hulvattomaksi ja koko joukko seilaa näyttämöllä kaaoksen partaalla. 

Ammattimaista ohjausta ja näyttelemistä. Alicea esittävän Hanna Kailan suoritus muutenkin on esityksen helmi, toinen tähti on Addamsin Wednesday-tytärtä esittävä Sanni Lehto upeine lauluosuuksineen. Ja mainita pitää vielä ensemblen joukosta understudy-tuuraajan roolissa vanhan hopsähtäneen mumman Kaisu Säynevirta.

Lavasteet, ensemblen esiäitien liikkeiden tarkkuus ja laulu… itse musikaalin sanoma erilaisuudesta ei ehkä niin ylevä ole kuin mainoksissa annetaan ymmärtää, mutta toteutus oli hieno!

Ja oli mukava istuskella maakuntateatterin kahvilassa, katselemassa sisään tulevaa väkeä; osa kauempaa maakunnasta bussikuljetuksineen, osa paikallisia kaupunkilaisia. Hieno asia, kun Suomessa on koko maan kattavaa kulttuuritarjontaa ja kun se on vielä lisäksi erinomaista laatuaan.

Oksana Zabuzjko: Den längsta av resor

Vaikka Ukraina on pinnalla, niin eipä ole liikaa tullut luettua ukrainalaisten itsensä kirjoittamia tekstejä. Siksipä tartuin Hufvudstadsbladetin kirja-arvion innoittamana Ruotsissa julkaistuun Oksana Zabujkon kirjaan Den längst av resor. 

Kirjan aloittaa Zabuzjkon kuvaus 23.2.2022 kirjanmarkkinointimatkasta Varsovaan, missä sitten koitti ankea aamu. Kun kirjailija oli aikonut nukkua kunnon yön, valmistautuakseen seuraavan päivän haastattelumaratoneihin, soikin kello kuudelta puhelin ja ystävä soittaa: ”Nu har har det börjat, lillen. De bombar oss.”

Ja niin siitä "lauantaiksi kotiin" piipahduksesta tulikin kuukausien pakolaiseksiili Lännessä, kaikesta pisin matka. Sodan sytyttyä Zabuzjkosta tulee Puolassa ja muissa EU-maissa vakiohaastateltava. Alun esseemäisessä kirjoituksessaan hän käy paikoin vimmaisellakin otteella läpi sotapakolaisena ja maansa puolustajana niitä ristiriitoja, mitä tolvanat länsijournalistit hyväuskoisena häneltä kysyvät. Mihin Putin tähtää - no samaan tietysti kuin Hitler: Kansan tuhoamiseen.

Zabuzjko viittaa 1970-luvun alun neuvostoloikkarin määritelmään kansakunnan nujertamisen neljästä askeleesta, jossa ehkä vaarallisin ja sen ensimmäinen taso on kulttuurisen sielun pitkäjänteinen tukahduttaminen. Kun Venäjä 1990-luvun puolivälissä alkoi löytää vanhat kavalat konstinsa ja alkoi Ukrainaan tuoda runsaammin venäjänkielistä kirjallisuutta - samoin kuin esimerkiksi länsimaisia kirjoja venäläiskäännöksinä Janukovitsin aikaan myöhemmin - oli se juuri Ukrainan palauttamista ”neuvostoperheeseen”, joka sitten katkesi oranssiin vallankumoukseen.

Zabuzjko on väkevä patriootti ja paikoin turhankin pateettisella otteella perustelee Ukrainan kansan erityispiirteitä, jopa paremmuutta ja alleviivaa Venäjän vuosisataista sorron kulttuuria. No, siltähän se on kyllä näyttänyt viimeisen vuoden perusteella... 

Keväällä 2022 Zabuzjko tätä kirjoittaessaan miettii, miksi tutkijoilla ja journalisteilla on vähän vaikea päätellä, mitä tämä sota nyt on ja mikä oli se 2014? Hän viittaa erääseen sotilaaseen, joka puhuu tästä sodasta toisena näytöksenä, Krimin miehitys ja Donbass 2014 oli se ensimmäinen. ”Niin se on, kuten Tsehov sanoo: Jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä on kivääri seinällä, on varmaa, että viimeistään viidennessä sillä ammutaan.”

Ja näitä aiempia näytöksiähän riittää: 1800-luvulla Ukrainan kielen kieltäminen, 1918-1921 kestäneen Ukrainan itsenäisen valtion nujertaminen, Holodomor 1930-luvulla ja niin edespäin helmikuuhun 2022 saakka.

Ja silti kysytään, että mitä Ukrainan olisi pitänyt tehdä, ettei Putin suuttuisi. Samaa kuin mitä olisi pitänyt tehdä - ja tehtiinkin 1938, ettei Hitler vaan pahoittaisi mieltään...

Vaikka teksti oli välillä vähän liiankin intensiivistä, hengästyttävää, niin hyvä tämä oli lukea. Ja pieni pala Ukrainan historiaa samalla.

Tähän samaan myös kiitokset Hufvudstadsbladetille. Lehden kulttuuriosasto on kehumisen arvoinen, siitä saa hyvän kurkistusluukun ruotsinkieliseen kirjallisuuteen ja vaikka suomeksikin on julkaistu ihan nokko Ukrainasta ja Putinin kauheuksista, niin ehkä tarjonta länsinaapurissa on hiukan suurempaa ainakin tuolta Ukrainan-Belarusin tienoilta. Tai ainakin erilaista.

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Kainuun leppoisa humoristi joutui päättämään kirjailijanuransa ikävimpään mahdolliseen teemaan, oman lapsensa kuolemaa koskevaan teokseen. 

41-vuotiaana perheen oman mökin edustalle Sotkamossa syysmyöhällä 2005 hukuttautunut Pekka oli yksi perheen kolmesta lapsesta, jonka elämä lähti opiskeluvuosina vinoon; alkoi tulla alkoholin ylikäyttöä, yksinäisyyttä, masennusta ja eristäytymistä Hailuodossa sijaitsevaan Yksinäisyyden mökkiin. Mökkiin, mikä on tuttu parista Huovisen omaelämäkerrallisesta teoksesta. 

Kirja kuvaa vanhempien ponnisteluja ja isän itsesyytöksiä. Miettii jopa, onko mm. Pieni etyylialkoholisarja humoristisesti törpöttelyä käsittelevine novelleineen ollut osaltaan viemässä poikaa viininlipittelyn liialliseksi ystäväksi...

Koskettavaa, tuskaistakin luettavaa, varsinkin kun tulin tuntemaan jonkun verran itse Huovista. Kuolema on aina totaalinen juttu, lähipiirille varsinkin oman elämän päättäminen vielä siitä rankimmasta päästä. Omassa historiassani lähimmäs on tullut samalla lukioluokalla olleen toverin elämän päättyminen lakkiaiskeväänä, hiukan (hyvin menneiden) kirjoitusten jälkeen. Kävimme silloin  luokkakavereiden kanssa surevien vanhempien luona. Muistan etenkin isän lohduttoman tuskan vielä yli neljän vuosikymmenen päästäkin.

Huovinen on kirjoittanut kuolemasta - tai elämästä tunnettuine päätepisteineen - aika jylhän kalseasti 1960-luvun teoksessaan Talvituristi https://leevilevitoi.blogspot.com/search?q=talvituristi Samaa tunnelmaa löytyy Pojan Kuolemasta, päivinä Pekan hukkumisen jälkeen:

"...ajelin Hailuotoon. Mökki oli laitettava talviteloille. Meren ranta henki alakuloisuutta. Kerrallinen kesä oli mennyt, lehdet puista pudonneet ja ruoho lakastunut. Joutsenet kaiuttivat sanomaansa Pajuperän särkiltä. Naapurimökin pihalla oli auto ja savu nousi mökistä.

Myöhäissyksyllä Hailuoto on joutsenten saari. Suuria parvia kerääntyy rannoille muuttoa odottamaan. On torvia ja ilmassa toitotuksia. Tuon tuostakin aukeavat suuret siivet ja mahtava valkea jono alkaa kiertää synkkää rantaviivaa lumisateen vääristäessä linnut kalastajamökkejä suuremmiksi. Selkäpiissä kulkee kummia väristyksiä joukhaisia seuratessa.

Sillä noin kai pitää lähteä, jos lähteä aikoo. Viivytellään kuuraisten rantojen tuntumissa mustilla syysvesillä oudosti äännellen.

Ja kun hetki koittaa, noustaan valkoisten siipien varaan niin kummasti laulaen. Alla lainehtii jähmeästi suppoutuva meri, matala saari hämärtyy lumisateen taa ja vielä hetken tuikuttaa majakan valo maan laidasta kadotakseen kylmien sumuseinämien syliin."

Huoviselle mahdollinen (?) tuonpuoleisuus on iso kysymys synkkien jäisten vesien tuolla puolen ja usvan takana. Toisaalta hän on kirjoituksissaan suhtautunut kuolemaan metsämiehen naturalistisella luontevuudella, Konsta Pylkkäsen viimeisen kortteerin etsimisestä lähtien, kuuntelemassa haavanlehtien havinaa ja miettien elämäänsä Pohjoisen suurilla saloilla.

"Oli keskityttävä hautajaistoimiin. Huomasin, että vanhempieni eläessä oli hankittu varsin laaja hautapaikka läheltä siunauskappelia. Sinne sopisimme aikoinaan mekin Hilkan kanssa. Kohtahan tulemme perässä. Päätettiin, että vanhempieni hautakiveen kaiverrettaisiin myös Pekan nimi. Siinähän oli valmiina nimi Huovinen. Huolehtikoot sitten jälkeenjääneet mahdollisesti uudesta hautamuistomerkistä. Mietin silloin, että minulle välttäisi kyllä salolla hongan kylkeen vuoltu risti ja epäselvästi kaiverrettu nimi Huovinen Veikko... Olin sellaisia nähnyt aikoinaan kulkiessani Kainuun metsissä."

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Hotakainen vajaan 20 vuoden takaa, ajalta, jolloin Pietariinkin saattoi vielä matkustaa. 

Kirjassa on kaksi jaksoa. Ensimmäisessä ollaan sairaalassa vanhan isän sairasvuoteella. Ikävöidään kuollutta Kyllikki-vaimoa, surraan ainoan lapsen etääntymistä ja materialistisen isän mielestä oudoksi muuttuneita arvoja. Ympärillä henkitoreissaan olevia äijänkönsikkäitä sairaalavuoteisiin sidottuna, jotka puhuvat ilman että kukaan varsinaisesti haluaisi kuunnella, ja kun erimielisyyttä tulee, sanotaan terävästi.

Kirjassa on hotakaismaista nokkelaa sanailua, vähän kuin Antti Tuurillakin löytyy tästä kirjasta ihmisiä jotka ovat hyviä suustaan.

No, vanha mies toipuu ja kirjan toisessa osassa menee Pietariin tapaamaan poikaansa: Iisakin kirkon entisöintitöissä oleva poika oli päätynyt Venäjälle ja ortodoksisen kirkon helmaan pitkään työpaikasta toiseen harhailtuaan ja haluttuaan irtautua vuosituhannen vaihdetta symboloineesta materialismista. Sellaisesta, jota oma isä, autokoulunopettaja ja pesunkestävä ateisti, hyödyn kautta asioiden arvoa ajatteleva edustaa. Ja niinpä isä ja poika taas tavattuaan nöksähtelevät toisilleen tämän tästä.

Joopa joo...ihan lukukirja ja välillä sai naureskellakin hyville sanonnoille. Olisi tästä ehkä jotain ylevämpääkin voinut koittaa vetää yhteen. Enempi huomio kiinnittyi sujuvaan kerrontaan jota oli nopea lukea ja paikoin äkkinäisiin, vahvan kontrastin kautta yllättäneisiin minimalistisen kauniisiin lauseisiin:

"Pappi jatkoi toteamalla, että vaikka rakas ihminen on poissa, hän elää keskuudessamme.

Ei elä. Kyllikki on poissa, kohta kahden metrin syvyydessä, kauniit hiukset katkeilevat, pehmeät kaaret kuivuvat ja rasahtavat, madot luikertelevat silmiin, jotka vielä äsken ihailivat valkovuokkoja, korvat halkeilevat ja putoilevat lehtevinä silppuina hänen kaulalleen eikä hän enää koskaan kuule kun sanon: kulta, herää, kahvi on tippumassa." 

Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan

Luin joskus paljon Bölliä, olisinkohan ihan koko tuotannon. Useat kirjat myös saksaksi. 

Tampereen Työväen Teatterin upean Berliinin taivaan alla -esityksen jälkeen teki mieli tarttua tähän Böllin varhaiskauden (1953) romaaniin. Eletään sodanjälkeisissä Saksan raunioissa, köyhä erillään asusteleva aviopari Fred ja Käte kertovat vuoronperään yhden vuorokauden kuluessa elämästään ja tuntemuksistaan. Sortuneita rakennuksia, korjaustöiden takia kaikkialla leijuvaa pölyä, haperoita pikku kopperoiden seiniä, joista kuuluvat naapureihin kaikki läpi.

Niinkuin enkelit Berliinissä, niin kirjassa tuntuu kuin surumielisen myötätuntoiset enkelhahmot seuraisivat Fred ja Käte Bogneria pommitetun Kölnin rujoissa raunioissa. Mitään isompaa tapahtumaa tai juonenkäännettä kirjassa ei ole. Päälauseissa kuljetaan kaduilla, poltetaan savukkeita, seurataan kaupungin menoa sivusta; sodan jättämät jäljet niin kaupunkiin kuin mieliin tulevat esiin sivulauseissa, 

Fred on sodan ja ajoittaisen juopottelun passivoittama, hän ei pysty hermoiltaan olemaan ahtaassa kodissa ja tapailee vaimoaan kaupungilla. Molemmat kärsivät tilanteesta, ja lapset. 

