Annie Proulx: Barkskins

Tutustuminen Annie Proulxin erinomaiseen kirjallisuuteen jatkuu. Nyt vuorossa hänen viimeinen romaaninsa, 720-sivuinen suurteos Barkskins. 

Kirja kuvaa yli 300 vuoden mittaisen kaaren 1600-luvun lopusta viime vuosikymmenelle; Kaksi Ranskan slummeista värvättyä pakkosiirtolaista Uuden Ranskan St. Lawrencen lahdella eli nykyisessä itäisessä Kanadassa.

Rene Sel ja Charles Duquet aloittavat uuden mantereen elämänsä puunhakkuilla. Muutaman vuoden urakan päässä on luvassa oma viljelypalsta, jonka Sel viimein saakin sen jälkeen, kun hänet on pakkonaitettu Mari-nimisen intiaaninaisen kanssa naimisiin. Charles Duquet puolestaan lähtee pian omille teilleen keplottelemaan turkiskaupalla vaurautta ja valtaa itselleen.

Kirjassa seurataan muutaman vuosikymmenen jaksoissa näiden kantaisien sukuhaarojen elämää. Rene Selin ja Marin lapsista kehkeytyy puoliksi ranskalais-mikmaq-sukuhaara, jonka myöhemmät polvet identifoituvat intiaaneiksi - toki juurensa kadottaneiksi. Heidän kauttaan Proulx hyvin selkeästi kuvaa, miten maahanmuuton vauhdittuessa intiaanit ajautuvat yhä ahtaammalle; jatkuva metsien hakkaaminen viljelysmaiksi kuristaa perinteisen pyyntikultturin mahdollisuuksia ja pakottaa miehet palkkatöihin valkoisille. Ja toisaalta valkoihoisten työ- ja tarvekalut kiinnostavat intiaanejakin - samalla perinteiset käden taidot katoavat perinteisen kulttuurin samalla kuihtuessa.

Tämän lisäksi on suoraa ja raakaa sortoa. Selin sukujuuren yksilöt vuorollaan miettivät, pitääkö palata takaisin heimonsa luokse metsiin. Mutta valkoisten uudisasutus lahmaa alleen intiaanikylät ja metsät, alkoholin ja valkoisten tuomien sairauksien hoitaen loput. 

Vai pitäisikö assimiloitua kunnolla, opetella lukemaan, kouluttaa itsensä. Kirjan esimerkit eivät ole rohkaisevia; valkoiset pitävät intiaaneja puoli-ihmisinä, joiden oikeudet ovat mitä ovat. 

Charles Duquet - myöhemmin Duke - vuorostaan keplottelee itsensä menestyväksi pisnesmieheksi ja laittaa alulle todellisen kaupallisen imperiumin. Mies on kuin Donald Trump! Aluksi raakapuun myyntiin keskittynyt firma jatkaa puunjalostuksen puolelle ja Duken eri sukupolvissa laajentumiseen ja painopisteisiin suhtaudutaan hyvinkin eri lailla. Monessa suhteessa Duken sukuhaaran kuvausta voi verrata Thomas Mannin Buddenbrookeihin.

Metsien käytöstä kiinnostuneelle kirja antaa paljon. Duken imperiumissa meno on periamerikkalaista "forest miningia" ja todellista villiä länttä, yhä kauempaa joudutaan hakemaan suuria tukkimetsiä ja samalla asutus laajenee yhä syvemmälle alkuperäiskansojan aiemmin hallitsemille maille. 1800-luvun lopulla yritykseen mukaan tulevan saksalaisen metsänhoitajan ajatukset metsien uudistamisesta istuttamalla tuntuvat radikaaleilta ja kirja esitteleekin eurooppalaisen ja amerikkalaisen metsien käytön perusteet hyvin erilaisessa valossa. Toki aivan kirjan lopussa molempien sukuhaarojen kautta tuodaan esille raskaampaa kritiikkiä myös kestävän viljelymetsätalouden kestävyyttä kohtaan; viime luvut ovat kuin tuoreiden metsäsotakeskustelujen referaatteja.

Sukuhaarojen elämä vuosisatojen saatossa on hyvin erilaista (tosin parissa kohtaa Selin ja Duken sukuhaarat myös kohtaavat toisensa). Kirja antaa hyvän läpileikkauksen siitä, millä ehdoilla eri ihmisryhmien elämä kehittyi uudella mantereella ja myös sen, miten tärkeässä osassa luonnon kesyttäminen nähtiin sivilisaation kehittämisen näkökulmasta. 

Proulx on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Olen lukenut hänen kaikki Wyoming-novellikokoelmansa ja erinomaisen Laivauutiset-kirjan. Jostain syystä Barkskinsiä ei ole suomennettu, vaikka ilmestyessään vuonna 2016 moneen kertaan palkitulla Proulxilla alkoi olla nimeä myös Suomessa.

Yksi miinuskohta pitää tuoda esille. Kun kirja on yli 700-sivuinen, tulee kirjassa olla aivan poikkeuksellisia keinoja, jotta se pystyy pitämään lukijan otteessaan loppuun asti. Proulx ei tässä ihan onnistu. Etenkin Duken imperiumin loppuvaiheet tuntuvat vähän kuin toisen kirjan asioilta; parempi ratkaisu olisi ollut kuitata viimeisimmät luvut hiukan lyhemmällä yhteenvetomaisella epilogilla.  

Juha Seppälä: merille

Satakunnan oraakkeli Juha Seppälä julkaisi pari vuotta sitten, pandemiavuosien jälkimaininkeina dystopiahenkisen ja jälleen kerran kuoleman ja katoavaisuuden kontekstissa liikkuvan kirjan merille. Jostain syystä kirjan nimi on kirjoitettu pienellä; toki meren rannassa ollaan, mutta nimi viittaa myös samannimiseen, kertojan taiteilijatuttava Bomanin omistamaan paattiin.

Kertoja - kirjailija - sekä Boman ovat seitenkymppisiä yksinäismiehiä. Jälkikasvua ei ole, taiteilut on taiteiltu ja nyt lasketellaan pikku hiljaa kohti vääjäämätöntä loppua. ”Olin kauan sitten hyväksynyt tosiasian, että kukaan ei seissyt takanani varmistamassa, kun nousin keittiöjakkaralle pesemään parvekelaseja. Olemiseni oli aina minun olemistani.”

Vielä enemmän kuin omaa tulevaa poismenoaan kertoja käsittelee kirjallisuuden, kirjan ja samalla merkitysten kuolemaa. Kirjailija-kertojan suulla tykitetään täysillä influensserien ja löperön median suuntaan; kaikesta on tullut yhdentekevää ja menon kruunaa se, että kirjoista on tullut ongelmajätettä, tabu. Kertoja pelkää, että pian kirjojen pitäminen on luvanvaraista, niitä varten on oma rekisterinsä ja kirjojen hävittämisestäkin vastaa viranomainen. Hän päättää säästää laajasta kirjastostaan sata läheisintä kirjaansa hävitykseltä, niillepä sitten pitäisi löytää kätkö jostain. 

Niinpä kirjan alussa ollaan menossa pitkää suoraa pitkin Bomanin mökille, meren rannalle. Tuttu pitkä suora nykyisellä kakkostiellä, dyynit, maankohoaminen. Selvästi ollaan Yyterin ja Mäntyluodon maisemissa Porin edustalla. Sillä mikä olisi sen parempi paikka kirjojen turvasäilölle kuin aavan meren ranta!

Kertoja ja Boman eivät mitään sydänystäviä ole olleet, ja vaikka kertoja jää mökille pidemmiksikin ajoiksi, ei kunnon kaveerauksesta voida puhua. Seppälän kirjoissa ihmiset ovat enempi erillisiä saaria suurella merellä, niin nytkin. Välillä käydään kaupungissa kaupoilla tankkaamassa varastot aidon huoltovarmuuden hengessä - tässäkin on selvä lopunajan henki.

Mutta keskiössä on painetun kirjan kohtalo, ja sen ohessa paperin, sillä kirjassa eletään aikaa, jossa paperilla on arvoa vain revinnäismassana talojen eristeissä hiilivarastona. Kertoja ja Boman menevät meren rannalle katsomaan myrskyä, ja ovat näkevinään hiililaivan. Mutta ”sehän se ei missään nimessä voinut olla, hiili olisi yhtä mennyttä kuin paperi.”

Viestiikö kertoja, että kirjojen merkityksen ja painetun sanan merkityksellisyyden lasku johtuisi myös siitä, että paperista - metsät, puunjalostus - oli tullut epäilyttävä alusta viestinnälle? ”Kun olin lapsi, maailma oli puuta ja paperia”, kertoja muistelee, mutta sitten maailma alkoi hänen mukaansa vihata paperia. 

Kertoja toteaa omistavansa tuhansia kirjoja, jäämistöä aikakausilta, jolloin kirjoihin tallennettiin ihmiskunnan punnittu tieto ja se, mikä oli merkityksellistä. Mutta: ”Enää ei ole kirjahyllyjä (…) Enää kukaan ei syöksyisi palavaan taloon ja sukeltaisi liekkien sekaan pelastaakseen sieltä kirjoja … niin kuin munkki Giacomo Gustave Flaubertin Bibliomaniassa (…) Ymmärsin olevani Gutenbergin galaksilta peräisin oleva muukalainen, jäänne.”