Silti kirjassa on paljon lämpöä, sitä on aviopuolisoiden välillä mutta myös suhteessa muutamiin muihin, grillinpitäjään ja kirkossa kävijöihin. "Joskus ajattelen kuolemaa, sitä hetkeä jolloin tämä elämä vaihtuu toiseen, ja kuvittelen, mitä minulle on sinä hetkenä jäävä: vaimoni kalpeat kasvot, jonkun papin vaalea korva rippituolissa, pari rauhallista messua hämärissä kirkoissa, täynnä liturgian sulosointua, ja lasteni iho, ruusuinen ja lämmin, ryyppy joka kiertää suonissani, ja aamukahvit, pari aamukahvia - ja tänä hetkenä, katsellessani miten tyttö hoiti kahvinkeittimen hanoja, tiesin että hänkin olisi muistissani."

Katolista uskoa Böll esittelee lämmöllä läpi kirjan, niin Käten kuin Fredinkin sanoin. Mutta katolista kirkkoa ei niinkään; asetelma on tuttu läpi Böllin tuotannon.  

Tuollaisista oloista se lähti talousihme kehittymään, ihme kyllä.

Kaikkiaan koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Saksasta ja varmaan hyvin realistinen. Pienellä sivukaneetilla tosin varustettuna, koska minussa asuva pikkuporvari kyllä ihmetteli hiukan, miten Saksan sodanjälkeisessä kurjuudessa noilla elämisen eväillä kuitenkin jatkuvasti ostettiin savukkeita ja kahvia...

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Erikoinen kirja. Kieli jännää, hienoa, vetävää. Tarina vastenmielinen ja tukahduttava. Kirjalliset ansiot ilmeisen korkeat, kuten Finlandia-ehdokkuus sekä Runeberg-palkinto myös kertovat.

Tavallaan pääkertojan asemassa on Laimi Inarin keskenmenossa mennyt sikiö, minkä ohella kirjassa on muitakin oudosti syntyneitä ja syntymättömiä, ihmisten elämään vaik(e)uttamassa. Ytimessä on Laimin ja miehensä Raunon alkuun suurena rakkautena alkanut mutta pian väljähtynyt, jopa jäätynyt avioliitto ja lapsettomuuttaan surevan Laimin järkkynyt mieli.

Jotenkuten kahlasin läpi. 

Kielestä vielä. Kuuntelin joskus radiosta Volter Kilven Alastalon salia; samanlainen soljuvan iskevä kerronta tuli mieleen. Kirjan kieleen olisi kyllä tehnyt mieli uppoutua syvemmälle, mutta ahdistava teksti piti pitää jotenkin etäämmällä. 

Jossain mielessä kirjan suo- ja vesimaisemat ja varvukoihin syntyneet vauvat toivat mieleen Maria Turschaninoffin Suomaan ja sen osittain yliluonnolliset jutut. Mutta Suomaassa oltiin koko ajan elämän tällä puolella, niin sanoakseni…

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Kirja juurista ja kulttuureista. Leningradissa syntynyt, Suomeen inkeriläisstatuksella pikkutyttönä muuttanut ja Suomessa kielten opettajana toimiva Anna Soudakova on kirjoittanut toisen kirjansa Varjele varjoani. Kirjassa hän kuvaa varmaankin paljon itseään muistuttavaa Ninaa, joka 1990-luvulla Turkuun vanhempiensa kanssa muuttaneena solahtaa suomalaisuuteen näennäisen helposti ja luontevasti, mutta jokin pitää kiinni lapsuutensa venäläisyydessä. Tietysti vanhemmat, joilla kestää aikansa juurtua uuteen kotimaahan, mutta myös muistot ja juuret.

Soudakova kuvaa Ninan ja perheensä elämää 1980-luvun alusta lähtien, aluksi Leningradin yhteisasunto kommunalkassa mielenkiintoisine naapureineen. Jo tätä vaihetta on tosi herkullista lukea ja tarkkailla neuvostoelämää sen viimeisinä aikoinaan. Herkullisia persoonia vanhasta, muusamaisesta Maria Andrejevnasta lähtien ja ihmiselon laajaa diversiteettiä, jota ohuet vaneriseinät eivät edes yrittäneetkään kätkeä. Makuja, hajuja, ääniä rehevään venäläistyyliin.

Ja siellä täällä viittauksia 1970-luvulla Neuvostoliitosta karkoitetun Josef Brodskyn runoihin, joita Maria ja Ninan äiti lukevat Ninan kuunnellessa, kuten tämä osuvasti Suomeen muuton jälkeistä aikaa kuvaavan luvun aloitus:

    Olet oikeassa, täytyyhän jotain olla myös takanapäin.

    Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni

    ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan,

    ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain

    (Joseph Brodsky, Kirjeitä seinälle) 

Ei ihme, että noilta vuosilta jäi pienen Ninan muistoihin yhtä ja toista; ehkä myönteisempikin kuva verrattuna vanhempiin, jotka aikuisten silmin saivat sitten kokea koko 1990-luvun vaihteen kaaoksen ja puutteen Pietarissa.

Perhe tarttui Mauno Koiviston avaukseen taata inkeriläisille mahdollisuus muuttaa Suomeen. Tämäkin vaihe on kuvattu hienosti; sivuja noiden inkeriläisjuurien paljastumiseen niihin liittyvine tuntemuksineen olisi voinut käyttää enemmänkin.

Ja sitten elämää lama-Suomessa; uutta yltäkylläisyyttä terveyssiteiden ihanuudesta lähtien. Työttömyyttä toki ja irrallisuutta, mutta vähitellen sitten asettautumista...

Soudakova kirjoittaa kauniisti ja varsinkin alkuosassaan kirja on varsin valoisa. Tosin Ninan kasvaessa aikuiseksi tekstiin tulee enemmän myös hänen sisäistä maailmaansa; epävarmuutta, ahdistusta, pelon aiheita. 

Kirja avaa myös hauskalla tavalla, miten kieli on vallan väline. Perheen saavuttua Suomeen pikku-Nina oppii koulussa nopeasti suomen kielen, ja sitä kautta saavuttaa suhteessa vanhempiinsa valta-aseman - hänestä tulee perheen pikku pomo, joka tulkkaa, auttaa kaupassa ja muutenkin arkipäivässä. 

Edellisen, Jarkko Tontin esseekokoelmasta bloggaamani tekstin jälkifiiliksissä luin kirjaa myös identiteettikeskustelun kritiikkinä. Kirjassaan ja syksyllä tv:ssä olleessa Anne Flinkkilän haastattelussa Soudakova omalta kohdaltaan avaa tätä kysymystä hyvin ja ymmärrettävästi. Hän rakastaa suomen kieltä, on kuitenkin säilyttänyt venäläisen sukunimensä ja kantaa Ukrainan värejä edustavaa ranneketta. Monen muun kulttuuripiirteen lisäksi. 

Eli eivät Nina eikä kirjallinen luojansa Anna ole ensi sijassa suomalaisia, venäläisiä, inkeriläisiä eikä mitään muutakaan (tai sitten kaikkia näitä ja muita) vaan yksilöitä, joiden olemus koostuu isommista ja pienemmistä sirpaleista sieltä täältä, kunkin kohdalla omaksi ainutlaatuiseksi kokonaisuudekseen. Siksi jokainen lokerointi, miksi muka ihmisiä pitäisi tarkastella jonkun luokan, ryhmän tai muun helkkarin karsinan perusteella, on väkivaltaa yksityistä ihmistä kohtaan.

Toki mietin, miten aikuisen Ninan ahdistus - verrattuna insinöörimiehensä rationaaliseen tasaisuuteen - kertoo kulttuuritaustojen eroista. Suomalaiseen yhteiskuntaan usein liitetty ominaispiirre luottamuksesta alkaa olla jo klisee, mutta pikku-Nina tuntuu omaksuvan sen hyvin. Aikuisuuteen asti se ei kokonaan kanna. Onko Putinin Venäjän 2010-luvun aggressiot yhtenä syynä, vaikuttaako sen meissä itse kussakin aiheuttama epävarmuus vielä vahvemmin silloin, jos oma ja suvun historia on niinkuin Ninalla?

Tuore kirja on hyvin ajankohtainen, siihen on ehditty saada vielä Ukrainan sota Ninan lasten reaktioita myöten. Kirja antaa myös pohdittavaa maahanmuuttajataustaisten sopeutumisesta. Varjele varjoani... täytyyhän jotain olla myös takanapäin.

Soudakovan esikoiskirja Mitä männyt näkevät täytyy näemmä myös lukea... se kertoo hänen isoisovanhempiensa tarinan - Stalinin vainojen uhreja hekin; ilmeisimmin vahvasti myös tämän uusimman kirjan taustalla. 

Jarkko Tontti: Tarkoituksista ja keinoista

Pidän esseistä. Silloin kun ne antavat pohdiskelun aihetta ja kunnon pureskeltavaa, mutta onnistuvat välttämään turhan kiihkoilun, ovat ne oikein ajatuksia virkistävää luettavaa. Lukisin niitä enemmänkin, mutta kunnon esseekokoelmia tulee harvoin vastaan. Menneiltä vuosikymmeniltä muistan Johannes Salmisen erinomaiset kokoelmat. Ja Anne Friedin kirjalliset esseet. Ja Erkka Lehtolan. Leif Salmenkin kirjoitti välillä hyvin, mutta yhtäkkiä oli taas niin tappavan synkkä, että eihän sitä enempää lukea jaksanut.

Jarkko Tontin esseekokoelmassa on aineksia oikein hyvään. Löytyy laaja-alaista sivistynyttä ajattelua, monipuolista pohdintaa ja ajatusloikkia yllättäviinkin suuntiin. Mutta myös sitten ei ... on myös kaunaisuuteen asti leviävää tykitystä; sen kirjallisen lajin yhteisenä nimittäjänä on vihervasemmiston teilaaminen ja vanhojen taistolaisten luetteleminen, joihin laajasti tulkittuna eri esseissä käytetään kirjan sivuista puolet. Ei silti, etteikö kaikenlainen punavihreä besserwisseröinti tympäise todella, mutta kun haetaan vauhtia tavan takaa vanhasta stalinismista, niin sitä lajia on kyllä luettu jo aika paljon. Seuraava teema, kiitos.

Mutta otetaan ensin positiivisen kautta. Parhaimmillaan Tontti kirjoittaa äärioikealla ja vihervasemmalla majailevien tiedostavien etujoukkojen tematiikasta hyvin. Nämä ääripäät ovat tavallaan saman kolikon eri puolia: ”Poliittiset ideologiat eivät sijaitse janalla, vaan ne ovat hevosenkenkä, jossa ääripäät lopulta tulevat lähelle toisiaan.” 

Kummassakaan ajattelussa ihmistä ei pidetä ensisijaisesti yksilönä vaan jonkun ryhmän jäsenenä. Koska olet nainen, niin, ja koska olet vähemmistöä, niin näin. Koska olet suomalainen, niin, ja koska sinulla on tumma hipiä, niin näin. 

Esseessä ”Identiteettipolitiikan tuhoista” perätään yksilön kunnioittamista. Itselleni wittgensteinilainen ajatus on aina ollut läheinen; se, että yksilö on kaiken tuskan ja ilon universaali yksilö. Ei ole mitään kollektiivista kokemusta vaan yksittäisen yksilön kokemus. Siksi Tontin toteamus, että ”liberaalin demokratian ja oikeusvaltion perusteiden kannalta on ihminen yksilönä, yhdenvertaisena kansalaisena, jonka kuuluminen identiteettiryhmiin ei ole olennaista” iskee naulan kantaan.

No, toki yllä kirjoitettuunkin voi liittää joitain varaumia.

Tontti mainitsee muutamia hyvin hätkähdyttäviä esimerkkejä identiteettipolitiikan uhreiksi joutuneista, suoranaisia noitavainoja, jotka räikeästi haastavat vapaan tutkimuksenkin eetosta. Mutta... muuten ansiokas essee identiteettipolitiikasta päättyy sitten aikamoiseen floppiin, missä hän irvailee aikamme uussanoista sortumalla täydellisiin rimanalituksiin. Maatalousyrittäjä, Business Finland, uskonnollinen (jonka Tontti määrittelee taikauskoisuudeksi) ja sitten liuta oikeitakin uussanoja maalittamisesta lähtien, jotka hän laittaa suoralta kädeltä vain punavihreiden syyksi. Kauas on Vihreiden eduskuntaryhmän entinen lainsäädäntösihteeri vanhasta identiteet… hups, viiteryhmästään kulkenut.

Ja sortuupa kirjailija itsekin aikamoiseen ristiretkeen kanssaan eri lailla ajattelijoita kohtaan, yleistää ja vetää poleemisuudessaan mutkia suoraksi. Tuntuu kuin vuodet Vihreiden palveluksessa ovat jättäneet niin pahoja traumoja, että niitä pitää likapyykätä vielä vuosikymmenen perästäkin. Mikä pikemminkin nostaa sympatiaa näin kritisoituja kohtaan.

Onneksi kirjan päättää hieno essee minullekin läheisestä aiheesta Mitteleuropa. Tällaista lukisi enemmän. 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vanhan Testamentin Jaakob näkee unessa portaat, joita pitkin enkelit kulkevat maasta taivaaseen ja takaisin. Kertomus on inspiroinut kautta aikain taiteilijoita. Ja niin minäkin luin saman vuoden aikana kahdetkin Jaakobin portaat, ensin Ljudmila Ulitskajan kirjan Jakobsleiter (ei suomennettu) ja sitten tämän Joel Haahtelan pienoisromaanitrilogian päätösosan.

Ja luinpa tuon Haahtelan itse asiassa kahteen kertaan. Teos on sen verran ”utuinen”, ettei se viime keväänä ensilukemalla avautunut ja päätin siksi lukea sen puolen vuoden päästä uudestaan.

Joel Haahtelan kirja kertoo kahdesta maailmasta, todellisesta ja siitä toisesta todellisuudesta. Konkreettisessa mielessä ollaan Jerusalemissa, missä päähenkilö on hakemassa ns. Jerusalemin syndroomaan eksynyttä Ilja-veljeään. Kolmen uskonnon pyhä kaupunki, vanhan maailman keskipiste sekoittuu veljesten mielissä ja lukuisissa muistikuvissa lapsuuteen Helsingissä, kesken ikiään kuolleeseen äitiin ja äitiä koskevien muistikuvien kohtaamiseen uskonnollis-myyttisesti ylirunsaassa Jerusalemissa.

Niin sanotusta juonesta on vaikea sanoa enempää, kun ei sitä oikein itsellekään pysty kuvailemaan. Kirja on kuin maalaus, kollaasi tunnelmista, mutta nyt toisella lukemisella sen idea eri todellisuuksien, konkreettisen ja kuvitellun, välillä aukeni paremmin. Kuin enkelit yhdistämässä tikapuilla näitä eri maailmoita.

Tätä kirjaa - tai Haahteloita yleensäkään - ei lueta hotkimalla. Vaikka kaikki ei ihan selkeää olekaan, niin mitäpä siitä; kannattaa pistää opus sivuun hetkeksi ja mietiskellä tekstin tunnelmia ja antaa ajatusten viedä. Avautuu sitten jos on avautuakseen:

"Isäkin tuijotti pisaraa ja sanoi, että me olemme tähtiin verrattuna mitättömän pieniä, ja pisaroissa tuikkivat tähdet olivat meihin verrattuna mitättömän pieniä, ja ne jotka jossain kaukana katselivat ylhäällä loistavia sadepisaratähtiä, olivat vastaavasti todella pikkuruisia olentoja. Isä sanoi, että eräs maailmankaikkeuden teorioista olikin niin kutsuttu maatuskanukketeoria, jonka mukaan todellisuudet asettuivat sisäkkäin, loputtomasti."

Josta tuli mieleeni entisen työkaverini usein loihema lausuma Hasekin sotamies Svejkistä, silloin kun ns. terve järki ei meinannut enää riittää hahmottamaan metsäkeskustelun outouksia: "Sillä maailma ei ole vain yksi pallo, vaan kaksi, joista suurempi on pienemmän sisässä."

No, vielä siihen toiseen Jaakobin porraskirjaan: Ulitskajan Jaakobin portaat kertoivat hänen sukusaagastaan, sukupolvien dna-maisesta ketjusta, jossa hän omilla enkeliportaillaan kykeni vähitellen näkemään oman osansa menneiden ja tulevien sukupolvien ketjussa. Oli jännä vertailla noita kahta samannimistä mutta erilaista kirjaa ja hakea yhteyksiä. Juutalaistaustaisella Ulitskajallahan on oma vahva siteensä Jerusalemiin, missä hän hoidatti itseään sairastuttuaan syöpään ja mistä vaiheesta hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisessa, suomentamattomassa teoksessaan Die Kehrseite des Himmels (Discarded Relics).

Pitää varmaan lukea joskus nuo kaikki kolme putkeen ja koittaa päästä portailla pari askelta eteenpäin…

https://leevilevitoi.blogspot.com/2022/01/ljudmila-ulitskaja-lestniza.html?m=1

Elisabeth Strout: Voi William!

Erinomaisen jenkkikirjailija Elisabeth Stroutin uusin. Pitihän tämä hankkia kun kaikki muukin on luettu!

Mitähän tästä sanoisi muuta kuin että hyvä, helppolukuinen ja jotenkin myös rauhoittava kirja. Ei tässä erityistä juonta ole, on vain päähenkilö Lucy Bartonin hiukan sisäänpäinkääntynyttä jutustelevaa kerrontaa, missä hän pohtii mennyttä ja tätä päivää, referoi ex-miehensä sanomisia ja tekemisiä, pohtii ankean lapsuutensa ja menestyksekkään kirjailijaelämänsä vaiheita. 

Lucy Barton on ollut jo kahden Stroutin kirjan päähahmo ja tässä hän on kuusikymppinen, Williamista eronnut ja toisen miehensä kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt. Lucy ja William ovat edelleen hyvissä väleissä, niinkuin mukautuvainen ja kiltinoloinen Lucy on tullut toimeen myös hänen jälkeensä tulleiden Williamin muiden vaimojen kanssa. Lucy pohtii Williamin suhdetta itseensä, vaimoihinsa ja yhteisiin tyttäriin; jonkun verran he puhuvat näistä kaksistaankin, mutta enempi tämä kaikki on Lucyn omaa puntarointia.

Näin mennään vajaa 200 sivua, kunnes kuvioon tulee kirjan avainkohta Williamin ja Lucyn paripäiväisellä reissulla Maineen. Siellä selviävät asiat avaavat Lucylle monia Williamin kanssa osin selittämättömäksi jääneitä asioita, William taas sulkeutuu enemmän oman kuorensa sisään. Hienosti kuvattu, koko alkukirjakin näyttäytyy tämän loppuvaiheen jälkeen uudella tavalla. Vaan enpäs kerro enempää!

Lucyn tuumailuihin rakentuvassa kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan joskus muutaman rivin, joskus muutaman sivun välein on vain tähdellä merkitty katko, ikäänkuin tuumaustauko. Tämä ratkaisu sopii hyvin kirjan tyyliin.

Stroutin kirjoja, varsinkin Lucy Bartoneita, on vähän hankala kuvailla, kun ei halua paljastaa kirjan käännekohtia. Nämä Lucyt ovat seesteisempiä, jotenkin kontemplatiivisia, leveällä siveltimellä vedettyjä. Muissa kirjoissa taas esiintyy äkäinen ja iäkäs Olive Kitteridge, joka saa jo sisäisillä ristiriidoillaan vipinää tarinaan. Vaan hyviä ovat nämä molemmat Stroutin naishahmot! 

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

En lue sotakirjoja, mutta tämän teoksen luokse johdattikin sukututkimus, erään viipurilaisen Eliaksen tarina. Ei kosketa suoraan omaa sukua vaan muuten tullut noissa harrastuksissa vastaan. Koinkin pyrkimystä maalata kuvaa eteeni, millainen oli Viipuri vuonna 1918 ja nimenomaan työläisväestön silmin.

Miten voi olla tuntematon historiaihmisellekin tuon silloisen Suomen kakkoskaupungin ensimmäinen talvi itsenäisessä Suomessa! Olen katsonut sisällissotaa puhtaasti länsisuomalaisen silmin - ehkä satunnaisesti kuullut jostain Raudun taistelusta - mutta minulle sisällissodan taistelut ovat olleet vain Länkipohjaa, Tamperetta ja Kyröskosken Mannanmäkeä.

Keskisarja todistaa Viipuri 1918-kirjassaan, että sisällissota varsinaisesti alkoikin juuri Viipurista, ja sodan kamalimmat yksittäiset teloitukset - molemmin puolin - toteutettiin juuri siellä. Ikäänkuin en olisi koskaan kuullutkaan...

No, julmuudet sikseen, niitä riittää melkein 400 sivullista. Näkökulma on väkevästi Viipurissa ja se kaupunki, ikäänkuin koko sodan kauheuden suppilona, imee kevään koittaessa sodan voimia Pohjanmaalta, Tampereelta ja Savosta kohti lopullista näytöstä; teurastusta, missä satojen tai tuhansien yksilöiden ohella kuoli myös monikulttuurinen Viipuri yli kahdensadan venäläisen - suurin osa heistä valkoisia vapauttajinaan odottaneita - etniseen murhaan.

Sellaistahan sota on, tälläkin hetkellä vähän kauempana Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa.

Mutta mites ne tutut nimet? Tilasin huutonetistä vanhan Viipurin kartan ja löysin kirjasta valokuvia tuhotulta Kolikkoinmäeltä; tiettyjen kansanosien kuvausta kuin ihmisvirtana, jonka vyöryssä surkean sodan keskellä on aika helppo hahmottaa varsin todennäköinen kohtalo: Jos et tullut ammutuksi punaisena tai kuollut vankileirillä, joista varmasti olisi merkintä aikakirjoihin jäänyt - sen sijaan vain arkistoihin merkintä vuonna 1990 "kuolleeksi julistamisesta"- niin helppo on arvella tämän Eliaksen olleen osa Venäjälle meriteitse paennutta porukkaa, jonka selviämisennuste Venäjänmaalla työläisten ns. paratiisissa ei sen kasoisempi ollut kuin sodan voittaneessa valkoisessa Suomessakaan. Eikä sitäkään.

Joskus levottominani opiskelijavuosinani 1980-luvulla matkasin Petroskoihin ja tapasin Kalle Rannan, suomenkielisen Punalippu-lehden (myöh. Carelia) päätoimittajan, joka oli juuri saanut julkaistua lehden erikoisnumerossa laajan artikkelin Stalinin vainoissa kuolleista tuhansista suomalaisista. Enpä ole vielä saanut katsottua - sillekö listalle Eliaksenkin tie päätyi?

Mutta kiitokset Teemu Keskisarjalle hyvästä ja elävästi kirjoitetusta kirjasta. Tuttuun poleemiseen tyyliinsä hän vyöryttää tapahtumia yksittäisten henkilöiden, niin pienten kuin suurtenkin sankarien ja "sankarien" kautta. Tällainen yli sadan vuoden takaista elävää näyttämöä hakeva lukija tuntee todella pääsevänsä osaksi silloista Viipuria, tarkkailijaksi kadunkulmiin ja konstruoimaan eteensä sitä, minne silloisten Eliaksien ja Aliisojen tiet sitten johtivat. 

Sitähän kirjallisuus on parhaimmillaan, omalla sohvalla maaten pääsee toisiin aikoihin ja maailmoihin kuin olisi itse siellä läsnä...

Berliinin taivaan alla Tampereen työväen teatterissa

Nyt on ylisanojen vaara olemassa. Elämäni kulttuurikokemus, Wim Wendersin ohjaamasta ja Peter Handken käsikirjoittamasta Berliinin taivaan alla-elokuvasta tehty teatterisovitus.

Tuo muurin jakama kaupunki on jäänyt nuoruuteni matkoilta todella syvälle mieleen ja olenkin lukenut hehtolitroittain sodan jälkeisestä Berliinistä. Wendersin-Handken elokuvan olen nähnyt 6-7 kertaa ja se on minulle hyvin tärkeä; tarina kahdesta maailmasta, toinen karuudessaan yyber-konkreettinen kahden Berliinin, toinen ajallisen ja iättömän ihmisten ja enkelten maailman todellisuus. Anne Rautiaisen yllättävän rohkeasti visioima teatterisovitus kulkee uskollisesti elokuvan jälkiä, ja kuitenkin se on oma itsenäinen, jopa omapäisesti toteutettu mestariteos.

Ehkä juuri tuo ajattomuus, ajan ei-läsnäolo, tuli teatteriesityksessä vielä elokuvaa paremmin esille. Enkelten kaipuu konkreettiseen ihmisten maailmaan, missä on aika, värit, on kylmä ja kuuma; se ehkä kaipasi tuota omalaatuista ratkaisua, missä enkelit Damiel ja Cassiel olivat näyttelijähahmojensa kantamia naamionukkeja - kunnes toinen heistä rakastui ja tuli ihmiseksi. Siinä hetkessä on suurta luomisen makua, niin elokuvassa kuin Tampereen näyttämölläkin, missä enkelinukke katoaa, ja alta paljastuu ihminen: Jetzt weiss ich, was kein Engel weiss.

Samoin Damielin ottaessa ensi askeliaan ihmisten maailmassa: miten hän polttaa suunsa kuumaan kahviin, miltä tuntuu kioskin tarjoilupöytä, mikä on tämä väri, ja tuo; teatterisovitus on kunnianosoitus elämän pienille iloille, lämpimään kahvikupposeen tai läheisen kosketukseen. 

Berliinin taivaan alla pitää sisällään monia kerroksia ja vertauskuvia. Aamulehden arviossa kirjoitetaan: ”Maailma Berliinin taivaan alla on outo ja kaunis sekä salaperäisesti vetävä, ja se on oikeastaan ainoa asia, mikä katsojan on syytä ymmärtää.”  

Saattaapa olla, että kun elokuva on pitänyt nähdä monta kertaa, pitää tuo näytelmäkin yrittää käydä katsomassa vielä toistamiseen.

Ohjaajan ohella kehuja ansaitsevat koko näyttämökaarti, mutta erityisesti nostan esille lavastukset, todella taitavan valaistuksen sekä säveltäjä-muusikko Teho Majaniemen. Melodiat, äänimaisemat sekä Majaniemen multi-instrumentalointi ikäänkuin yhtenä näyttämön hahmona ansaitsevat myös kiitoksen oikein alleviivattuna.

Raija Oranen: Iso

Serlachiusten sukusaagaa eli sukuyhtiön toisesta vetäjästä, Gösta Serlachiuksesta tehty romaanimainen elämäkerta. Näissä merkki-ihmisistä tehdyissä kirjoissa on oma tenhonsa, varsinkin kun taannoinen G.A.Serlachius Oy ehti tulla nuorempana tutuksi minullekin. Niin monituiset tunnit ollaan puukuorman kanssa jonotettu entisen Enqvistin eli Serlan Lielahden tehtaan kuorimolla. Jos puutavaran vastaanotto yhtään korreloi firman tilaa, niin jo 1970-luvun vaihteessa oli sille sukuyhtiölle lopun merkit näkyvissä.

No, mielenkiintoinen tapaus tämä Göstakin. Setänsä Gustaf eli koko homman perustaja oli varsinainen legenda, mutta moneen ehti veljenpoikakin. Gösta veti firmaa nelisenkymmentä vuotta jatkosotaan asti; sen jälkeen poika R. Erik ja sitten viimeiseksi Serlan isännäksi jäänyt poikansa Gustaf.

Olen lukenut Oraselta Mustion linnanisäntä Hjalmar Lindneristä kertovan kirjan ja hyvin hän osaa suurmiehet mahduttaa kirjan kansien väliin. Gösta, todellinen Iso, on kuitenkin saattanut olla niin monitahoinen tapaus, että Orasen käsittely menee vähän loikkimiseksi. Kirja koostuu muutaman sivun lyhyistä pätkistä, joissa melkein hengästyttävällä tahdilla hypitään teollisuusimperiumin rakentamisesta taidehankintoihin, herranelämästä perheongelmiin, ja välillä ratkotaan isänmaankin ongelmia kansalaissodan syövereissä tai anoessa briteiltä aseistusta talvisodan aikaan. En ole ihan varma, onko kirjan rakenne teknisessä mielessä kaikkein onnistunein.