Siksi kirjoille piti tehdä jotain. Ja kirjojen ohella kaappeihin kertyneille paperimäärille - lomakkeille sotuineen, lehtileikkeille, kirjeille, laskuille - niitä hän alkaisi nyt viranomaisten ja identiteettivarkaiden pelossa hävittämään.

Kertoja moralisoi mielipidevaikuttajien pikkusieluisuudesta, miten ihminen nostetaan kaiken jalustalle. Kuitenkaan ihminen ei suojele luonnon voimaa, planeettaa suojellessaankin ihminen suojelee ennen muuta omaa ihmisellistä hybristään. Ja vaikka toisaalta kertoja suree kirjojen, ihmiskunnan muistin merkityksen katoamista, hän muistuttaa inhimillisen toiminnan kuitenkin olevan luonteeltaan väliaikaista, katoavaa.

Kirja on lyhyt ja seppälämäisen tiivis, silti siinä on kehyksenä monenlaista sivujuonnetta ja teemaa. Toki en minä kaikkia yhteyksiä tainnut ymmärtää, loppuratkaisukin jäi auki ja muutaman sivun epilogina oleva palopuhe, suoranainen saarna, oli kyllä aika tökerö.

Mutta kuten aina, on Seppälän lause tarkkaa ja taloudellista, yleisesti ottaen miellyttävää lukea. Ja aforistista: ”Kahvin tarjoaminen oli ajatonta ja iätöntä. Siihen sisältyi optio, vaikka sen välityksellä asetettiin varauksia.”

Harmony Sisters Pyynikin kesäteatterissa

Tämän kesän Pynsä oli Suomen ensimmäisen tyttöbändin, Harmony Sistersin saagasta kertova musikaali. Ja hieno olikin! Taattua nostalgiaa ja hyvin sointuvia lauluharmonioita upeassa tamperlaisessa järvimaisemassa.

En suoraan sanoen kovin paljon tietänyt tästä sisarustriosta. Yhtyeen nimi on tämänikäiselle tietysti tullut tutuksi, mutta en minä heitä heti osannut mihinkään erityiseen kappaleeseen yhdistää. Joku vahva 1930- ja -40-lukuihin liittyvä mielikuva toki oli, ei sen tarkempaa. Vaan heti ensimmäisten laulujen kajahtaessa palaset loksahtivat; on näitä radion rinnakkaisohjelmasta ja muutenkin kuultu ihan määrän kanssa.

Harmony Sister koostui Valtosen sisaruksista, jotka lahjojensa, sinnikkyytensä ja yksinhuoltajaäitinsä (roolissa Anna-Maija Kautto!) määrätietoisen tuen avulla nousivat kulttimaineeseen. Sota-aikana kuvaan kuului tietysti rintamalla kiertäminen, samoin kulttuuriyhteistyö suuren ja mahtavan Saksan kanssa, josta ilmeisesti Harmony Sistersiin sitten tarttui epäilyttävää leimaa poliittisten olojen muututtua sodan jälkeen. Maineikas ura jatkui Ruotsissa, kansankodin puistokonserttien loputtomilla kiertueilla, joka sitten lopulta vei isomman innon laulamiselta ja trio pisti pillit pussiin vuonna 1956.

Kaikkiaan oikein ikoninen osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

On Valtosen sisarusten tarinassa muutakin, se kertoo myös poikkeuksellisen itsenäisistä naisista tuon ajan Suomessa. Oli sitten kyseessä (huonosti valitut) aviomiehet tai työnantajat, niin Valtoset tekivät omia ratkaisujaan. Ester-äiti oli selvästi kasvattanut heidät vahvoiksi, omillaan pärjääviksi yksilöiksi, ja saattoi myös laulu-uran alkuvaiheilla Pelastusarmeijan kuorossa olla omat vaikutuksensa. Pelastusarmeijan piireissähän on tyypillisesti ollut paljon oman tien kulkijoita, naisia etenkin.

Olka Horilan ohjauksessa on hyödynnetty Pyynikin kesäteatterin poikkeuksellisuutta erinomaisesti. Esimerkiksi sodanjälkeinen Ruotsin näyttämöiden jatkuva tahkoaminen oli toteutettu hienosti, trion siirtyessä pyörivän katsomon tahdissa koko ajan eteenpäin ja avustajien siirtäessä mikrofoneja aina muutamia metrejä eteenpäin uusille estraadeille. Harmoninen laulu jatkui koko ajan, Näsijärven rantamaisemien taustalla hiljakseen vaihtuessa. Tämä oli musikaalin dramaturginen kohokohta!

Paljon muitakin upeita ratkaisuja tuli esille, ja ylipäänsä ohjaus loi kokonaisuudesta omanlaisensa, hiukan ylevän tunnelman. Pari miinusta toki: Saksan-kiertueiden kohdalla ote vähän lopahti ja niissä vuosissa junnattiin liikaa, varsinkin kun musikaalin loppu tuli sitten vähän yllättäen. Asioita jäi inansa kesken.

Musikaalin käsiohjelma toi sisterseistä kiinnostavia taustatietoja. Sisarukset olivat äitinsä puolelta samaa norjalaista Kotkan sahateollisuuteen tullutta Adolfsenien sukua kuin Martti Ahtisaaren esivanhemmat. Sukujuurien kautta kotikielikin oli alkujaan ruotsi. Toisekseen sisarten säestäjänä näyttäytyi tuttu nimi Erna Tauro - niin, sama nainen, joka on tehnyt Tove Janssonin sanoihin Höstvisan. 

Hieno ilta kauniissa kesäillassa. Mitähän luvassa ensi vuonna?

Elisabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

Olisikohan aika pitää Stroutista kunnon tauko? Tai oikeastaan ajattelin jo aiemmin niin, mutta kun kirjastossa tarjottiin pikalainaan Stroutin uusinta käännöstä Haluan kuulla kaiken, niin pitihän siihen tarttua.

Mutta nyt alkaa olla vanhan lämmittelyn makua. Kirjaan on marssitettu koko Stroutin romaanikirjallisuuden esiintyjäkatras, mikä ei ennalta säväyttänyt, eikä oikein jälkeenpäinkään. Eniten olen pitänyt hänen kirjoistaan, missä päähenkilönä on Lucy Barton, etenkin viimeiset pandemiaa koskevat lämpimät kirjat eksä- ja nyksämiehen Williamin kanssa Mainessa ovat olleet oikein mukavia, pohdiskelevia; kirjoja, joita haluaa ottaa käteen, vaikka lukisi sieltä vain pari-kolme sivua.

Tässä uusimmassa halutaan kuulla kaikki, ja siinä todella runkona onkin Lucyn-Oliven-Bobin ja puolisonsa ynnä muiden tarinoita (juorujakin) toisista ihmisistä sekä omien suhteiden vatvomista. Ja yksi murha.

Periaatteessa samaa Stroutia kuin ennenkin, mutta… Ehkä olisi ollut parempi pitää Lucy Barton- ja Olive Kitteridge-kirjat edelleen erillään.

Pirjo Tuominen: Suuren joen maa

Vauhtia on (1700-luvun mittakaavassa) ja vaarallisia tilanteitakin Pirjo Tuomisen kolmiosaisen Kokemäki-sarjan avausromaanissa Suuren joen maa. Suuri joki on tietenkin Kokemäenjoki, ja nimen pohjalta odotin vakaata satakuntalaisen elämänmenon kuvausta kahden ja puolen vuosisadan takaa.

Olihan sitäkin, mutta oli myös paljon muuta, itse asiassa kaikenkattavaa suomalaista elämänmenoa köyhyydestä kuninkaan lähellä oleviin herraspiireihin.

Luen silloin tällöin tämäntapaisia menneiden vuosisatojen kuvauksia, ihan vain saadakseni lihaa luiden ympärille ja konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista etenkin rahvaan elämä silloin oli. Sara Wassin (Joensonin) ja hänen sisartensa elämänpiirien kuvaus täyttää tämän toiveen hienosti. Neuvokkaat sisaret selviävät elämässä eteenpäin omia polkujaan ja samalla piirtyy kuva siitä, että talonpoikaisrahvaallakin sattui hyvin käydessä avautumaan polku porvarillisempaan elämään, tai jopa ylimystön liepeille - toki oman säätynsä asettamissa rajoissa.

Ja plussaa tietysti se, että näyttämönä on kotimaakunnaksi kokemani Satakunta; tuttuja paikkoja ja tuttua kansanluonnetta. Ja kiinnostavia henkilöhahmoja tarjoavaa historiaa, joka tosin vie kirjailijaa turhankin moniaalle. Kokemäki ja Kullaan Leineperin ruukki tarjoavat todellisen historiallisen hahmon, ruukinomistaja Berndt Johan Hastferin, jonka elämänvaiheisiin Sarakin tyttärineen kietoutuu. 

Ruukinomistaja-everstin seikkailut Satakunnan, Turun, Tukholman ja Savon välillä pistävätkin mopon karkaamaan kirjailijan käsistä. Kun yhdessä kappaleessa Sara tyttärineen pihistelee Kivipirtin torpassa keskellä Kokemäen takamaita, ollaankin seuraavassa kappaleessa jo Hastferin kartanossa ja sitten kirjailija viekin epäonnistuneen ruukinomistajan kuninkaanlinnaan anelemaan kuninkaalta velkojen anteeksiantoa. Ja kirjan lopussa tämä Hastfer onkin jo everstinä etuvartiossa Savonmaalla, rakentamassa Anjalan liittoa kuninkaan pään menoksi. Sitä salaliittoa setvitään sitten sen verran, että tuntuu jo kuin olisi ihan toista romaania lukemassa.

Kirjan lopussa toki muistetaan, että mitäs sille Saralle sisaruksineen kuuluikaan…

Että ollakseen Kokemäki-sarjaa, on kirjassa runsaanpuoleisesti näyttämöitä ja teemoja. Niin sanottu fokus karkaa turhan moniaalle… Hastferin perheen ja puolison kautta kietaistiin useammaksi sivuksi Ruotsin vallasperheiden sukuselvityksiinkin. Ehkä vähempi olisi riittänyt. 

Ehkä tämä kirjallisilta ansioiltaan ei aivan vakuuttanut. Satakunta-romaanien sarjassa Tuure Vierros vie kyllä voiton.

Kjell & Mårten Westö: Åren. Två bröder berättar

Westön kirjailijaveljekset ovat kirjoittaneet, paitsi kirjoja, myös toisilleen kirjeitä läpi vuosien, viime vuosikymmenet toki sähköpostilla. Siitäpä on kai tullut kustantajalle luonteva ajatus ehdottaa veljeksille luoda kirjeisiin perustuva kirja, pohjautuen yhteisiin mutta myös kummankin omiin kokemuksiin.

Veljekset muistelevat lapsuuden kesälomia Ruovedellä, yhteisiä matkojaan konsertteihin, minne kuopus Mårten pääsi isonveljensä kaveriporukassa matkaan; omia polkuja kohti kirjailijan elämää. Kjell on heistä tunnetumpi, moneen kertaan palkittu bestsellerien tekijä; Mårten uransa pääasiassa kääntäjänä tehnyt. Kjelliltä olen lukenut useammankin teoksen - Kangastus 38, Missä kuljimme kerran, Molly & Henry; Mårtenilta hyvän novellikokoelman Som du såg mig då.

Westöt edustavat siis erilaista kirjailijuutta, ja kirjeissä sivutaan myös toisen tunnettuutta ja toisen perinteisempää, niukempaa taiteilijaroolia. Toisaalta Kjell tuo esille jatkuvan riittämättömyyden tunteensa vahvasti esille kaikkine ristiriitoineen, onnekas taiteilijagenren edustaja kun tunnustaa olevansa. Ihan kiinnostavia kontrasteja. Ja muutenkin Åren on sopivan mukavaa kesälukemista. Ei liian konstikasta.

Henkilökohtaisimmillaan kirjeet ovat, kun miehet muistelevat äitiään, molempien poikien syntymän jälkeen synnytysmasennukseen vaipunutta ja läpi elämänsä mielenterveyden kanssa kamppaillutta naista.

Äitiä käsitellään läpi kirjan; tulee vähän se kuva, että selkein omaehtoinen syy heillä ryhtyä kirjeisiin perustuvan kirjan kirjoittamiseen oli kertoa omasta äitisuhteestaan, kirjoittaa äitiin liittyvästä surusta itsensä ulos.

Perhe-elämääkin jonkun verran; hauska anekdootti Mårtenin tavatessa tulevaa vaimoaan ensi kertaa, kun hän huomaa paljon Claes Anderssonin kirjoja kirjahyllyssä ja mainitsee Anderssonin olevan lempikirjalijoitaan. Niin minunkin, vastaa nainen, hän on minun isäni!

Kirjan kaunein ja vaikuttavin kohta on, kun Mårten kuvaa rakastumistaan tulevaan vaimoonsa: seitsensivuinen yhtä samaa lausetta oleva tunteiden vyöry on kaikessa hengästyttävyydessään hieno kuvaus siitä, mikä oli siihen asti, ja mikä taas on tuleva, samalla pysyen lopun elämää, eikä tuo sivukaupalla jatkuva purkaus voi kertoa mistään muusta kuin että oikeat ihmiset olivat löytäneet toisensa:

”…och långt senare är detta jag ska minnas: solen som stiger bakom Olympiastadion och bortom Tölöviken, det skira gryningsljuset som silas mellan träden, och måsarna som skriar någonstans längre bort, Helsingfors som ligger nästan sommarödsligt fast det inte ens är slutet av maj, bara enstaka taxibilar som susar förbi oss på väg ut mot förorterna, och hon som vandrar vid min sida, med det långa håret som faller ner över axlarna, bärande på sin gula skinnryggsäck ur vilken flöjtfodralet sticker upp, båda ivrigt gestikulerande medan vi berättar om våra framtidsplaner och drömmar, och jag tänker att det aldrig varit lika otvunget att prata med någon, samtidigt som jag känner en kittlande förväntan i hela kroppen, en förhoppning som föds ur insikten om att det kanske är nu det händer, nu det äger rum, det där som alla talat om, det magiska, skälvande ögonblicket, skyfallet, när en ängel oväntat ramlar ner i ens famn och livet ändrar riktning.”

Valter Keltikangas: Seitsemän tuntia erämaata

Hieno, jollain tavalla ajattomuutta henkivä kirja. Metsäprofessori Valter Keltikangas julkaisi Petsamossa ja Peräpohjolassa tehtyjen metsäninventointien ja muiden reissujen varsilta kertyneen kokoelman vuonna 1977. Ostin tämän opiskeluaikoina ja olen palannut kirjaan useasti.  

Sykähdyttävin osa kirjaa koskee valtakunnallisessa metsien inventoinneissa vedettyä ns. pitkää linjaa, yli 500 kilometrin mittaista viivasuoraa inventointilinjaa Petsamon Kalastajasaarennosta lounaaseen Tornionjoelle saakka. Muutaman hengen inventointiporukka tekemässä metsistä havaintoja täysin tiettömien taipaleiden takana, ympyräkoealat 800 metrin välein, kolttia ja muuta paikallista väkeä oppaina ja varusteiden kantajina. Välietapeilla muonavaroja - toki osa ruoasta kalastettiin itse; lähes säännönmukaisesti pari viimeistä päivää linjanvetoa nälissään eväiden loputtua.

Kadonnutta maailmaa lähes sadan vuoden takaa. Keltikangas käy läpi erä - eli etäerämaa -matkoilla tapaamiaan paikallisoppaita, hämmästelee heidän paikantuntemustaan ja kykyä lukea luontoa vieraassakin maastossa. Suuria persoonia mahtuu joukkoon, erämaan erakkoja peninkulmien kävelymatkan päässä lähimmästä naapurista.

En ole suurempi eräkirjojen ystävä, vaikka itse eräilenkin. Varsinaiset eräkirjat ovat usein aika saaliskeskeisiä, toistavat itseään. Keltikankaan kirja sitävastoin koukuttaa. Siinä kuvataan luontoa ja metsänarvioinnin etenemistä, satunnaisia vastaan tulevia ihmisiä ja ryhmän mukana kulkevia oppaita omine tarinoineen. Toki onhan miljöö aivan poikkeuksellinen: kadonnut Petsamo, kadonnut maailma.

Paikannimiä tulee tiuhaan ja kirjan muutaman kartan avulla pystyy ajoittain seuraamaan, missä mennään. Nykyisen rajan tällä puolen seuraaminen on helpompaa Karttapaikasta: Missäs se Posoaapa onkaan? Ja missä kohtaa Luttojokea oli sen ensimmäisen etapin päätepaikka?

Samalla jään katselemaan Karttapaikasta Raja-Joosepin seutuja. Joskus opiskeluaikoina liftasin sinne; rinkka selkään ja vaeltamaan kohti Nattasia ja Vuotsoa. Oli jo iltapäivä, kun suorin Luton yli kohti Anterimukkaa. Elokuun lopun hämärä tuli hyvän aikaa ennen kämpälle pääsyä ja Hirvaspäällä oli jo muuten pimeä, mutta täysikuu. Kuun valossa sitten suunnalla kohti yönsijaa. Joskus kahden jälkeen yöllä kämpälle, mistä onneksi löytyi laverinpaikka.

Olihan ne erilaisia maisemia etelän pojalle. Varmaan samantyylisiä maita kuin idempänä Petsamon puolella, joskin Keltikankaan kirjan mukaan Paatsjoen laaksossa ja silloisen itärajan tuntumassa oltiin jo matalammalla.

Millaista olisi ollut metsäylioppilaana viisi vuosikymmentä aiemmin, olisiko tullut hakeuduttua kartoitushommiin? 

Keltikankaan kirjan toinen osa kuvaa sekin mennyttä maailmaa, helmenpyyntiä ja sen ammatin viimeisiä harjoittajia, Huhti-Heikkiä ja muita. Onhan se ollut eksoottista ja nostalgista. Mutta hirvittäviltä tuntuvat ne raakkumäärät, mitä kasoiksi koottiin, kun ensin oli simpukat ronkittu auki ja katsottu, onko tässä(kään) kunnon helmeä. Sota vei sitten senkin touhun mennessään.  