Kiinnostava tarina joka tapauksessa. Paikoin myös surullinen. Perheen näkökulmasta tuommoinen teollisuuspohatta on elänyt hyvin egoistista elämää; tietysti firma vaatii paljon ja yhtiön edun vuoksi pitää sitten kekkaloida myös monissa teollisuuden ja valtion elimissäkin kaiket ajat. Mutta onko sitä perhettä nyt ihan noin sivuraiteelle ollut pakko työntää? Ja sitten varsinaisten afäärien ohella vehdata vieraiden naisten kanssa kaupallisilla matkoilla!

Gösta Serlachiuksen kiintymys taiteeseen on kuvattu hyvin ja se on kirjan parhaita puolia. Ehkä paras, kun ottaa huomioon, että vanhan sukukonsernin nimi elää nykyään kulttuurissa, Mäntän mainioissa taidemuseoissa. Vaikka niistä on julkisuudessa kerrottu paljon, antaa Orasen kirja tähänkin hyvää taustaa.

Ja hyvää taustaa kirja antaa myös sille, miksi metsäteollisuuden ja valtion side on Suomessa ollut niin vahva. Seuraava Gösta S:n suuhun pantu säe on hyvä muistaa nytkin, sodan pauhatessa taas osassa Eurooppaa: ”Ryti osti Mannerheimin kanssa puolustusvoimille aseita niin paljon kuin rahaa saatiin irti, ja saatiinhan sitä kun puunjalostusteollisuus avasi kohtalaisen pullean lompakkonsa. Se ei edes tuntunut pahalta, sitä varten me kai olimme olemassa.”

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Olipas taas hyvä kirja! Viittä vuosisataa uudistalon elämää ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuvaava teos, johon tartuin lähinnä siksi, että osittaisten pohjalaisjuurienikin vuoksi halusin ammentaa rahvaan arkielämää eri aikoina.

Kirjan päänäyttämönä on Nevabackan tila, jonka ruotsalaissotilas saa raivattavakseen 1600-luvulla. Seuraa elämää eri ajanjaksoina, kunkin vuosisadan muodostaessa oman jaksonsa. Ihmisiä tulee ja menee, on isovihat, nälkävuodet ja kaikki. Eri hahmoja omine tarinoineen on paljon, ja välillä jo aloin ihmetellä, miten kirjailija saa pidettyä tuollaisen ihmiskavalkadin hallinnassa niin, että lukijakin pysyy kärryllä.

Mutta taitavasti piti! Turtschaninoff palauttaa myöhemmissä jaksoissa näppärästi mieleen keskeisiä edellisten vuosisatojen ihmisiä, ja näin rakentuu saman suvun varaan koko sukupolvien ketju.

Keskeinen nevabackalaisten elämää muovaava tekijä on tilan reunoilla oleva suuri neva, johon liittyy aikojen saatoissa kaikenlaista myyttistä ja johon pitkin kirjaa esiin tulevat vanhat uskomukset metsänväkineen kiinnittyvät. Kirkossa käydään ja Jumala on ohjenuorana, mutta samalla ikäänkuin pikkuisen salaillen varotaan suututtamasta metsänväkeä ja heiltä kysytään neuvoja. Jonkunlaisista etiäisistä on myös kyse, kun suvun ihmiset eri aikoina ennustavat tulevaa.

Aluksi hiukan ärsyynnyin, että tätäkö tämä kirja nyt on… mutta sitten aloin muistella omaa mummuani ja hänen syntysijoihinsa yläsatakuntalaisilla suoseuduilla liittyviä tarinoita. Hiidenväet ja -polut ja joku sanoilla selittymätön tuntuma aivan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen, kuin siihen missä nyt elämme. Itse asiassa kirja saavuttaa tuon jännitteen todella hyvin ja rakentaa siltaa nykypäivään asti; päähenkilöihin, joiden tavoissa ja sanoissa vielä hitusen verran näkyy vanhat nevabackalaisten uskomukset. Ehkä viimeisimmän tilan omistajan, Helsingissä asuvan Eva-Stinan kiinnittyminen Nevabackaan kertoo myös siitä.

Pidin kirjasta todella paljon. Se sai ajatukset liikkeelle sinne suoseuduille ja kyläyhteisöön, sen lisäksi pitää kehua myös hyvin soljuvaa kerrontaa ja monipuolista henkilögalleriaa. Symppasin monia kirjan henkilöitä, niin viimeistä vakituista asukasta Dorista, joka vielä yli kasikymppisenä yksineläjänä korjasi perunat ja porkkanat talteen, kuin myös ilahduttavasti kirjan sivuille ilmestynyttä metsänhoitaja-Tiliaa. Isot pisteet kirjailijalle, että oli jonnekin 40-luvulle tuonut naismetsänhoitajan hyvin uskottavalla ja mukavalla tavalla:

”Metsänhoitajan työ ei ehkä ole ihan sitä, mistä haaveilin. Se on enemmän kirjoituspöydän ääressä istumista kuin luonnossa liikkumista. Mutta se kesä Lestijärvellä, kun olin leimaamassa metsää ja iltaisin kokoonnuttiin nuotiolle. Siellä vallitsi hyvä henki. Silloin olin lähellä unelmieni erämaaelämää, pihkan ja havun tuoksua ja sen sellaista.”

Tämä Tilia näkyy olleen ihan autenttinen aikansa kasvatti, poimintahakkuiden varoittelusta alkaen. Hänestä olisi voinut lukea vähän enemmänkin!

Niin, lopulta myös sitä vuosisataisten uskomusten maailmaa on käsitelty kirjassa oikein hyvin, myös niiden muuttuminen ja haalistuminen - vaan ei katoaminen - ajan myötä (noissa jutuissa kun lankeaminen falskin imelään mytologisointiin on todella lähellä). Ja se sukupolvien jatkumo on kuvattu hyvin - muullakin tavalla kuin niin että Bengt peri maatilan Arnelta tai että Doris jatkoi viljelyä Svenin jälkeen.

Kirjan päähenkilönä ei ole kukaan yksittäinen ihminen, ei yksittäisen tilankaan historia, vaan ehkä epämääräinen nevabackalaisuus. Ja siinä tavoitin aika voimakkaasti sen sukupolvien jatkumon tunteen, mikä sukututkijalle välittyy kirkonkirjoja netistä kahlatessa. Että vaikka minussa on vain joku muutaman prosentin verran sitä perimää, mitä jossain 1600-luvun esivanhemmassani, niin kuitenkin se on samalla jotain paljon voimakkaammin totta ja minua koskevaa.

Sukuhistoriaharrastuksen yksi avainkokemus on ollut, kun olen seurannut eteläisen Suomenselän asuttamista 1600- ja 1700-luvuilla. Siellä Parkanon perämailla on vielä sen ajan karttoihin merkattu kotasymbolilla paikkoja, missä paimentolaistyyppistä elämää viettäneiden - niin, kai ne niitä Etelä-Suomen viimeisiä lappalaisia ovat -kerrotaan liikkuneen. Ja sitten kuin tyhjästä he ilmestyvät rippikirjoihin Anderseina ja Lisoina, vaikka ovat jo eläneet muutaman vuosikymmenen ja perhettäkin kasvattaneet. Se ylempänä mainittu mummuni oli juuri tätä haaraa, ja kun sieltä monen sukupolven ajoilta puuttuvat tunnetut isät, niin on hyvinkin mahdollista että juuret juontuvat näiltä osin noihin kotasymbolilla merkattuihin. Metsäpeuran kaatajien sukua! Ja metsäpeuroihin kutoutuu Suomaassakin yksi kiinnostava jatkumo. 

Kiinnostava teos, isot lukusuositukset!

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Parin kuukauden lukutauon päätteeksi tartuin jo välillä BookBeatiin lataamaani Anna-Maria Eilitän uutuuteen; olin jossain blogissa lukenut mehevät kehut tästä kirjasta.

Ja kehujen väärtti tämä on. Mainio kasikymppinen vanhuspari Eino ja Vuokko, aitoa lappilaisuutta henkivät aidot ihmiset murretta myöten jostain Tornion-Kemin seudulta. Ja heidän ylikireä juppitytär Lotta, pörssimeklari, joka on uranaisen perikuva kaikissa suhteissa. 

Nämä kolme jakavat puheenvuorot lyhyin luvuin; kullakin on vuorostaan oma sivun-parin sanottavansa. 

Lotalla alkaa kiristää niin töissä kuin kotonakin, suhde Riku-mieheen alkaa olla enempi muodollinen ja lasten kanssa ollaan silloin kuin työ antaa myöten. Siis vähän.

Mutta sitten tuo eläkeläispari tasoittavana elementtinä. Einon ja Vuokon itsekseen jutustelu ottaa pääosan sisällöstä, ja ansaitseekin ottaa; heidän pohdiskelunsa on ajatonta, nykymaailman menosta jo pudonneiden vanhojen ja viisaiden ihmettelyä. Kontrasti tyttären perheen aikatauluelämään ei voisi olla suurempi.

Kirjan sanoma on lämmin, seesteinen. Eino kertoo kahvihetkestä Vuokon kanssa: "Istahdan hänen viereensä ja taitan puolet korvapuustista. Kahvi maistuu tässä laiturilla, ja kalalokkien huuto on kuin paraskin konsertti. Minä en ole synkkyyteen taipuvainen mies vaan pikemminkin tyytyväisyyteen kallellaan, mutta tämä hetki on jo yltäkylläisyyttä."

Mukavalla huumorilla kerrottu vanhusten oleminen täydentyy Lotan ja Rikun lasten avoimen läheisellä suhtautumisella heihin; väliin opetetaan mummoa tietokonepeleihin, mummolassa käydään luistelemassa joen jäälle tehdyllä luistinradalla ja pinkaistaan paljain jaloin lumista polkua pihasaunaan. 

Vanha pari elää vuoden ja samalla luonnon kierron mukaan. Linnut, maisema ja sää luovat puitteet päivittäisille pikku tekemisille ja ajatuksille. Luonto asettaa raamit, joista ei ole poikkeaminen, ja määränpään, joka on selvä ja joka alkaa korostua kun perheen yhteinen ja läheinen ystävä Valo sairastuu äkillisesti.

Eilittä kuvaa lähestyvää talvea, kylmyyttä; lumen eri olomuotoja kun kolataan jäälle luistelukenttää, sitä kun kolaa ei enää jaksa työntää entiseen malliin. 

Mutta kun on vähän allapäin, niin tulien laittaminen auttaa, joko nuotioon, takkaan tai saunan pesään, niinkuin pohjoisessa on tapana. ”Sitten laitan tulen. Palavien puiden epätasainen ritinä vie pois armottoman hiljaisuuden, ja puista hohkaava lämpö saa oloni raukeaksi." Mutta tulella on oma roolinsa kirjassa muussakin mielessä. 

Kirjan alussa Lotan ja Rikun pakonomaisen vimmainen elämänmeno hallitsee teosta, mutta loppupuoliskossa tunnelma lähenee samanlaista lempeää hymyä, samaa orastavaa surumielisyyttä kuin Veikko Huovisen viimeisessä, missä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria loppuelämäkseen. Kahisevalehtisten haapojen alla Konsta miettii pitkää matkaansa pohjoisen laajoilla saloilla, ja lopulta mieleen nousee lohdullinen olo. Myös Eilitän kirjasta; niin vain tämäkin hämärä katoaa.

Jenni Räinä: Suo muistaa

Aloitin tätä kirjaa vähän varovasti. Sain aiemmissa hommissani yliannoksen luontoaktivistien ja vähän luonnonsuojelunkin paatoksesta (vähättelemättä saman piirteen esiintymistä toisellakin puolella).

Onneksi tartuin kirjaan. Jenni Räihän Suo muistaa on erittäin hyvä teos, hyvin kirjoitettu, tutkisteleva ja mikä parasta, itsekriittinenkin. Joissain arvioissa on puhuttu alakuloisuudesta, jopa synkkyydestä, mutta enpä nyt tiiä. Jotkut kirjan umpikujamaisuuteen johtavat juonenpätkät ovat mielestäni niin selviä, että eipä tuossa olisi muuten voinut käydäkään.

Kirja kuvaa oletettavasti jonnekin Pohjois-Pohjanmaan suoalueille päätynyttä porukkaa; toinen keskushahmo Juho on laittanut perintöjään vanhaan kansakouluun ja saanut sinne mukaansa puolen tusinaa ekoihmistä parantamaan maailmaa soiden ennallistamisen nimissä. Toinen tai ehkä varsinainen päähenkilö Hellä on taas nelikymppinen maailmaa matkannut luontokuvaaja, joka laittaa vasta kuolleen isoisänsä pikku tölliä myyntikuntoon ja viettää samalla hengähdystaukoa ylikierroksille menneestä työstään.

Samoilla seuduilla ollaan, tiet risteävät ja Hellä on tuttu vieras Koskenniskassa, uutta elämää viettävän kansakoulun kommuunissa. Siellä kunnostetaan koulua, laitetaan niittyjä kuntoon, viljellään, säilötään, markkinoidaan ennallistamishankkeita ilmastosta huolestuneille ihmisille. Ja sitten tietysti laitetaan ojia tukkoon, kaivinkoneen voimin ja lopuksi ihan lapiolla.

Kaikenlaista tapahtuu, mutta enpä kerro enempää. Kannattaa lukea itse!

Räihä kuvaa yhteisöä ja sen jäseniä hyvin. Varsinainen priimusmoottori Juho on vähän maailmanpelastajan karikatyyri, ja jos ennakkoluulojaan ekoihmisten epärealistisuudesta ja haihattelusta haluaa vahvistaa, niin Juho antaa siihen hyvät eväät. Jätinkin Juhon vähän vähemmälle huomiolle; sen sijaan tykkäsin tosi paljon Hellästä, hänen mielenliikkeiden seuraamisesta ja pohdinnoistaan.