Valter Keltikangas oli mielenkiintoinen aikansa metsätalousproffaksi. Metsäliiketieteilijä, samaan aikaan melkoinen luonnon tuntija cajanderilaisessa katsannossa ja klassisen luonnonsuojelun edustaja. Kirjassakin hänestä välittyy enemmän luonnonsuojelija kuin metsätalousmies.

Elikkä kirja takaisin hyllyyn, mutta näkyvälle paikalle. Että sen osaa ottaa taas sopivalla hetkellä uudelleen lukuun.

Sirpa Kähkönen ja Meri Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta

Kahden kiinnostavan ihmisen kirjeenvaihdosta kootut kirjat ovat lukemisen arvoisia. Suosikkikirjailijoihini kuuluva Sirpa Kähkönen sekä piispa Mari Leppänen todella ovat tällaisia kiinnostavia tapauksia, joiden ajatuksiin kannattaa tutustua.

Kirjeitä läsnäolosta kuvaa reilun kahden vuoden aikana käytyä kirjeenvaihtoa; aiheet vaihtuvat, kirjeessä saatetaan aluksi vastata toisen nostamiin huomioihin ja itse tuodaan taas jotain uutta esille. Ja niin edespäin. Käydään läpi maailman levottomuutta, tarvetta yksinolemiseen kuin myös yhteyteen ihmisten kanssa, uskoa ja kirjallisuutta.

Aikajaksoon mahtuu Kähkösen hyvin omaelämäkerrallinen, omaan raastavan ongelmalliseen äitisuhteeseensa painottuneen 36 uurnaa -kirjan ilmestyminen. Kirjailija tuo avoimesti esille, miten vereslihalla hän oli kirjan kirjoitettuaan ja pitkään sen ilmestymisen jälkeen. Vaikka kirja toi Finlandia- palkinnon, niin koville se otti: ”Voimiahan se tietysti vei, olen ollut aivan tyhjä. Vain aivan hiljalleen alkavat sanat palata, ja halu sanojen kanssa työskentelemiseen… Kirjasta tuli sellainen, että en sure, vaikka en enää ikinä kirjoittaisi mitään.” 

Toinen kiinnostava teema oli nuorena kirkosta eronneen Kähkösen paluu kirkon piiriin ja hänen uutta kirkkosuhdettaan koskeva keskustelu. Uskonnollinen hän näyttää olleen aina, mutta voimakkaan vasemmistolaisessa suvussa kasvaneena vuoden 1918 jäljet ja kokemus siitä, että kirkko käänsi silloin selkänsä kapinaan lähteneille/joutuneille, on hiertänyt pitkään. Hyvin aitoa ja virkistävää pohdintaa, mikä kulminoituu Kähkösen opintoihin kohti suntion ammattia ja kesätöihin Honkanummen hautausmaalla rankan kirjaprojektin jälkeen. Hautausmaakuvaukset ovat hienoja, siellä sielu näyttää levänneen ruumiillisen työn lomassa.

Ja lisää: molempien kirjoittajien lähipiirissä on ollut Neuvosto-Venäjälle menneitä. Niitäkin kipupisteitä he vuoroillaan pohdiskelevat ja toisilleen kommentoivat.

Myös Mari Leppänen pistää itsensä peliin vahvasti, hänen näkyvän ja julkisen roolinsa kirkon korkeassa virassa huomioon ottaen. Hienoista erileirisyyden tunnetta muiden piispojen joukossa tai kipuilua suhteestaan nuoruuden hengelliseen kotiin lestadiolaisuuteen; siitä irtoamisesta ja toisaalta tutut lämpimät tunteet, kun siinä yhteisössä joskus käväisee. Kiireisen työn aiheuttamaa riittämättömyyden tunnetta ja tarvetta vetäytyä, mikä kirjan viimeisissä kirjeissä sitten kypsyy päätökseksi virkavapaasta.

Hieno kirja; harva se sivu tarjosi ajatuksen eväitä ja tarvetta miettiä itsekseen ennen sivun kääntämistä. Hyvin oli kustantajan päässä välähtänyt, kun alunperin ehdottivat tällaiseen kirjoitusurakkaan ryhtymistä.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Neljäs kirja Sirpa Kähköstä, mutta vasta toinen hänen pitkästä Kuopio-sarjastaan. Lakanasiivet on jostain syystä ollut hyllyssäni pitkään, ennen kuin nyt tartuin siihen oikein lukumielessä. Ehkä sota-aikaan keskittynyt kuvaus hieman vierastutti, vaikka en uskonut tämän varsinainen sotakirja olevankaan.

Lakanasiivet kuvaa jatkosodan ensimmäisiä päiviä kotirintamalla. Miehet ovat sotimassa, niin menetetyn Karjalan palauttajat, vielä suuremman Suomen intoilijat kuin Kuopio-sarjassa keskeisen Tuomen-suvun Lassi, kommunisti ja seitsemän vuotta vankeuttakin aatteensa vuoksi 1930-luvulla istunut. Kirja kuvaa puoliksi tyhjentynyttä kaupunkia naisten silmin; lapset ja vanhukset on vähiinpäin toimitettu maalle turvaan ja edes vähän paremman ravinnon ääreen.

Näkökulman kiinnittyminen naisiin on kirjan paras puoli. En ole juuri sodanaikaisen kotirintaman oloista lukenut ja monessa suhteessa yllätyin lukemastani. Ruoan puute kaupungissa tulee sivuilta väkevästi esille ja ikkunat tulee pitää pimitettyinä. Ravintolat ja huvipaikat ovat kiinni. 

Naiset hoitavat vanhuksiaan, ikävöivät maalla olevia lapsiaan; lähteäkö itse perään vai hakeako lapset kaupunkiin. Henkilöhahmot ovat vahvoja, niin kotinsa Sortavalassa menettänyt Helmi, Lassi Tuomen puoliso Anna ja sisar Hilda, Viipuriin ravintolansa jättänyt ja uuden Tatran Kuopioon perustanut Edith Valli - sekä tietysti salaperäinen, epätäydellistä suomea puhuva saksalais-viipurilainen tanssijatar Mizzi.

Kyllä Kähkönen kertoa osaa. Naisten ja parin enempi statistina olevan miehen matkassa avautuu koko helteinen Kuopio heinäkuun vaihteessa 1941 syreenipensaineen, vinttikomeroineen ja pihahuusseineen. Tämä on tuttua Kähkösen edellisistäkin kirjoista ja asia, mitä hänenlaisissaan kirjailijoissa arvostan paljon. On todella elämänmakuista ja lukijan mukaansa tempaavaa päästä kuopiolaisiin tunnelmiin kunnon aikamatkalle!  

400-sivuisessa kirjassa on aika paljon henkilöhahmoja ja monia juonenpätkiä, mutta vaikka kaikkia ei saada muutamaa päivää koskevassa kuvauksessa vedettyä yhteen, ei juuri mitään jäänyt ärsyttävästi keskenkään. 

Toki kirjan lopun lähestyessä aloin miettiä, minkälainen kliimaksi siellä ehkä odottaa. Se olikin kirjan ainoa pettymys, sillä lopussa olevaa kuvitelmaa kuusta, Mannerheimista ja sotavainajista en ymmärtänyt. Vaikka omaankin hyvän mielikuvituksen, kuu- tai juuri muukaan symboliikka ei ole koskaan ihan kolahtanut. Ehkä ne loppusivutkin olisi voinut viettää kirjan sivuilta tutuksi tulleiden ihmisten parissa. 

Led Zeppelin (ja Heart): The Battle of Evermore

Musiikki  on ihmeellistä.

Olen alle kakskymppisenä kuunnellut puhki Zeppeliinin legendaarisen nelosalbumin - tai pääosan siitä. Vinyylejäkin ostin, mutta tämän levyn helmet päätyivät nuukan teininuoren c-kasetille - vain ne helmet, jotta niukkaa kasettitilaa ei olisi kulunut levyn pariin täytebiisiin.

Battle of Evermore oli, niin muistan, nippa nappa play-rec-toiminnon käynnistävä biisi. Ihan kiva mandoliinin, akustisen kitaran ja kieltämättä vahvan lauluharmonian vajaa kuusminuuttinen kappale. Eipä ole tullut sitä kuunneltua moneen kymmeneen vuoteen, kun kasettien kuuntelu hiipui vähitellen pois.

Mutta kappasta vaan: jossain tuli esille tietokilpailukysymys, jossa kysyttiin, missä ainoassa biisissä Zeppeliinillä laulaa vokalisti Robert Plantin ohella myös toinen laulaja? Ja vastaushan oli juuri tuo Battle; sanojen kysymys-vastaus-dialogin toisena osapuolena enempi folkia laulellut Sandy Denny.

No, biisi soimaan, ja kylläpä kolahti vuosikymmenten jälkeen. Soinnukas, toisteinen melodia ja niinpä vain - hyvinhän tuosta erottuu kaunis naisvokaali Plantin tutun äänen rinnalla. Onhan tämä aivan valtavan hieno kappale, jotain tyypillisen englantilaista, sanatkin jostain sormusten herrasta. 

Ja kun on kerran hyvä kappale saatu eetteriin, niin minäpä heti guuglaamaan ovatko muut coveroineet tätä ja tehneet omia versioitaan. Ja löytyi vaihto-oppilasvuosilta tuttu kahden sisaruksen liidaama Heart, joka on tehnyt tästä vielä hienomman version joskus 90-luvulla. Kahden naisvokaalin vetämä vuoropuhelu on aivan ylivertainen!

Kappale on täysin akustinen, mutta eipä ole ensimmäinen kerta kun sillä linjalla tuotettu biisi kolahtaa oikein kovaa.

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

En ole aikaisemmin Itkosen kirjoja lukenut, lehtikirjoituksia kylläkin paljon, mutta jotenkin kirjojen takakansien kuvaukset teosten sisällöistä eivät ole ihan kolahtaneet. Siksi päätinkin ryhtyä toimeen, ylittää kynnyksistä matalin ja tarttua kuvaukseen lapsiperheestä.

Tai oikeammin perheistä. Erittäin henkilökohtaisessa kirjassaan Itkonen käy läpi sekä lapsuudenperhettään sekä sitä toista, missä hän on isänä neljälle lapselle, kahden nuorimman ollessa vielä kaksosia. Vaimo ja lasten äiti on luonnollisesti mukana kuvioissa, ja kun kirjailija-isän ohella myös perheen yrittäjä-äidilläkin on ammatillisia ambitioita, niin elämä on aika vilkasta.

Elämänmakuista menoa! Tuttua omaltakin kohdalta elämän ruuhkavuosina. Kirja antaa mukavia lukuhetkiä, myös kurkistellessa Itkosen omiin lapsuuden kuvauksiin ja palauttamalla samalla mieleen 1970- ja -80 -lukujen muistoja.

Kirjassa on vahva viesti. Itkonen ihmettelee lapsivastaista keskusteluilmapiiriä; sitä, että lasten saamisessa nähdään ylikorostuneesti kielteisiä puolia: ”…aloin kiinnittää huomiota lapsiperhe-elämästä julkisessa keskustelussa piirtyvään kuvaan. Se oli ristiriidassa oman mielentilani kanssa. Tuntui siltä, että perhe-elämästä kelpasivat jutun aiheeksi lähinnä vain unen puute ja korvatulehduskierteet, kaikki vaikea ja väsyttävä. Perhe-elämän kiistattomat onnelliset puolet nousevat esiin harvoin. Minusta se on sääli, ja sitä paitsi haitallista.”

Itkosen puolison mainitaan osallistuneen äidin roolissa johonkin julkiseen keskusteluun, jonka vetäjä väen väkisin ohjasi keskustelua negaatiot päällä. Ja joka lopuksi oikein innostui, kun Itkoska puoliheittona myönsi elämän nelilapsisessa perheessä kyllä olevan joskus vähän kaaosta…

Omien lastensa ohella Itkonen käy paljon päänsisäistä keskustelua omasta vanhemmuudestaan, vajavaisuuksia ja epäonnistumisia myöten. Ilosta ja onnesta, mutta myös väsymyksestä. Parisuhteestaan, suhteesta vanhempiinsa ja sisaruksiin eri aikoina. Kirja ei etene lainkaan kronologisesti; ehkäpä minun makuuni noita muutaman sivun ajankuvauksista hyppelehtimisiä ihan eri vuosikymmenelle ja taas takaisin olisi voinut olla vähän maltillisemmin. Mutta silti kaikkiaan oikein miellyttävä lukukokemus.

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa

Ulla Raskin 1600-luvun alkua kuvaava Kylmä meri-sarja on edennyt toiseen osaansa. Ykkösosasta tutut Lyypekin varakkaan kauppahuoneen omistajan puoliso Blanka Krause ja hänen Räävelistä eli Tallinnasta mukaan lähtenyt Margo-piikansa joutuvat kokemaan niin henkilökohtaisia kuin koko kaupungin elämää järisyttäneen ruttoepidemian myllerryksiä. Rutto tulee, tappaa ja hiipuu, jättäen isot muutokset niin kaupunkiin kuin yksittäisten ihmisten elintapoihin.

Tartuin tähän trilogiaan ennen kaikkea siksi, että pääsisin kurkkaamaan, millaista Hansa-kauden elämä 1600-luvun alussa kautta Itämeren rantojen on ollut. Ensimmäisessä osassa sitä aihetta oli laajemmin -Rääveliä, Visbyä ja Lyypekkiä - tässä kakkosessa päänäyttämönä oli suppeampi eli Lyypekki ruton aikana. Mutta jos Hansaa ja Itämerta onkin vähemmän, niin mikrohistoriaa sitä enemmän vastapainoksi. Ja kun tuota(kin) maailmanaikaa on totuttu seuraamaan lähinnä herooisten sotapäälliköiden ja miespuolisten kauppahuoneiden omistajien kautta, niin on ihan piristävää, kun päähenkilöinä onkin nyt naisia.

Kirjassa oli ihan hyvä imu. Mitä nyt syömässä piti käydä välillä, niin kirja tuli luettua melkein yhdeltä istumalta. Kolmatta osaa odotellessa!

Tuomo Pirttimaa: Lyijykausi. Salametsästäjän elämä

Tämä ei ole kirja salametsästyksestä, vaan salametsästäjästä, ja hyvä kirja onkin. Sekä taustoista, mikä sellaiseen elämäntarinaan saattaa johtaa. Sallan perukoiden Unto Ekistä kertova romaani on yhdenlaisensa kulttuuriteko. Teos ei ole mikään salomaiden autereista vapautta ylistävä eräfantasia, vaan karua naturalismia tihkuva kuvaus ihmiselon laitamilta. Mutta väkevä - ja monikasvoinen - kirja, ei paljon arvosana kympistä puutu.

Unto Ek oli vuonna 1934 syntynyt orpo ja koulukodin kasvatti, jolta yhteiskunta veti turhat luulot pois jo varhain. Ratkaiseva vaihe oli nuoren perheen kanssa kylmän tilan perustaminen Sallan pohjoisosiin keskelle korpea. Sadot vienyt halla, oman metsän hakkuuta rajoittaneet metsäviranomaiset ja viimein pankit ja vekselivankeus johtivat talon menemiseen vasaran alle ja perheen hajoamiseen. Viina ja loputon katkeruus veivät sinänsä osaavan ja hyvin ahkeran, jopa työhullun miehen. 

Ek painui korpeen, kämpille ja minne lie yhteiskunnan ulkopuolelle ja alkoi elättää itsensä salahirviä kaatamalla; sai siitä aikanaan muutaman kuukauden linnatuomionkin.

No, aineksia tarinoihin kertyi ja mies alkoi panna niitä talteen. Ja jonain selvempänä kautena sitten lähetti tarjolle kustantajalle.

Vuonna 2019 kuolleen eräkirjailija Unto Ekin tarina on kirjan arvoinen. Pirttimaa kuljettaa miehen elämänvaiheiden kuvausta ees-taas; väliin vähän seesteisempiä vaiheita, väliin surkeita juoppouden kausia. Tolkutonta urakointia pellonraivuussa ja metsissä, karut lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Ja vaikka Pirttimaa tunnetaan muun muassa erätoimittajana, niin ei hän ole Lyijykauteen perinteistä eräkirjallisuuden hehkutusta ängennyt. Salakaatojen tiimellykset ovat työn ja tuskan sävyttämää puurtamista märässä lumessa ja pajunvitikoissa, niistä on eräromantiikka kaukana. Päinvastoin, joku kohtaus etelän turistimetsästäjien kanssa on sekin kuin täysin irrallaan olevista maailmoista.

Harvat luontohehkutukset kuvaavat hillanpoimintaa; katokesänä Ek löytää pitkän hakemisen jälkeen todellisen hilla-aarteen, ja vaikka pariviikkoinen eläminen taivasalla on täynnä tolkutonta urakointia marjojen perässä, on jaksossa samalla kirjan hienoimpia luontokuvauksia. Mutta toisaalta; soiden aarteet mätetään säkkeihin ja viedään paikalliseen kauppaan, jolla Ek lunastaa itselleen ruokaa henkensä pitimiksi. Ei ole luonnon virkistyskäyttöä tämä, ei, vaan hengissä selviämistä.

Kirjan huippukohta - samalla Unto Ekin elämän käänne - on kustantajalta tullut kirje ja kutsu Helsinkiin allekirjoittamaan esikoiskirjan kustannussopimusta. Helsingin reissu ja kustannusjohtajan sekä kustannustoimittajan tapaaminen on aivan valtavan hienosti kuvattu; ilmassa väreilee voimakas yhteinen näkemys, että tässä on nyt löydetty uusi kirjailija - vaikka kolmikko muuten edustaakin aivan erilaisia taustoja. Tämä jakso on siksikin keskeinen, kun kirjassa ei sen koommin kuvata myöhempien kirjojen syntyä, niiden saamaa vastaanottoa tai Ekin tuumailua itsestään puolivakiintuneena kirjailijana. 

Pirttimaan niukka kieli sopii aihepiiriin ja kohteeseen. Siinä ei turhia adjektiiveja ja liikoja sanoja viljellä. Kirjassa on monia herkullisia dialogeja seuraavaan tyyliin: 

"Meillä ei ole polttopuita nimeksikää.

Pitäskö alkaa?