Suo on tavallaan kirjan kolmas päähahmo. Hiukan tuli Veikko Huovisen Puukansan tarinan metsäkeskeisyys mieleen. Ja suo muistaa. Vuosisatoja ja -tuhansia vanha turve ja luonnon pitkät perspektiivit rinnastuvat ihmismaailman nopeisiin käänteisiin, kuten maaseudun nopeaan tyhjenemiseen; Koskenniskan koulukin rakennettiin sotien aikaan ja pian se oli jo tyhjä. 

Ja Räihä kirjoittaa: "Viime viikot Hellä oli miettinyt, oliko Koskennniska todella jotakin uutta. Jotakin jota ei ollut yritetty aiemmin? Historiaan ei voinut luottaa, sillä siinä oli aukkoja. Kaikissa ajoissa ja paikoissa oli omat erityisyytensä, asiat jotka elettiin todeksi vain siinä hetkessä ja paikassa. Sitten ne katosivat ilman että tulivat koskaan osaksi suurta kertomusta.   

Maailma oli jatkuvia hyvästejä, hukkuvia oivalluksia, katoavia asioita. Ehkä pieni osa niistä pintautui uudestaan jossakin toisessa ajassa, satojen vuosien päästä, kun aika oli jälleen sopiva. Ja epäonnistui tavalla, jolla oli epäonnistunut edelliselläkin kerralla."

Kun en ole suoseuduilta kotoisin, olen kokenut etenkin avosuot jollain tapaa jänniksi. Avosuo ja rämekin on niin eri asia kuin metsä. Kirjassa Hellä kuvaa vaarinsa kuvausta suolta nousseista oudoista palloista, jotka hän koki selittämättömäksi ihmeeksi. Yksi yhteisön suorasukaisista asukkaista palauttaa Hellän kuitenkin maan pinnalle ja toteaa kyseen olevan suon sisältä nousseista kaasuista. Siis vaarin näky oli ollut vain kaasua -"...silti se näky oli kenties pysyvästi muuttanut hänen käsityksensä maailmasta. 

Niin alttiita ihmiset olivat. Valmiita tarttumaan ojennettuun käteen, lupaavaan selittämättömyyteen, johonkin joka nostaisi heidät pois biologian raskaasta kehästä. Siitä jossa synnyttiin maahan ja maaduttiin maahan."

Kirjassa on selvästi luonnonsuojelunäkemys, tai kaksi. Toinen, Juhon ja Koskenniska-yhteisön, on jyrkempi ja paatoksellisempi tyyliin hetkeäkään ei ole enää hukattavissa. Hellän suulla samat asiat sanotaan pehmeämmin, mietiskellen ja epävarmemmin; luonnon muutoksia aiemmin töikseen maailmalla kuvannut  Hellä painii samalla eksistentiaalisten kysymysten kanssa ja käy läpi elämäänsä ja muistojaan. Isoisän talo kiinnittää edes johonkin - menneeseen - ja luo turvaa, kun ympäristön muutosten lisäksi oman terveyden kanssa on vähän niin ja näin.

Tässä tilanteessa sitten, tuttua vanhaa kuusikkoa vaarin torpan läheltä hakiessaan, hän törmää hakkuuaukkoon. Perustukset, joita oli taas alkanut pikkuisen rakentua, järkkyvät jälleen.

Metsäalan ihmisenä tuollainen havainto tietysti koskettaa. Vaikka jokaista hakkuukritiikkiä vastaan on liuta yhteiskunnallisia ja taloudellisia argumentteja, biologisiakin, niin tuo hakkuualueen reunalla kohdattu järkytys on totta sekin. Ja se on silti totta, vaikka sama henkilö kuinka kernaasti olisi nauttinut ja nauttisi metsäteollisuudella ja puutuloilla rakennetusta hyvinvoinnista.

No, vielä hahmoihin, joista kirjassa esitellään yksi perinteisemmälläkin tavalla suosta elävä tyyppi, koneurakoitsija, jonka isä on kasvattanut perheensä soita ojittamalla - joita poika nyt sitten työkseen tukkii. Ehkä tässä onkin kirjan yksi kauneusvirhe, sillä tämä ainoa selkeästi ns. "normaalimmissa" töissä oleva hahmo on kuvattu aika yksioikoisesti.

Ja olisihan kirjan teemaan sopinut vaikka turvepeltojen varassa maitotilaa pyörittävä kunnon maajussi (varsinkin, kun Räihä itse on maitotilalta kotoisin!). Mutta hyvä näinkin, hyvä lukukokemus kaiken kaikkiaan. 

Isaac Bashevis Singer: Nousee päivä, laskee päivä

Jatkan orientointiyrityksiäni itäisen Euroopan maailmaan; Ljudmila Ulitskajan tuotannon läpikäynnin jälkeen (ja osaksi inspiroimana) koitan hahmottaa Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan paikkaa Euroopan kartalla ja niiden monikulttuurista monituisuutta menneestä havasta juutalaiskulttuurista lähtien. Nuo alueet ovat jääneet pimentoon vahvan Venäjän ja Keski-Euroopan taa, eikä tunnettuutta auta sekään kun rajat ovat muuttuneet sinne tänne vuosisatojen aikana.

Siispä kirjaston hyllystä kohtaan Isaac Bashevis Singer - juutalaistaustainen jenkki, Nobel-palkittu, jolta olen jo muutaman kirjan lukenut. Niinkuin tämäkin, alkujaan jiddishiksi 1950–luvun alussa ilmestynyt ”Nousee päivä, laskee päivä”, kuvaavat Singerin kirjat lähes järjestään juutalaisvähemmistön elämää 1800– ja 1900-lukujen Puolassa. Tällä kertaa fokuksessa on Calman Jakob, alkujaan kartanon laajenevilla busineksilla vaurastuva harras hasidi, jolle rikkaus tuntuu kertyvän melkein kuin itsestään, ilman että hän olisi kovin sinut sen mammonan kertymisen kanssa.

Puoliso kuolee, tyttäret kasvavat ja heidät tulisi saada naitettua perinteisten säädösten mukaisesti. Uusi puolisokin pitäisi löytää, vieläpä sellainen, joka hallitsee rituaalikylvyt ja muut hasidikulttuurin uskonnolliset säännöt. Mutta eipä juonesta enempää. 

Sitä jäin miettimään, että oliko kirjassa muutakin isompaa sanomaa kuin menneiden kulttuurien ja lähinnä Calman Jakobyn perhekatraan vaiheiden kuvaus? Mutta toki oli kiinnostava tutustua tuohon elämänalaan sekä puolalaisten ja niin hasidien uskontoa edelleen harjoittavien kuin maallistuneidenkin juutalaisten välisiin suhteisiin. Ja oman ajankohtaisen mausteensa toi myös eläminen Venäjän ikeen alla, tällä kertaa kohteena 1800-luvun puolivälin Puola  (eli ei mitään uutta auringon alla!).

Raili Gothoni: Tito Colliander

Katselin kirjastoani; minulla on seitsemän Tito Collianderin teosta. Ja nyt hänestä Raili Gothonin talvella ilmestynyt elämäkerta kahdeksantena.

Luin Collianderia joskus paljon. Ja nyt, hänestä kirjoitetun elämäkerran ilmestyttyä, hämmästyin, miten vielä 1990-luvun vaihteessa niin paljon esillä ollut kirjailija-taiteilija on päässyt unohtumaan. Myös minulta. 

Suomenruotsalaiseen perheeseen vuonna 1904 Pietarissa syntynyt Colliander oli varsin tunnettu kirjailija sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, etenkin hänen 7-osainen omaelämäkerrallinen kirjasarja samoin kuin pää(?)teos Ristisaatto ovat olleet suosittuja. Collianderin pietarilaistausta, kuuluminen neljään-viiteen kielimaailmaan sekä etenkin hänen avoin itsensä sekä ympäristönsä observointi tuottivat henkilökohtaisia ja etenkin nyt jo niin vieraita maailmoja kuvaavia teoksia, että harmi kun mies on jäänyt unholaan.

Toivottavasti Gothonin kirja palauttaa Collianderia taas paremmin framille.

Elämäkerta etenee kronologisesti: ensin elämää Pietarissa 1920-luvun alkuun saakka, vallankumoukset ja seurannut kaaos nälänhätineen; jatkuva nälkä, perheen ahdinko ja ympärillä nähdyt kauheudet, jotka jäivät Titon mieleen syvälle ja joita hän dostojevskiläisesti kaiveli ja suorastaan tonki vanhempana kirjoissaan. Pakeneminen Suomeen Karjalan kannakselle tai sukulaisten luo Hämeeseen ja Porvooseen; toisen venäläissyntyisen eli tulevan Ina-vaimon tapaaminen, jonka kanssa vietettiin taiteilijaelämää 1930-luvun Terijoella (Kuokkalassa) ja Virossa. Tätä mennyttä maailmaa Gothoni kuvaa hyvin - kuin myös itse maestro omaelämäkerrallisissa kirjoissaan.

Colliander oli ahdistunut sielu ja loputon etsijä, hän alkoholisoitui ja oli muutenkin aika epävakaa jatkuvassa rahanpuutteessa oleva taiteilijasielu. Kaltaiseni yrittäjähenkisen hyvinvointivaltion kasvatin on vähän vaikea ymmärtää tuollaista sotien välillä ilmeisen yleistä noissa piireissä vallinnutta jatkuvasti persaukista taiteilijaelämää (kiinnostavaa kyllä siitä lukea!). Puoliso Ina oli kuvataiteilija eli eipä hänenkään työnsä leipää leventänyt. 

Mutta 30-luvun kesät olivat lämpimiä; Gothoni kuvaa Colliandereita kävelemässä pitkin Suomenlahden rantoja ja Kuokkalan taiteilijayhteisön elämää, luotiin uutta, nuukailtiin, kerättiin marjoja ja sieniä lisäsärpimeksi, lainattiin rahaa, juhlittiin. Ilja Repinkin tuli silloin jotenkin tutuksi ja hänestä Colliander kirjoitti myöhemmin elämäkerran.

Oman mausteensa Collianderin kirjailijakuvaan tuo hänen kääntymisensä ortodoksiksi ja hyvin tunteelliset kuvaukset idän kirkon sentimentaalisesta puolesta; siihenhän hän toki oli lapsuus- ja nuoruusvuosinaan Pietarissa kasvanut.Välillä Colliander käänsi paljon ortodoksisia tekstejä ruotsiksi ja Gothoni kuvaakin hänen ortodoksipuoltaan kirjassa laajasti (Konstnär eller kristen?)

Eli kirja kirjailijasta, mutta myös kirja taiteilijaelämästä ja nyt jo aika kaukaisesta maailmasta. Elämäkerta on (ainakin toistaiseksi) ilmestynyt vain ruotsiksi.

Lena Andersson: Dottern - En berättelse on folkhemmets upplösning / Tytär - Kertomus kansankodin hajoamisesta

Ruotsalainen kolumnisti ja kirjailija Lena Andersson kirjoitti jokunen vuosi sitten napakan näkemyksen Folkhemmetistä eli kirjan Svean poika; käytännössä pitkälti isänsä elämäntarinan kaikkitietävän sosialidemokraattisen Ruotsi-onnelan helmoissa.

Ja isän jälkeen oli nyt vuorossa itse tytär, Dottern.

Jos oli Svean poika kertomus kansankodista ja sen ohella myös Ragnar-nimisestä miehestä, kuvaa tämä kirja enempi Elsa-tyttären kehitystä. Aiemman kirjan perusteella olisi voinut odottaa, että Ragnarin alimpaan hornan tuuttiin manaama liberaaliaate tulisi nyt Elsa-tyttären kohdalla selkeämmin esille myös ruotsalaisuuden näkökantilta, mutta kyllä tämä on enempi henkilön kehitystarina.

Elsa on nuorena Ruotsin hiihtäjätähti, ja hän hiihtää ja hiihtää ja hiihtää, kunnes urheilu-uran törmättyä seinään lähtee jenkkeihin hakemaan uutta suuntaa, päätyen käymään kielentutkimuksen kursseja Kalifornian wokehtavissa ääriliberaaliympyröissä. Lopulta Elsa palaa takaisin Ruotsiin, lähtee opiskelemaan; samalla seurataan Elsan ajatusmaailman muutoksia ja etääntymistä Kalifornian-aikojen woke-opeista.

Ihan kiinnostava, mutta ei Svean pojan veroinen kirja. Teoksen nimen alarivi kansankodin hajoamisesta tuntuu hiukan kaukaa haetulta teoksen tapahtumien pohjalta. Ehkä se viittaa suurta osaa kirjaa kattavaan kysymykseen kielen merkityksestä ja liberaalivasemmistolaiseen käsitykseen siitä, miten kielen taakse kätkeytyy kaikki ja miten kieli on vallankäyttöä. Ja tästä shiftaus Sveanmaahan; dekonstruktion päästyä vauhtiin mureni samalla kansankodin perusta eli sosialidemokratian onnela; samoin myös käsitys Ruotsista maailman valona. 

Vaikka mitenkähän lienee, tuota rinnastusta en ihan täysin hiffannut.

No, jonkun aikaa kielen konstruktioita pyöritellessään Elsakin pakittaa näkemyksissään ja siirtyy ajattelussaan perinteisempään suuntaan. Ihan kaikki ei ole suhteellista tai redusoitavissa kielen valta-asetelmiin: ”…människor söker och vill veta i relation till något som är sant, inte i relation till något som kan vara hur som helst. Förståelsen ger livet mening och tänkandet styrsel.” 

Sama kehitys on käynyt itse kirjailijankin kohdalla. Lena Andersson on Ruotsissa kiistelty jos kohta moneen kertaan palkittu kirjailija ja kommentattori. Sellainenkin titteli kuin ”Vuoden republikaani” on tullut ansaittua.

Veikko Huovinen: Talvituristi

Suonna Konosen Jäämeren rantaan päättyvä kirja ja etenkin sen jälkisanat palauttivat mieleen Veikko Huovisen Talvituristin; sen avausnovellin Valmismatka. Vaikka liikoja tulkintoja yhtäläisyyksistä on turha tehdä, toi kirjojen kuvaus Jäämeren äärimmäisen rannan jylhyydestä vertauskuvineen nämä kaksi kirjaa vähän samaan sarjaan.

Ja olenhan sitä itsekin matkoillani tuolla Neidenin rannalla pohjoiseen katsellut. Olisiko tuolla sittenkin vain loputon ulappa, tyystin vailla vastarantaa... 

No, lie miten lie, muttapa Talvituristi käsiin ja paluu tähän jo vuosikymmeniä sitten lukemaani, Talvituristin synkkään pitkään avausnovelliin. 

Valmismatka kuvaa outoa autosaattuetta pohjoisen Suomen teillä, matkaamassa salaperäisesti kohti pohjoista hirveässä pakkasessa. Saattueen matkanjohtajana on mystinen mies nimeltä Marin, jonka tehtävänä on koota eri pysäkeiltä autoihin matkalaisia; eri-ikäisiä, jotka ainakin pääosin tietävät, minne matka on. Joillakin on kotiväkeä hyvästelemässä, jolloin lähdössä voi aistia jopa lämpöä ja kiitollisuutta; toiset taas pakotetaan matkaan väkisin väkivallan ja sadistisen perhetragedian sävyttäessä liittymistä kulkueeseen.

Kunnes tullaan Jäämeren rannalle usvaiseen maisemaan; kalastajaveneillä siirrytään kauempana rannasta siirtyvään suureen laivaan, ja määränpää on hämärä...

Kirja on Huovisen synkin, se on hyvin suora ja lohduton kuvaus ihmisen matkasta yli 40 asteen pakkasessa kohti matkan viimeisintä etappia; "Matka on jonnekin tuloa ja jostakin kaikkoamista, tai kun se on pitkä matka, on se vain matkaa". 

Luontoa kuvataan paljon; sekin on kylmä ja mykkä. Taivas on tyhjä. Lohtua ei ole tarjolla eikä sitä juuri edes hapuilla: "Maanmuotojen korkeista, sinisistä ylängöistä, kaukaa, henkii vastaansanomaton julistus: Ihminen, elämäsi on vain vähäinen lieska ylivoimaisessa kylmyydessä."

Olen ihmetellyt Huovisen ehdottomuutta tätä kirjoittaessaan. Toisaalta minua kyllä hiukan viehättää tuo eksistentiaalinen jylhyys; takapuoli paljaana sitä kiidetään Linnunradan alla, kunnes päädytään hyisen ja hyhmäisen meren rantaan. Toisaalta olen tätä mieltä, mutta ei tuossa koko jutun juuri ole.

Kirjan toinen novelli, Poikien talviretki, kuvaa kahta sotilaskarkuria pakoreissullaan. Siinä on samaa huovismaista halua erakoitua yhteiskunnasta syrjäiseen piilopaikkaan, samaa kuin Hamstereissa (ja pari mainintaa oli Valmismatkassakin). Tarina sinänsä ei yllä Huovis-tuotannon kärkeen ja se on tässä teoksessa selvästi sivujuttu.

Huovista tupattiin pitämään kepeänä naureskelijana, mutta näin sanoneet eivät olleet varmasti tutustuneet hänen tuotantoonsa kuin osittain. Talvituristin jälkeen ilmestynyt Lemmikkieläin oli samaa sarjaa, tavallaan myös jo 1955 julkaistu Ihmisten puheet. Samoin herkkä Siintävät vuoret tuo perspektiiviä Huovisen kirjailijakuvaan.  

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle

Twitteristä löytyi joku vuosi sitten henkilö nimeltä Suonna Kononen; hänen kiinnostavat kuvaviestinsä itäisen Suomen funkkisrakennuksista olivat virkistävä lisä Twitterin muuten niin synkkään ilmapiiriin. Eikä haitannut, että twiitit sivusivat ajoittain myös Kunnon Musiikkia.

Niinpä olikin pakko tilata itse maestrolta suoraan hänen esikoisromaaninsa Tie päättyy meren rannalle, varsinkin kun sen jo lukeneet kehaisivat sen tarjoavan henkistä apetta nostalgianälkää poteville.

Kirja on tyypillinen road trip; se kuvaa vähän elähtäneen joensuulaisen progemuusikon (älkääkä muiden genrejen edustajat väittäkö, että muulla tavalla progea voisi kuvatakaan...) elämänmuutosta: ero puolisosta, bändihommien lopettaminen, kämpän tyhjennys ja paanalle kohti pohjoisinta Norjaa, aavan meren rannalle.

Mukaan hyppää ennakolta ilmoittamatta bändin basisti, jonka kanssa pariviikkoinen matka kohti Vuoreijaa (Vårdö) sujuu puujalkavitsien heittelyn, oluen kittaamisen ja ajoittain ihan laadukkaan nälvimisen merkeissä. Reissu on selvä pakomatka; päähenkilö Johan Johansson yrittää todella riuhtaista itsensä irti kaikesta vanhasta; vain sähköpiano on mukana, jonka turvin hän haikailee pestiä ravintolapianistina jossain syrjäisessä norjalaishotellissa.

Ja niinpä sitä sitten asiat menevät eteenpäin...

Kunnianarvoisa progegenre on päässyt isossa mitassa ihan tekstin rakenteeseen mukaan. Päähenkilö antaa huutia 1980-luvun kamalalle musiikille tyyliin ”kitaran tympeä metallisärö, josta puuttuivat kaikki 70-lukulaisen progen nyanssit” ja kuvailee hauskasti ihmisten ulkonäköä progesuuruuksien mukaan. Uusi naisystävä esimerkiksi muistuttaa Renaissancen Annie Haslamia, viiden oktaavin ihmeääntä, ja tämä assosiaatio antaa sitten aiheen kahden sivun musiikilliseen fundeeraukseen jota Johan käy musiikkikaverinsa kanssa.

Tai miten kuvataan Heikkiä, suomalaiset sukujuuret omaavaa yksinäismiestä Jäämeren rannoilla: ”Hän oli persoonallinen merenpeikko, kuin Kansas-yhtyeen jättiläismäinen viulisti Robby Steinhardt, mutta piirun verran normaalimmalla tukalla.”

Kononen kirjoittaa ilmeisen omaelämäkerrallisesti päähenkilö Johanssonin kasvamista musiikkiin, ja tässä kasvutarinassa luetellaan käytännössä kaikki progressiivisen rockin jättiläiset ja keskikokoisemmatkin tekijät - toki myös hiukan muiden sorttien musiikkisuuruuksia. Ja ah, miten osuvasti hän kirjoittaa: ”...ja ehkä juusi siksi rakastuin eniten Pink Floydin Richard Wrightiin, Camelin Peter Bardensiin, Renaissancen John Toutiin, joille koskettimien soittaminen oli enemmän atmosfäärin luomista kuin osaamisnäytös.”

Tuo atmosfäärien luominen on minuakin tuon puolen musiikin kuuntelussa aina innostanut. Pink Floydin kitaristi David Gilmour mainitsi joskus Wrightin poikkeuksellisesta kyvystä luoda äänimaisemia. Minähän olen aina ihaillut tätä Floydin hiljaisinta ja vetäytyvintä jäsentä, just niinkuin Kononen kirjoittaa: ”Wrightin unenomaiset kosketinosuudet, rupattelevat pianot ja taustoilla soljuneet urkujatkumot olivat se asia, joka teki Pink Floydista Pink Floydin (...) Wright oli yhtyeen musikaalisin jäsen.”

No, osuvien progemuistelojen ohella kirja viehätti tarjotessaan nostalgisen aikamatkan omiin pohjoisen Norjan ja Ruotsin liftireissuilleni joskus monta monta vuosikymmentä sitten. Jäämeren ranta, Vesisaari, rannikon kveenikylät ja liuta erikoisia ”yöpymis”paikkoja; yö kaatosateessa jonkun leirintäalueen leikkimökissä (ilmaiseksi), toinen Naton hautausmaan vieressä Narvikissa (ai sitäkö ne kivimuurit olivatkin...), hätäinen parituntinen valtateiden risteyksen viereisessä männikössä Skibotnissa. Kerran jonkun kaverin kanssa Uumajan lähellä yötä ränsistyneessä ladossa, jossa vesi satoi sisään; nakkien paistamista nuotiolla ja Golden votkaa painikkeeksi, joka jäi sen juoman osalta ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi.

Mutta takaisin kirjaan. Todella sujuvasti kirjoitettu - aidot tunnelmat ja kuvaukset Jäämeren rannan maisemista väreineen vievät lukijan tilanteisiin hienosti mukaan. Tämä kirja piti lukea saman tien! Ehkä paikoin inansa liikaa luentomaisuutta sitaattikohdissa – toki myönnetään, että en osaa vuoropuheluproosaa ihan niin luontevasti lukeakaan (vrt. Antti Tuurin Pohjanmaa, joka on täynnä dialogia mutta koko kirjassa vain yksi suora sitaatti).

Ja taas toisaalta - noita hiukan luentomaisiakin kohtia virkistävät monet herkulliset kielikuvat, kuten ”Hän myisi leipäkoneen leipäjuuren omistajalle.”

Kirjan loppuratkaisu (jälkisanat) on vähän yllättävä, toki kirjallisessa mielessä varmaan ihan hyvä. Mutta mitähän kirjailija on tällä halunnut sanoa?

Anne Fried: Kirjalijan kutsu (ja Ostpolitik-kirjailijat)

Syntyjään itävallanjuutalaisen, viimeiset 30 vuotta elämästään Suomessa eläneen kirjalijan ja esseistin Anne Friedin teos Kirjailijan kutsu - 14 esseetä kansainvälisestä kirjallisuudesta vuodelta 1989 sattuikin olemaan nyt ajankohtainen.

Nimittäin Venäjän sodan ja Saksan Ostpolitikin vuoksi. Fried kirjoittaa useista saksalaisista ja keskieurooppalaisista kirjailijoista, joukossa Saksan Ostpolitik-kautta leimanneet vahvat vasemmistolaiset Heinrich Böll ja Gunter Grass Saksan demokraattisesta länsiosasta ja Christa Wolf itse DDR:stä. Herrojen seuraan voisi liittää myös Siegfried Lenzin; he ovat iskeneet sujuvaa ja korkealaatuista tarinaa sodanjälkeisestä Saksasta ja sen tilinteosta ja rakentaneet siltaa idän suuntaan; derkku Wolf sitten pönkittänyt sitä omasta vinkkelistään. 

Tämä esseekokonaisuus tuli mieleeni, kun kevään aikana kasvavan ihmetyksen vallassa seurasin kansleri Otto Scholzin venkoilua henkisten Venäjä-sidostensa kanssa. Outoa Saksan meno on ollut jo pidemmän aikaa - ensin sidotaan keskeisen euromaan energiapolitiikka täysin rähmälleen Putin-Venäjään kiinni, ja kun tämä todellinen fasisti aloittaa häpeällisen sodan veljesnaapuriaan vastaan, niin... Voi voi, surkeaa on ollut nähdä, miten Saksan taloudelliset intressit ajavat moraalin ohi. 

Vai onko ainakin osittain kyse puolisen vuosisataa sitten syntyneen, osin syyllisyydentunnon ajaman uuden idänpolitiikan jälkimainingeista? 

Friedin 1980-luvun kirjoitukset saksalaiskirjailijoista palauttavat nuo Ostpolitik-siteiden syntyajat hyvin ja hitusen verran ymmärrys Scholzinkin porukoita kohtaan kasvoi. Valtava syyllisyys natsismin ajasta ja aloitetusta sodasta ja tarve ymmärtää Neuvostoliittoa ja sittemmin Venäjää. Jopa siinä määrin, että suhteessa vielä enemmän kärsinyt Ukraina on vallan jäänyt katveeseen, kuten viime aikoina on nähty.

No, varsinaiseen kirjaan ja kirjailijaan. Muistan Anne Friedin opiskeluajoilta, Fried oli aktiivinen esseisti ja hänen maailmankansalaistaustansa antoi teksteille mukavaa perspektiiviä. Kirjailijan kutsussa hän käsittelee myös muita saksalaisen kielialueen suosikkejani kuten Christoph Heinia ja Peter Handkea. Saattoi jopa olla, että juuri Friedin Hein-arviot saivat minut tutustumaan tuohon sleesialaistaustaiseen kirjailijaan ja hankkimaan kymmenkunta teostaankin- vaikka niistä vain kolme on aikanaan suomennettu.

Ja Handke! Onko mitään ihanampaa nähty valkokankaalla kuin hänen käsikirjoittamansa Berliinin taivaan alla. Olen nähnyt sen ainakin kuusi kertaa... Toki on sanottava, että Handken varsinainen proosa ei ihan niin hyvin ole minulle auennut; ihan kelpo kirjoja toki nekin.

Fried käsittelee myös virolaisen Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa; valtavaa järkälettä keskiajan lopulla eläneen Balthasar Russowin elämästä, jonka satuin juuri joku kuukausi sitten lukemaan. Ai että on kiinnostava lukea hyvän esseistin kunnon analyysiä sellaisista kirjoista, joita on juuri lukenut ja jotka ovat ns. kolahtaneet.

Muistelen, että muinoin kun olin nuorempi, niin tuollaisia esseekokoelmia ilmestyi enemmän. Vai menevätkö ne vain nykyään ohi? Eri aiheisiin kunnolla perehdyttävät 10-20 sivun esseet ovat mukavaa virikettä työpäivän jälkeen; kokonaista romaania ei jaksa lukea, mutta kun jotain väläystä muista maailmoista kaipaa, niin esseet ovat just sopivaa ravintoa.   

Tarja Roinila: Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Maineikas kääntäjä Tarja Roinila suunnitteli pitkään esseekirjaa kääntämisestä, mutta polkupyöräonnettomuus katkaisi elämän kesken kaiken. Luonnoksista ja eri lehdissä julkaistuista kirjoituksista koottiin postuumisti Samat sanat; kirja kielestä, kääntämisestä ja merkityksistä. Ja sanoilla leikittelystä - josta kirjassa on monia herkullisia esimerkkejä!