Mitä?

Tehä. Niin että ens talvenaki on.

Joo. Mistä?

Rämeeltä kuivaksia enshätään. Jokivarresta koivua kuivumaan.

Millä ne tänne?

Kelkalla.

Paskat se lähe käyntiin.

Laitetaan lähtemään.

Ole enää rekeä.

No tehään. Vaikka vanerista lotja. Sen päällä.

Mistä me saha?

Perkele ole enää sahaakaa. Siihen tämä kaatu."

1984 debytoinutta Unto Ekiä pidettiin eräkirjallisuuden uudistajana, hän toi siihen genreen jotain uutta. Hän kirjoitti lopulta neljä kirjaa, mutta sanottava tuli sanotuksi aika pian. Esikoistaan Hirventappopaikkaa hän piti parhaanaan. 

Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit

Pitkästä aika Seppälän kirja lukuun. Ensimmäisen tusinan hänen laajasta tuotannostaan luin järjestään, mutta 2000-luvun tuotoksiin en ole toistaiseksi tarttunut.

Kehtolaulun koordinaatit kertoo ainakin vanhenevasta hautaustoimiston työntekijästä ja hänen ranskalaistuneesta pojastaan, jota ei ole nähnyt lapsuusvuosien jälkeen. Ja sitten varmaan paljon muustakin… Seppälää kun luetaan, niin kuolema on tietysti läsnä miehen työn kautta. Ja sitä työtä onkin hyvin kuvattu, lakonisen toteavasti kuten mitä tahansa työtä. 

Tästä puolesta pidin. Kuvaukset ihmisten viimeisestä matkasta olivat kiinnostavia, matkasta vastaavan kuljettajan kertomana. Muistelin samalla vanhempiani viimeisten matkojensa kynnyksellä, ja sitä, muistinko vielä miltä ruumisauton kuljettajat näyttivät.

Kuvaukset isän ja pojan suhteesta ovat vähäisiä. Kun vuosikymmenten eron jälkeen tavataan, niin voisi kuvitella, että siihen käytetään sitten kymmeniä sivuja. Vaan ei, kohtaaminen on kuitattu lyhyesti, joskin hyvin lämpimästi.

Tähän astisesta annan aika paljon pisteitä. Vaan sitten se toinen puoli. Kirjan loppupuolesta valtaa ison osan pitkä saarna ja rutkutus nykykirjallisuuden ja kulttuurin tilasta, kai siinä on joku kirjan kuolevista tai muista hahmoista näistä paasaamassa kirjailijan äänellä. Joku pointti tässäkin osassa kai on, mutta päälleliimatulta se tuntuu, vähän tekotaiteelliselta. Meikäläistä se ainakin eksytti. Ja samalla jäi varmaan sitten paljon muutakin huomaamatta.

Pidin aikanaan Seppälän kielestä hyvin paljon ja hänen tarkasta, selkeästä kerronnastaan. Sama viehätys tekstissä on edelleen, etenkin kirjan alkupuoliskossa. Mutta jotain koukeroista ja paasaamisen tarvetta on näemmä tullut vuosien mukana lisää.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Keskiaika, hansa, Saksa ja Baltia ovat kokonaisuus, joka on minua kiinnostanut pitkään. Lisäsytykettä olen saanut sukututkimuksesta, joka on tuonut omiin sukuhaaroihini nimiä ja vähän tarinoitakin Virosta, Visbystä ja saksalaisista hansakaupungeista. Siksi noteerasin 1600-luvun vaihteen Rääveliin ja Lyypekkiin sijoittuvan Ulla Raskin Kylmä meri -kirjasarjan, ja nyt viimein sain tartuttua sen avausteokseen.

Asetelmat ovat sellaiset, että rääveliläisen kauppaporvarin tytär Blanka Berger päätyy monien vaiheiden kautta naimisiin isänsä asiakkaan ja kauppakumppanin kanssa Lyypekkiin. Eletään aikaa, jolloin kauppalaivojen kulku Itämerellä on tiukkaan sidoksissa vuodenaikaan. Jos ei syksyyn mennessä saada paattia lähtemään, koittaa seuraava mahdollisuus pariviikkoiseen purjehdukseen keväällä. Niinpä syksyllä pikaisesti vihitty Blankakin lähtee piikoineen keväällä kohti uutta tuntematonta. Avioliitto on solmittu vain ja ainoastaan kaupallisista syistä. Mutta kuitenkin kirjan lopussa eletään jo perhe-elämää Lyypekin hienostopiireissä buddenbrookimaisessa hengessä.

Kansien väliin mahtuu kaikenmoista sattumusta ajankuvan mukaisesti. Mutta juonipaljastukset sikseen, nostan tähän joitain teemoja, jotka vastasivat tuossa alussa kirjaamaani intressiin.

Sukututkimus nostaa paljon nimiä, ja toisaalta kouluhistoria liikkuu ylätasolla, jossa korostuvat valtiorajojen muutokset, sotapäälliköt ja muut historian ”suur”miehet. Mutta entä se tavallinen elämä? Oliko se yhtä sodan ja väkivallan kanssa härjäämistä, mustaa surmaa, kuolemaa kuoleman perään? Mitä oli arkielämä kirkon- ja historiakirjojen nimilitanioiden takana? 

Parhaiten olen päässyt tuohon rahvaan elämään kurkistamaan Jaan Krossin kirjojen kautta. Niissä kansan keskuudesta lähelle ylimystöä nousseiden yksilöiden kautta on pystytty taidokkaasti kuvaamaan niin tavallista elämää kuin ohuen yläluokan maailmaa. Ja näiden kahden kansankerroksen välisiä suhteita.

Tavoitan Raskin kirjasta aika hyvin samaa, erityisesti kirjan parhaiden hahmojen eli Blankan Margo-piian sekä vanhan Kadrin kautta. Margo on alunperin Viipurin seuduilta lapsena Rääveliin ryöstetty, taidokas karjalainen, josta jatko-osissa saanemme lukea lisää. Tulee vähän Sinuhen Kaptah mieleen. Kadri taas on juuri sitä naistyyppiä, jonka varassa maailma seisoo - hänenlaisistaan ikuisista hahmoista saamme lukea vaikkapa Antti Tuurin pohjalaiskirjoista. Kadri on Bergerin perheen emo, hän hallitsee luonnonlääkinnän, osaa antaa Blankalle karun elämän pohjalta nousseita ja aarteita arvokkaampia käytännön opetuksia; hän pitää kauppiasperhettä koossa.

Kirjassa on myös samaa sukupuolta olevien suhde. Se on hyvin kuvattu, tuo selvästi lisäarvoa ja syvyyttä henkilögalleriaan. Samalla huomasin, miten usein uudemmissa kirjoissa homoerotiikka nousee nyt esille, ikäänkuin tulppa olisi päästetty tynnyristä irti. Ei se nyt mitenkään häiritse. Kertoo tietysti vaan siitä luonnollisesta ilmiöstä, miten käy kun joku elämänkulkuun liittyvä juttu on ensin vuosisadat ja -kymmenet lähes täysin pimennossa, ja sitten kun pidäkkeet väistyvät, tuntuu asia nousevan esiin myös tendenssinomaisesti - ja joskus päälleliimatun tuntuisesti. Mutta ei tässä tapauksessa!

Varsinaiset vallasmiehet jäävät kirjassa vähän ohkaisiksi hahmoiksi, mikä lienee kirjailijan tarkoituskin. Kirjan kuvaama maailma on aikansa tapaan miesten maailma, missä naisia alistetaan ja käytetään hyväksi. Mutta aina löytyy valta-asemien muureista halkeamia; sattuman ja nokkeluuden kautta naisetkin voivat saada tilaa ja vaikuttavuutta ahtaaksi määritettyyn rooliinsa. Ja myös aitoa rakkautta - siitäkin vanha Kadri Blankaa muistuttaa.

Ja kuolemahan se on se viimeinen demokraatti. On sitten halvaus tai rutto, niin se etsii kohteensa sukupuolesta riippumatta.

Kylmä meri-sarjasta näyttää juuri ilmestyneen toinenkin osa, Seitsemän tornin varjoissa. Nyt päästäneen tutustumaan 1610-luvun Lyypekkiin tarkemmin, mikä viimekesäisen Lyypekin-käyntini jälkeen kiinnostaa (varsinkin, kun matkan yhtenä kohteena ollut Buddenbrooks-Haus oli silloin kiinni!) Taidanpa jatkaa Seitsemään torniin samantein.

 

Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde

Mikael Niemen Vittulajängästä Ruotsissa alkanut pohjoisen buumi tuntuu jatkuvan. Lagom-siistiksi pyntättyyn ruotsalaisuuteen näyttää kansainvälisen tiedostavuuden lisäksi mahtuvan aiempaa paremmin myös kotoista alkuperäisyyttä, ja hyvä niin.

Mattias Timander on nuori kirjailija, alunperin Kiirunasta. Esikoisteos on periaatteessa aika tyypillinen kasvutarina; pienet kotiseudun nurkat alkavat tuntua ahtailta, sitten käydään suurkaupungissa, kunnes veri vetää taas takaisin. 

Timander tekee tarinasta kuitenkin omanlaisensa: Mökillään sukulaisten kanssa kahvitellessa ja polttopuuhommien ohessa päähenkilö löytää vanhoja kirjoja hiirensontimine kansineen ja uppoutuu täysin uuteen maailmaan, suureen kirjallisuuteen. Hiukan äkkinäisen ratkaisun myötä hän päätyy Tukholman oloiseen suurkaupunkiin ja uppoutuu siellä kulttuuriskeneihin.

Kunnes kaukaa pohjoisesta tulee viesti, ja taas otetaan nopea käännös takaisin juurille, tunturien rinteille.

Kirja koostuu lyhyistä pohjoisen puhekieltä mukailevista kappaleista. Niin alkuperäisruotsista kuin hyvin tehdystä suomennoksesta (pisteet suomentaja Jonja Rajalalle!) huomaa heti, että pohjoisessa ollaan; siitä kertovat tavallaan kesken jäävät lauseet, joiden jälkeen dialogissa voi helposti kuvitella olevan parinkin minuutin tauko - sellaista pohjoisen puhe on, enempi hiljaisuutta kuin joka välin täyttämistä tyhjänpäiväisellä hölinällä.

Kielestä välittyy rauha ja tietty melankolisuus.

Tarinan seuraaminen molemmilla kielillä oli yksi kirjan tuottamista elämyksistä. Ja tiedostan, että Bookbeatista pädin kautta luettuna kokemus jäi vielä vajavaiseksi, jota ajattelin paikata tarttumalla ihan fyysiseen kirjaan jossain vaiheessa. Oikean kirjan parissa pystyy paremmin uppoamaan teoksen lauserakenteeseen ja antamaan tilaa vähän apokryfimäisten lauseiden synnyttämille mielenmaisemille. Juuri tällaisiin kirjoihin pätee Olof Lagercrantzin lausahdus, että kirjailija vastaa vain teoksen toisesta puolikkaasta: sen toisen luo lukija.

Kun pohjoisessa ollaan, niin luonnon ja perifeerisen elämäntavan kuvaaminen uppoaa meikäläiseen. Toki onhan tällaisen "takaisin maalle"-genren teoksissa iso nostalgisoinnin vaara. Timander kuvaa kuitenkin aika hyvin suurkaupungin elämän onttoutta ja nurkkakuntaisuutta; ei se juuri sen kummempaa ole pääkaupungin kulttuurikerman keskellä kuin kotona pohjoisessakaan. 

Jos itseään aina hakee toisaalta, niin sitä hakemista sitten riittää.

Pari miinuspuolta lopuksi. Vaikka pohjoisen ihmisiä klisemäisesti kuvataan luonnonlapsina, niin silti päähenkilön äkkinäiset ratkaisut ja eteneminen kulttuurigenressä vaikuttivat osin epäuskottavilta. Samoin se, että kun jätetään vanha auto aseman parkkipaikalle ja avain renkaan päälle, niin sieltähän se kiltisti löytyy pitkän ajan päästä, kun sankari palaa takaisin. Lisäksi joitain langanpäitä olisi voinut tuoda lopussa yhteen, ihan vaan uteliaan lukijan palvelemiseksi.

Olga Tokarczuk: Empusion

Tämä Nobel-Tokarczuk on alkanut koukuttamaan. Parin hyvän lukukokemuksen jälkeen lukuvuoroon tuli nyt Sleesian vuortenrinteiden keuhkoparantolamiljööseen sijoittuva Emposium. 

Eletään vuotta 1913. Nuori puolalaismiekkonen Wojnicz tulee Görbersdorfin parantolaan, toiveenaan parantua insinööriopinnot keskeyttäneestä keuhkotaudista. Siellä hän liittyy valtaosin vanhemmista herrasmiehistä koostuvaan joukkoon. Teoksen runko kuvaa elämää parantolassa ulkoiluineen, hoitoineen ja ruokailuineen. Ja etenkin herraseurueen ylevähenkisiksi raamitettuihin keskusteluihin sodasta, filosofiasta, uskonnosta - ja ennen kaikkia naisista, joihin jokainen keskustelu viimein päättyy.

Sitten, kuten Tokarczukin tavaramerkkinä tuntuu olevan, on kirjassa myös fantasiamaailmaan liittyvä puolensa. Herrainpensionaatissa tapahtuu outoja asioita, mikä samalla peilautuu päähenkilö Wojniczin omakuvaan itsestään jonkinlaisena outolintuna, anomaliana. Tätä en avaa tässä enempää, ja muutenkin olen funtsinut Tokarczukin maagista realismia hieman enemmän aiemmissa hänen kirjojaan koskevissa kirjoituksissani.

Kolmantena teemana on yllä mainittu naispuhe. Miesporukan puheet ovat vanhanaikaisia, misogyynisiä, tuota aikaa kuin eletään. Tokarczuk osaa vääntää ruuvia kireämmälle hyvin taidokkaasti nostamalla naisia vähättelevät sitaatit osaksi ihan normaaleja keskustelutuotoksia - etenkin, kun kirjan lopussa osoittautuu, että sitaatit ovat lainauksia aikansa suurmiesten puheista, kuten tämä: ”Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että naisen aivot toimivat aivan eri tavalla, ne ovat rakenteeltaankin toisenlaiset (…)  Ennen muuta kyse on koosta ja siitä, että etualalla ovat aivan eri alueet. Siellä, missä miehellä sijaitsee tahto, naisella on halu.”

Asia konkretisoidaan kirjan lopussa pitkällä listalla tiede- ja muita suurmiehiä, joiden ajatusten Tonavista edellä mainittu ja lukuisat muut patavanhoillisia naiskäsityksiä koskevat sitaatit ovat peräisin. Näitä ”ikuisia totuuksiahan” tämän päivän uusäärioikeistolaiset toistavat, kun koittavat ajaa naisia taas perinteisiin rooleihinsa…

Niinpä, vaikka jotkut darwinit ja platonit ovat joistain asioista aikanaan viisaita sanoneet, niin on hyvä huomata, että kirkkaimmankin tieteellisen ajattelun käsipuolessa kulkevat samanlaiset ennakkoluulot ja outoudet kuin kellä tahansa meillä.

Olen jonkun verran matkustanut Keski-Euroopan vuoristoseuduilla kuten Puolan ja Tsekin rajaseuduilla ja Erzgebirgellä. Nuo vanhat Kurort-seudut ovat hyvin viehättäviä vuortenrinteineen ja jokilaaksoineen. Myös tältä osalta kirjan kerronta vie mukaansa. Tokarczuk on aiemminkin kuvannut noita miljöitä tavalla, joka nostaa matkakuumetta. 

1900-luvun alussa alue oli vielä vanhaa monikielistä Eurooppaa. Kirjan päähenkilökin tulee nykyisin Ukrainaan kuuluvasta Lvivistä, joka tuolloin oli puolalaisten ja juutalaisten dominoimaa aluetta, saksaksi Lemberg. Kirjan Görbersdorf on vanhaa Saksan Sleesiaa ja nykyään Puolan lounaiskolkkaa, nykynimeltään Sokolowsko.

Tokarczukin kieli viehättää monella tavalla. Paikoin se on kepeää ja siitä löytyy leppeää ilkikurisuutta. Kesken vakavan proosan hän voi ottaa äkkiä etäisyyttä ja heittää leikillisen lauseen: ”…Herra August otti kannanotossaan niin ylevöityneen sävyn, että oli kuin hänen kaikki sanansa olisivat alkaneet isolla alkukirjaimella”. 

Se on ilmaisuvoimaista: Hän kuvaa päähenkilön tuskaa lapsena, kun kylään tulleen Emil-sedän kunniaksi teurastettiin ankka ja muun ohessa siitä tehtiin verikeittoa. Parisivuinen kuvaus keiton väkisin syönnin aiheuttamasta tuskasta on niin vahvasti kuvattu, että kirjailija taitaa muistella omia kokemuksiaan koulu- tai vastaavien ruoka”elämysten” parissa.

Ja lisäksi kieli on empaattista, ymmärtävää. Kirjailija kuvaa erityislaatuista päähenkilöään läheltä ja herkästi ja tuo vähitellen henkilökuvaan lisäpalasia, jotka selittävät yllättäviäkin loppuratkaisuja ymmärrettävällä tavalla.

Ilkka Saari: Rautapaita ja miekka

Ilkka Saaren mainio Rooman alkava auringonlasku -romaani johdatti minut tämän Sisilian muinaista historiaa käsittelevän tietokirjan äärelle, sopivasti juuri Sisiliaan suuntautuneen matkan alla. Kirja käsittelee normannien käsittämättömän suurta roolia keskiajan kynnyksellä olevassa Sisiliassa ja Italian eteläosissa. 

Enpä tiennyt, että alkujaan Ranskan Normandiaan päätyneet tanskalaisnormannit ja muut viikingit ovat olleet noin suuri tekijä kautta läntisen Euroopan. He jättivät pohjoiseen Ranskaan jälkensä, hallitsivat Britanniaa Vilhelm Valloittajan aikana ja osa suuntautui etelään kohti Välimerta. Aluksi maantierosvoiltiin, sitten alettiin koota sotilaallisia joukkoja milloin minkäkin paikallisparonin avuksi, ja kun menestystä alkoi tulla, kasvoi myös maine ja mahti.