Tartuin suurin odotuksin tähän teokseen. Lempikielteni saksan ja ruotsin kohdalla olen lukenut monia kirjoja rinnakkain kahdella kielellä, makustellut ja maistellut Christoph Heinin Drachenblutia ja Markku Mannilan käännöstä Vieras, ystävä; vertaillut lauseita, sanoja ja kappaleita; tuuminut, missä kohtaa Jyrki Kiiskinen kertoo Claes Anderssonin runon suomeksi maittavammin kuin Clasu itse alkukielellä. Inhokkini englanninkin kohdalla olen tätä samaa jonkun mainion Proulxin kohdalla tehnyt.

Eikä Roinila pettänyt. Hän kuvaa kääntämisen prosessia kaikkine tuskineen ja viivytyksineen. Miten kirja ei joskus kerta kaikkiaan meinaa avautua; lauseista tulee elottomia eikä teoksen sielu tule esille. Ja sitten kuin naps; jossain vaiheessa se vain alkaa rullaamaan.

Pidin hänen ajatuksestaan, että kääntämisen yksikkö ei ole sana tai lause; kääntämisen yksikkö on teos. Ensin pitää sukeltaa kirjaan ja imeä se sisuksiinsa; sisäistää sen sisäinen kieli ennen kuin voi kirjoittaa suomeksi ajatuksen, mitä kirjailija omalla alkukielellään on ilmaissut. Siksi en usko, että kuukel-kääntäjät valloittavat kaunokirjallisuuden käännösmarkkinat. Tai en ainakaan usko että tulen sellaisiin koskaan itse sortumaan.

Toki mietin, että miten nopeasti kannattavuuden eroosio syö kustantajien mahdollisuutta tuottaa laadukasta käännöskirjallisuutta. Englannin kieli on monille jo niin tuttua, että ei siinä kauaa kääntäjiä tarvita... Miten käy sitten huonommin hallittujen kielten kääntäjien; heikkeneekö heidänkin asema kun käännöskirjallisuuden kriittinen massa hupenee? Huolestuttava näkymä.

Kieleni rajat ovat maailmani rajat. Mutta missä määrin käännös on "huonompi" kuin alkuteksti, eräänlainen kakkosluokan jäljitelmä? Vai onko se itsenäinen teos? Olen aika paljon jälkimmäisellä kannalla. En yleensä lue samaa kirjaa kahta kertaa peräkkäin, edes vähään aikaan. Mutta käännöksen voin lukea. Se on kyllä sama kirja, mutta kuitenkin eri. Puolitoista teosta, ainakin.

Roinila kirjoittaa fenomenologiasta: ei ole puhdasta tai neutraalia maailmaa johon meillä olisi pääsy, vaan asiat vain näyttäytyvät meille sellaisina kuin omien aurinkolasien läpi ne näemme. Ei ole objektiivisen ainoaa oikeaa käännöstä. Kääntäjä ei ole kone; kaksi kääntäjää tuottaa alkuteoksesta omanlaisensa.

Sanat kun eivät ole kylmiä numeroita, jotka kaikissa tilanteissa käyttäytyvät samalla lailla. Yksittäisten sanojen tai tiukkaan määritellyn sisällön ohella kirjallisuudessa, etenkin runoudessa, merkitsee myös rytmi, tyyli, lauserakenne. Kuten Roinila kirjoittaa: "Tyyliä on ehkä totuttu ajattelemaan jonkunlaisena mausteena tai koristeena, joka antaa ilmiöille omaleimaisen lisän mutta on "pelkkää muotoa", kun taas ilmiöiden kova ydin, perustava merkitystaso, on sisällössä. (Maurice) Merleau-Ponty murtaa tämän jaottelun ja nostaa tyylin keskeiseksi merkityksen kantajaksi. Tyyli on tekemisen tapa joka läpäisee koko teoksen."

"Se mitä ilmaistaan ei ole ensisijaista suhteessa siihen miten ilmaistaan - eikä näitä kahta voi ylimalkaan erottaa toisistaan. Tyyli on kaikkialla ja ei missään."

Elämäni biisit

Hesarissa oli joku aika sitten jonkun toimittajan laatima ”Elämäni biisit” -listaus. Pidin sitä aika outona vetona valtakunnan isoimman lehden kulttuurisivuille. Tuollaiset listat ovat blogikamaa - siispä tuumasta toimeen!

Listaan tähän 20 elämäni musiikkikappaletta genrestä riippumatta. Tai taisi tulla pari bonusbiisiäkin, kun piti saada pari hevimpääkin mukaan. 

Kriteerinä on se, että ko. kipale on koskettanut minua koko ikäni, tai jos se on tuoreempi löytö, niin sillä on objektiivisia (!) edellytyksiä sellaiseen. Ja sillehän en mahda mitään, että yksi vuosikymmen painottuu vahvasti…

Geri Allen: Drummer`s Song

Tämä on kunnon jazzia. Upea pianisti ja säveltäjä, Allenilta olisi voinut tälle listalle valita paljon muutakin (mm. Joy and Wonder). Kiinnostus Alleniin juontaa jonnekin 1980-luvulle, kun löysin Allenin levyn sisareni levyhyllystä.

Drummer`s Songissa on vaan just kaikki niin kuin hyvässä jazzissa on. Melodiateema löytyy, mutta samalla biisissä on sitä villiä ja vapaata menoa, mikä tekee jazzista niin ihanaa. Ikäänkuin kaikki soittelisivat vain omiaan, mutta jotenkin se vaan juontuu yhdeksi napakaksi kokonaisuudeksi.

Black Sabbath: Spiral Architect

Tätä bändiä tuli nuorena kuunneltua, mutta se jäi jonnekin lukioaikoihin. Poikkeuksena tämä hieno, Yesin Rick Wakemanin laatimilla jousisoitannoilla maustettu sinfonisempi kappale. Alun akustinen osa on kaunis, sen jälkeen alkava varsinainen teema on hienoa, ilmavaa soitantaa, välisoitto - ja pisteenä iin päällä lopun diminuendo.

Tätä kappaletta tulee kuunneltua myös silloin, kun on vähän klassisempi fiilis.

David Bowie: Life on Mars?

Ajatella, että joskus hitit ovat olleet tällaisia! Life on Marsissa on erinomainen melodia, mutta sanonpa, että elämää suuremman biisi tästä tekee - yllätys yllätys taas - itsensä Rick Wakemanin pianotaiturointi! 

Tässä on jotain kevyen oopperamaista, tämä on Teos isolla T:llä, vaikka kestääkin vain reippaat kolme minuuttia.

Kate Bush: Wuthering Heights

Tää ny vaan on niin hiano! Bushin erikoinen falsetti (?) tuoreeltaan toisaalta ihmetytti, toisaalta ihastutti. Ja tuo  melodia, ja hänen tapansa laulaa se, on jotain ylimaallista; varsinkin loppuosassa se nostaa sisimmästä kaipuun jonnekin, jonnekin kauas… 

On jännä, miten vielä yli 40 vuoden perästä muistaa jonkun hetken kun on musiikkia kuunnellut. Tämän muistan soittaneeni Hynysen Teboililla Ylöjärvellä kesällä 1979 jukeboksista, kun poikkesimme Penan kanssa ottamaan Sisuun naftaa ennen seuraavan tukkikuorman hakua Koskisen Oy:lle.

Dream Theater: Octavarium

25 minuutin orkestraalinen ekstaasi. Aineksia kappaleessa on DT:n tapaan vaikka koko illan konserttiin. Progressiivisen metallin kärkibändinä tunnettu DT on tässä progeimmillaan; joskin juuri ennen finaalia kuultava solisti LaBrien tyylillä vetämä osuus on silkkaa metallia, mutta sopii tähän hyvin. Puolivälissä kappaletta on aivan uskomaton ja nostalginen urkusoolo jostain nuoruusvuosien tunnelmista (kappale itse toki n. 2005 tekoa), aivan ihana…

Alkuun vähän vierastin Octavariumia sen alun takia; menee niin Pink Floydin Shine on you grazy diamondin tapaisena urkuvirtana. Mutta ihan perusteltu johdanto tuollaiseen mega-orkestraatioon.

Emerson, Lake & Palmer: Fanfare for the Common Man

ELP:n tavaramerkkinä oli vääntää klassisista teoksista urut-basso-rummut - tuotoksia, ja monin paikoin ne ovat vähän väkisin vedettyjä. Hyviäkin löytyy, kuten tämä Aaron Coplandin sävellyksestä varioitu versio. Muistan nähneeni tämän telkusta joskus 1977 vaiheilla, orkka soitti sitä Montrealin tyhjällä olympistadionilla talvikuteet päällä ja veto oli vahvaa! Vaikka Coplandin alkuperäinenkin sävellys on hieno, niin tässä sitä on kyllä jalostettu maksimiin asti. Biisi kehittyy vaihe vaiheelta ja Emerson repii soittimestaan yhä vahvempia, räikeitäkin ääniä, mitä Palmerin ja Laken soitto sopivasti tasapainottaa ja jäsentää.

Fleetwood Mac: You Make Loving Fun

Hitti 70-luvun lopulta, laulaja-urkuri Chris McVien iskevä sävellys hänen upeasti laulamana. Taas korostan naisvokalismia - McVien ääniala on matala ja sävy tumma, etenkin kertsissä laulun poikkeuksellisuus tulee esiin.

Kuulin tätä paljon vaihto-oppilasvuotenani kunnes se unohtui. Ja kas, sitten joskus Helsingin Kluuvissa ruokaillessani tämä kuului taustalta. Tunnistin biisin ja siitä heti Fazerille ostamaan Fleetwoodin Greatestit.

Genesis: Blood on the Rooftops

Genesikseltä tosiaan voisi listata koko Steve Hackettin lähtöön asti ulottuvan diskokrafian. Mutta helmien joukosta tuntuu koko ajan nousevan muita ylemmäs Wind & Wuthering -albumilta Hackettin (ja Phil Collinsin) säveltämä Blood on the Rooftops. Alun klassis-akustinen kitarointi on upea eikä varsinaista lauluosuuttakaan tarvi hävetä! Alakuloinen sanoitus elämän rutinoitumisesta sopii hyvin melodiaan. Jostain syistä kuuntelen tätä usein, vaikka biisi ei rakenteeltaan kovin poikkeava ole - alun akustista osuutta lukuunottamatta.

Philip Glass: Glassworks 1

Joskus kuuntelin paljon minimalisteja, mutta Glassia (ja Pärtiä) lukuunottamatta tuo genre on vähän jäänyt. Taisin joskus aikanaan kuulla Glassista ja ajattelin kokeilla levykaupassa, miltä se kuulostaa. Ja niinhän heti Glassworksin ensisävelet koukuttivat.

Tämä on kaunista, vähän haikeaa pianomusiikkia. Tykkään toisteisuudesta etenkin silloin, kun melodia vetää ja soittimena on piano; Glassin torvi- tms töräytyssoittimilla soitetut biisit eivät sitävastoin ihan kolahda.

Vince Guaraldi: My Little Drum

Tenavat-fanit tunnistavat tämän! Peanuts-piirrettyjen nautinnosta puolet oli Vince Guaraldin ihanan kepeä ja optimistisen iloisa jazz-leikittely. Näitä on kuunneltu Linus & Lucystä lähtien. Hienoin Guaraldin Peanuts -biisi on tämä mm. Bing Crosbyn laulamana tunnetuksi tulleesta Little Drummer Boy:stä viritelty mukaelma My Little Drum. 

Keith Jarrett:Endless

Geri Allenin ohella toinen jazzsuosikkini. Jarrettin Kölnin improvisaatio oli ensi-ihastukseni, mutta tämä Endless nousee senkin ylitse. Silloin kun haluan rauhoittua, niin laitan tämän soimaan ja käyn lattialle makaamaan selälleni silmät kiinni. Kappale on rakennettu jännästi; tuntuu että se on tarkoituksella sävelletty ottamaan kuuntelija mukaansa ja viemään jonnekin…rauhallista ja kaunista!

Juice: Per Vers, runoilija

Hra Leskisen upein tuotos. Suomi-progea Mikko Alatalon laulamana, sanatkin jotenkin runolliset, niitä joutuu vähän miettimään… Mietin usein, olisiko tästä saanut pari minuuttia pidemmän version. Aineksia olisi ollut.

King Crimson: Starless

Progepainotteinen biisilista ilman karmiininpunaista kuningasta on kuin kala ilman polkupyörää… Mutta no joo, onhan sitä KC:tä kuunneltu. Crimson on enempi taideteos kuin musiikkia, ja yllättävän iso on se skaala, mihin bändi ylsi levystä toiseen.

Eniten olen vuosien mittaan palannut Starlessiin, biisiin, joka päätti KC:n 1970-luvun ”kultakauden”. Alkuun aika mukavan mellow lauluosuus, mikä johtaa todella erikoiseen ja vahvaan soolo-osuuteen - ja sitten kliimaksi; viimeisen minuutin finaali, joka viiltävän kauniilla mellotronillaan edustaa musiikillisen koskettavuuden huippua, sano mun sanoneen!

Gustav Mahler: 1. sinfonia

Mahlerilta on oikeastaan mahdotonta valita yhtä teosta - mutta tälle listalle hän kuuluu ehdottomasti! Mahler on voimakasta, melodista, aika tummaakin (joku kutsuisi synkäksi); hän on klassisen maailman progemies, jonka massiiviset sinfoniat venyvät toiselle tunnille ja paikoin kuorojakin on puolenkymmentä.

Minulla on hänen koko tuotantonsa 15 CD:n kokoelmana, mutta kaipa sitä ykkösenä edelleen on se, jonka ensiksi olen kuunnellut eli eka sinfonia, ja etenkin sen jaakkokultamainen väliosa; keinuvaa, kauniin soljuvaa soittoa, jossa surumielinen klarinetti vetää johtoteemaa. Tempo vaihtelee mukavasti välillä hypähtelevän nopeasti, ja sitten palataan taas rauhallisempaan, kuin suuri Tonava virtaisi hiljaa eteenpäin.

Sarah McLahclan: Sweet Surrender

Naissolisteissa on särmää, varsinkin jos äänessä on jotain erityistä. Joskus 1990-luvun lopun metsäkonferenssimatkalla jossain kanadalaisbaarissa korvaani tarttui kaunis musiikki, ja minäpä heti baarinpitäjältä kysymään, että mikäpä nyt soi…

Kanadalaisen McLachlanin ääni on syvä ja tumma; musiikki on melodista, joillain levyillä aika trubaduurimaista. Sweet Surrenderissa on hittiainesta menevyydessään; hienon melodian ja vaikuttavan laulun ohella pisteet sovitukselle kertsin urku-ujelluksineen.

Pink Floyd: Echoes

Pink Floydiltä tälle listalle löytyisi muitakin, The Great Gig in the Sky, Eugene, Shine on, Wish You Were Here jne… mutta onhan tämä Echoes aivan omaa luokkaansa. Tämä on urkuri Wrightin huippuhetkiä, alussa ja loppuosassa toistuvia ping-ääniä myöten. Keskiosan kummitusosan jälkeen kuin autereisena aamuna avautuva Wrightin urkuosuus on ylipäätään koko iankaikkisen musiikkimaailman hienoimpia osuuksia, kyä näin on!

Pink Floyd on minulle aina avautunut nimenomaan Richard Wrightin kautta. Ja kuten kitaristi David Gilmour sanoi, niin PF oli parhaimmillaan silloin kun Wright oli vedossa.

Arvo Pärt: Cantus

Jos joskus kuolen, mitä ei voine välttää, niin yhtenä ehdotuksena hautajaismusiikikseni on tämä. Kuuntelin joskus Pärtiä enemmänkin ja edelleen, jos haluan kontemploitua johonkin ei-olevaisuuteen (hienosti sanottu!?) niin laitanpa Pärtin soimaan. Cantus on kuin virta, voimakas virta, jossa massiiviset jouset vievät vahvalla otteellaan pientä ihmistä vääjäämättä eteenpäin kaunista loppua kohti.

Queen: Killer Queen

Kymmenvuotiaan nöösin ensimmäisiä isoja musiikkielämyksiä ja, näin taaksepäin katsottuna, ensimmäisiä kosketuksiani progressiiviseen rockiin. Sillä sitä tuo biisi on, hittiasemastaan ja lyhyydestään huolimatta: monipuolinen, tempo vaihtelee ja yllätyksiä löytyy. Lisäpisteet hienosta lopusta.

Renaissance: Carpet of the Sun

Jostain käsittämättömästä syystä löysin tämän upean bändin vasta pari vuotta sitten. Mutta olen varma, että jos tämä olisi tullut jo kloppina vastaan, niin sitä kuuntelisin edelleen. Solisti Annie Haslam on jo lähtökohtana kiinnostava muuten pelkkiä uroita vilisevän progelaulajaiston sfäärissä, ja viiden (!) oktaavin hallinta & muutenkin poikkeuksellisen upea lauluääni on minulle avain tuohon yhtyeeseen. Hittimäinen Carpet of the Sun esittelee Haslamin skaalaa erinomaisesti.

Mutta ei sen puoleen, on bändillä paljon muitakin avuja upeista kappaleista lähtien. Pianovetoisuus sähkökitaran sijasta on yksi kiinnostava ja edukas piirre.

Saga: No Regret

Kanadalainen kevytprogebändi Saga teki 80- luvun vaihteessa ihan kuunneltavaa musaa. Elämää suurempia biisejä ei ole kuin pari, kuten Worlds apart -levyn kaunis No Regret. Se onkin sitä mitä suuremmassa määrin ja kappaletta on tullut kuunneltua jo nelisenkymmentä vuotta. Lopun klarinettisoolo kruunaa kaiken.

Jos osaisin soittaa, niin tätä tapailisin aivan varmasti ja usein.

Styx: Pieces of Eight/Aku-Aku

Vaihtarivuoden peruja tämäkin. Sanoisinpa, että jos haluaa tutustua vain neljän minuutin verran siihen, mitä proge on, niin Pieces of Eight on hyvä ja matalan kynnyksen vaihtoehto. Toki rakenne on perus säe-säe-kertsi-soolo-kertsi, mutta melodia on hyvä ja se soolokokonaisuus eri osineen on kyllä sitten ihan ylimaallinen kokonaisuus.

Biisin kakkososio Aku-Aku vie sitten ihan toiseen maailmaan, se on kuin rauhoittava ja helposti sulatettava tunnelmapala alkuosan rytyprogeosuuden jälkeen. Tätä voisi kuunnella vaikka 20 minuuttia…

Richard Wagner: Siegfried idyll

Löysin Wagnerin vasta joitakin vuosia sitten. Sen jälkeenpä sitä on kuunneltu sitten oikein kunnolla. Siegfried nousee ykköseksi; samalla lailla kuin Mahler, tämä on vahvaa ja pitää otteessaan, ikäänkuin voisi vaan antautua musiikin vietäväksi ja antaa olla…

Normaalimpien sinfoniaorkkaversioiden ohella Siegfriedistä löytyy rauhallisen kaunis pianoversio, Glenn Gouldin soittamana.

Yes: And You and I

Jos joku, niin tämä on 70-lukulainen biisi, mikä tietysti on yksi tae musiikin kunnollisuudesta. Yesin kymppiminuuttinen, aluksi akustinen ja lauluosuuksiltaan herkkä teos etenee soolo-osassa kunnon sfääreihin, kun taivaat aukeavat ja mellotronit vyöryvät! Minun top-listalla pitää ainakin yksi kunnon mellotronibiisi olla, ja tämä on sitä ihtiään!

Rene Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Kokenut diplomaatti ja suurlähettiläs kirjoitti muutama vuosi sitten kiinnostavan kirjan äitinsä juutalaisesta suvusta ja siihen liittyvistä taustoista.

Rene Nybergin äidin Tokazier-suku oli peräisin Latviasta, osin nykyisen Valko-Venäjän alueelta; Fanny-äidin isä oli tullut 1900-luvun alussa Suomeen varusmieheksi ja sitten juurtunut tänne. Lapset kasvatettiin tiukasti juutalaisessa perinteessä, mutta niinpä sitten vain kävi että tuli rakkaus kuvioihin mukaan ja Fanny avioitui suomenruotsalaisen miehen kanssa. Siitäkös soppa syntyi ja välit poikki.

Vaan ei aivan; Riikassa asui Fannyn Marscha-serkku, jonka perheeseen Renekin sittemmin onnistui pitämään yhteyttä ja samalla hahmottamaan äitinsä suvun taustoja. Näiden kuvioiden pohjalle kiertyy koko kirja; välillä kerrotaan Marschan ja myös juutalaisen miehensä pakenemista Riikasta 1941 viime hetkellä ennen natsien tuloa, välillä laajemmin itäisen Keski-Euroopan juutalaiskulttuurin taustoja ja historiaa.

Kiinnostavaa! Olen muutenkin viime vuosina lueskellut Varsova-Baltia-Minsk-Musta meri -välistä aluetta kuvaavia kirjoja, Ulitskajaa, Singeriä jne. Luonnollisesti juutalaisuus nousee vahvasti esille tuota vanhaa juutalaisaluetta kuvaavassa kirjallisuudessa. On se maailmaa ollut!

Ja hyvän lisän tähän tuo Nybergin kirja. Miten ”fasisteista vapauttanut” Neuvostoliittokin osoittautui antisemitistiseksi ja alkujaan bolsevikkeja paljon tukeneet juutalaisetkin - ne jotka sodilta henkiin jäivät - saivat huomata olojen heikkenevän. 1970-luvun massamuutto Israeliin ja aivan uuteen maahan totuttautuminen; toki Marscha miehineen pakkasi kampsunsa vielä kerran, ja ympyrä sulkeutui.

Joka tapauksessa: sen arvoinen tarina, että kannatti laittaa kansien väliin!

Tyrvään Kirjakauppa

Tyrvää mainittu!

Hesarissa oli 26.3. mainio kulttuuritoimittaja Antti Majanderin essee Tyrvään legendaarisesta kirjakaupasta. Tuttu ja läheinen paikka lapsuusvuosista lähtien ja edelleen jokavuotinen käyntikohde. Ihana, että tällaisia paikkoja on olemassa!

(Toki sellainen fataali virhe esseessä oli, että Majander kehtasi kutsua Sastamalaa kantahämäläiseksi… Ylä-Satakuntaa eli nykyiseltä nimeltään Pirkanmaata se on!)

Tyrvään kirjakaupan kirjakellari oli se paikka, joka syvensi kiinnostustani historiaan ja satakuntalaisuuteen. Viime vuosituhannen alussa julkaistut Satakuntaliiton kotiseutututkimukset ja muut paikallishistorialliset opukset löysivät tieni omaan kirjahyllyyni. Niitäpä edelleen luetaan ”Karkun ratsutilat” -kirjasta lähtien, mikä sukututkimukseen hurahtamiseni jälkeen jäsentää mukavalla tavalla oman sukuni vaiheita keskiajalta saakka.

Voi hyvän tähe, miten monta tuntia tuolla kirjakellarissa on vietetty! Siihen maailmaan uppouduttiin, ennen kuin painavien kirjakassien kanssa lähdettiin pois kauppiaan muistuttaessa sulkemisesta. Muistan jo joskus 1980-luvulla kirjakaupan pitäjältä Sirkka-Liisa Leinolta kuulleeni juttua, miten joku asiakas oli jäänyt iltamyöhän tunneiksi sinne kirjakellarin sokkeloihin; siitä huolimatta, että kauppias tapansa mukaan oli käynyt ”joka kolkan” läpi ennen kaupan sulkemista.

Lapsuudenkotini ja nykyinen mökkimme on puolen tunnin päässä, kylässä, jossa Majanderin mainitsema Antero Warelius aloitti kansankynttilän uraansa Suomen vanhimmassa kansakoulussa (Wareliushan muuten esitti suomen kieleen loppukoveen nimellä kulkevaa, sanan loppuun heittomerkillä ilmaistavaa lisäystä. Mutta niinpä vain se jäi kielihistorian hämärään).

Äitini ja sisareni kanssa kaupasta kannettiin niin vanhaa kuin uudempaa kirjallisuutta; kirjakellarissa tuntuu olleen jatkuva ale-myynti, josta löytyi muutaman vuoden tai parin vuosikymmenen kirja-aarteita, mitä ei enää muualta kuin divareista löytynyt. Tintin neljä vanhinta kovakantista kirjaani (joissa professori Tuhatkauno esiintyy vielä nimellä Teofilus Kierto) ovat täältä peräisin. Edelleen tunnistan Tyrväältä hankittuja kirjoja omasta hyllystäni.

Olemme siskoni kanssa saaneet juurrutettua Tyrvää-rakkauden lapsiimme; etenkin tyttäremme halajavat myös kesän mökkireissuilla kirjakauppaan; samalla käydään nyt Sastamalaksi muuttuneen pikkukaupungin torilla ostamassa Hukkasen mainiosta kalavaunusta siiat ja muut herkut ja Pyymäen yhtä erinomaisesta leipomosta kolmiomunkit. Herra Hakkaraisen talossakin käydään; Wanhan kirjan päivät on valitettavasti viime vuosina jäänyt aikeeksi. Pitääpä terästäytyä.

Sastamalaan/Vammalaan/Karkkuun/Tyrvääseen yhdistyy omassa maailmassani suomalaisuuden juuret; Rautaveden rantojen kaksijakoisuus eli toisaalta samaa vanhan keskiaikaisen Turun kulttuuripiiriä, toisaalta vielä reilu 500 vuotta sitten melkein asumattoman Hämeenmetsän kaakkoisreunaa. Näiden ylevien tuntemusten vastapainoksi on toki mainittava myös vähän tuoreempi kulttuurillinen ”helmi” eli Martti Huuhaa Innasen laulu ”Kun närhiparvi lentää Tyrväälle päin”…

Uusien kirjojen suhteen Tyrvään Kirjakauppa kulminoituu mielessäni erityisesti kahteen: Toinen on Jari Järvelän huikea ”Kosken kahta puolta” eli hänen sekä Vammalankosken että myös poliittisten rintamalinjojen suhteen eri puolilla olleiden isoäitiensä koskettava tarina sisällissodasta lähtien. Kävin toissa kesänä kalatorireissulla kiertämässä asemankylän kujia ja tutun vaneritehtaan takapihoja ja tutkailemassa Järvelän kirjan maisemia. Monenlaista muistoa tuli omilta nuoruusvuosiltani.  https://leevilevitoi.blogspot.com/2019/01/jarvela-jari-kosken-kahta-puolta.html

Toinen liittyy Claes Anderssoniin. Varsinainen humahdus Claes Anderssonin ihmeelliseen kielen maailmaan tapahtui Tyrvään Kirjakaupan kautta; runsas kymmenen vuotta sitten Anderssonin ”Syksyni sumussa rakastan sinua” -runoteos tarttui sieltä käsiini ja ajattelinpa sitten ostaa sen. Kirja on Anderssonin paras, ja senpä jälkeen olen ahminut koko tuotannon.

Niinpä… miten kaikista Suomen kirjakaupoista juuri Tyrväältä tuo Andersson tarttui mukaan!

Olen tietysti vähän jäävi sanomaan, mutta suomalaisten pikkukaupunkien joukossa Sastamala on poikkeuksellinen poikkeus. Kaupunki on pystynyt brändäämään itsensä rohkeasti, löytämään itsensä niistä vahvuuksista, mitä noilla Rautaveden rannoilla on vuosisatojen peruina ollut tarjottavanaan. Tuntuu, että joka vuosi kaupungin katujen varsilta löytyy aina jotain pientä uutta; pala palalta rakennetaan samanlaista pikkusöpöä mutta uskottavaa tunnettuutta, mikä viehättää Keski-Euroopankin pienissä historialtaan kiinnostavissa paikoissa.

Suomen kirjapääkaupunki, todella, mutta sen lisäksi paljon muuta.