Lopulta normannit kokosivat 800-luvun lopun hajanaisen Sisilian ja Calabrian kansanosia saman hallinnon alle ja aika menestyksekkäästi hallitsivat kuninkaina noita alueita parisataa vuotta. Vaikka ajan tapaan valta hankittiin raa`alla väkivallalla, oli normannien hallinnossa toisenlaisiakin piirteitä. Roger-nimiset ja muut kuninkaat ylläpitivät sen maailman ajan monikulttuurisuutta yllä, aiemmin Sisiliaa hallinneita muslimeita tai bysanttilais-kreikkalaisia ei aina lanattu hallitsevan latinalaisen kulttuurin alle. Toki itsekkäät vaikuttimet varmasti taustalla - eri kansanosien huomiointi oli tapa pitää aluetta halllinnassa.

No, vaikka normannikuninkaat jopa suosivat bysanttilaisuutta osana sisilialaista kulttuuria, ei se estänyt sotimasta kreikkalaisten kanssa tämän tästä. Mihin liittyi sekin kummallisuus, että myös vastapuolella Bysantin riveissä oli viikinkitaustaisia varjageja päällikköinä; he viikinkien idän retkien kautta Välimeren maisemiin päätyneinä.

Sisilian loisto lähti laskuun normannikunkinkaiden väistyttyä 1100-luvulla, mutta kirjailijan mukaan tuo aika laittoi alkuun tuon saaren omaleimaisen kulttuurin. 

Ja sitäpä Pohjolan pakkasia karkuun lähteneet nykyajan reissulaiset saivat paikan päällä katsella. Sisilia tihkuu historiaa, ja siksi tällaiset hyvin kirjoitetut tietokirjat ovat oiva matkaopas!

* https://leevilevitoi.blogspot.com/2025/12/ilkka-saari-rooman-alkava-auringonlasku.html

Anna Meredith: Nautilus

Väliin musiikkia, ja samalla kiitokset Ylen ykkösen kulttuuriohjelmille. Töistä kotiin ajellessani kuuntelin hajamielisesti jotain musiikkiohjelmaa, kunnes juontajan sanavalinta kehotti valpastumaan. Luvassa kuulemma todellinen Banger.

Kappale oli Anna Meredithin Nautilus, 6-7 minuuttinen kehittyvä, toisteisuutta korostava orkesteriteos, jossa minun korvissani yhdistyvät Steve Reichin minimalismi, jotain glassimaista - ja samalla aineksia vaikka kunnon fuusioprogeen ja metallirevittelyyn. Alun monotonisen jousikehittelyn ja rinnalle tulevien vahvojen vaskien täydentäjäksi tulee loppuvaiheessa voimakkaat rummut, jotka etenevät omia teitään, luoden monotoniseen jousistoon mehevää eritahtista ristiaallokkoa. Tai näin minä sitä kuvaisin, musiikin teorian tuntija osaisi luonnollisesti kuvata teosta paljon täsmällisemmin.  

Youtubesta löytyy Nautiluksesta mukavasti erilaisia versioita. Dalia Stasevska näyttää johtaneen teosta useampienkin pumppujen, kuten Rotterdamin ja BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa. Väkeviä esityksiä!

Meredith alkoi kiinnostaa enemmänkin. Wikipedia kertoo hänen olevan skotlantilainen, 1978 syntynyt modernin ja kokeellisen klassisen musiikin säveltäjä, skaalana akustisesta elektroniseen. Kuuntelin tuubista myös muuta Meredithiä, kuten teoksen Sawbones, joka on samoja teemoja hyödyntävä elektroninen teos. Sitten mahtava ja maaginen Vapours, josta löytyy pari erilaista hienoa versiota ja joka meinaa jopa saada minunkinlaiseni totaalisen tanssi-agnostikon melkeinpä liikkumaan... On myös satapäisen soittajajoukon pelkästään käsien taputuksilla toteutettu HandsFree, joka tuo mieleeni Reichin Music for pieces of woodin.

Meredith esiintyy myös oman orkkansa kanssa, kuten viisihenkisellä sello, sähkökitara-tuuba-rummut ym. -kokoonpanolla, itse soittaen koskettimia. Hyvältä Nautilus kuulostaa näinkin. Toki rytmipuolella jotain väkevämpää, eli kahta rumpalia tai ainakin Mike Portnoyn tapaista kunnon rumpukioskia omaavaa tekijää olisin kaivannut joukkoon. Mietin, millaisen version saisi, jos teoksen lopun rumpuosuus rakennettaisiinkin niin, että siinä rummut nousisivat pääosaan? Tyyliin Simon Phillips, tai vaikkapa kuolleista herätetty ELP ja Carl Palmer puikoissa?

Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus. Soitetaankohan tätä Suomen konserttisaleissa koskaan? Toki Nautilus ei ole mitään kynttiläillallisten seesteistä taustamusiikkia, vaan pikemminkin sellaista, mitä kannattaa kuunnella vain silloin, kun perheenjäsenet eivät ole kotona...

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Kadonneen humppakuution arvoitus on dekkarin kaapuun puettu kohellustarina, jossa harjoitetaan laadukasta verbaliikkaa sekä puujalkamaisia basistivitsejä, melotaan karjalaisuuden syvissä vesissä ja informoidaan lukijaa jos jonkinlaisiin käänteisiin liittyvistä artisteista ja heidän biiseistään. Niin, ja löydetään kahteenkin kertaan hävöksiin joutunut humppakuutio, Trio Revanssi-tanssiorkesterin bändikamojen kuskaamiseen vihitty kuomuperäkärry.

Eletään 1990-luvun laman loppuaikoja Pohjois-Karjalassa. Entinen orkkabasisti ja musiikkimanageri Harry Harakka on päättänyt ruveta yksityisetsiväksi. Hänen sanchopanzamainen aseenkantajansa - lähinnä kyllä oluenkallistelija - on vanhan liiton toimittaja Könö Könönen, jonka suusta melkoinen kokoelma basistivitseistä on peräisin. Harakan yksityisetsivän ura saa alkuunsa kadonneen peräkärryn selvittämisestä, samana iltana kun Trio Revanssin pitäisi vielä soittaa Lieksassa!

Mutta eipä paljasteta tarinan käänteitä, dekkarigenressä kun ollaan...

Tapahtumat etenevät hengästyttävässä tahdissa, parissa päivässä ehtii Harakan vanhan Mersun kyytissä paljon. Ajankuva, tiivis rakenne ja laadukkaan sarkastinen kettuilu ovat kirjan parasta antia. Hyville sanonnoille saa nauraa tämän tästä, enemmän kuin lukuisille basistivitseille, jos kohta niissäkin pari todellista helmeä on.  

Suonna Kononen liikkuu tutussa maisemassa, hän on sekä joensuulaisen toimittajakunnan edustaja että myös muusikko. Edellisten kirjojensa, esikoisromaanin Tie päättyy meren rannalle sekä Uncle Samsara tapaan kirjailija osaa tarjota nostalgikolle monenlaista tarttumapintaa vanhojen iskelmien lainauksista lähtien. Kirjan 1990-luvun lopun markka-aika tuntuu kuin vanhoilta hyviltä ajoilta; paikkakunnat elivät, lehtien toimituksissa oli kunnolla väkeä ja Joensuunkin kokoisessa kaupungissa näyttää olleen tanssiorkestereita jonoksi asti. 

Tätä kaihoillessa tulee mieleen pohjois-karjalalaisen televisiohahmon, Putous-ohjelman Aina Inkeri Ankeisen katkera huudahdus: Miks kaiken pitää aina muuttua?

Vaikka humppakuutio on edeltäjäromaaneihinsa nähden toisenlainen - kevyempi - kirja, löytyy siitä samanlaisia tunnusmerkkejä kuin Uncle Samsarasta ja esikoisesta. Konosen tunnusmerkkinä on kolminaisuus, jonka osina basisti- ja muut altalipan vitsit, musiikkiin liittyvän knoppologian upottaminen tekstiin sekä nostalgia. 

No, ehkä neljäntenä myös kaikkitietävän kertojan roolissa tapahtuva informointi, jota olisi voinut humppakuutiosta karsiakin. Muutaman kerran kirjan Könö Könönen irtautuu Mersun etupenkiltä kirjailija-Konoseksi kertojan rooliin ja viittaa myöhempiin maailman tapahtumiin, mikä tällaisessa ränttätänttäkirjassa on aika turhaa. Lisäksi lukijaa sivistetään paikoin hiukan opettajamaisesti, vaikkapa karjalaisuuden historiasta.

Mutta väliäkö hällä, kun mennään ja soitto (myös suun) soi! Harryn puhelimen Nokia-tune pirisee taas, ja vaikka tilanne on akuutti ja kello käy, niin kaikessa kiireessä käydään naisystävän kanssa heittämässä varvit ja äidin luona nauttimassa karjalanpaistit. Harryn äidin vuolas karjalaispulputus on kirjan parhaita kohtia, varsinkin kun siinä on vielä mausteeksi vähän harvemmin kirjallisuudessa tavattavaa kannakselaista sävyä; tuntuu kuin se kaikkine attribuutteineen ja yli-ilmaisuineen lorahtelisi kirjan sivuilta pöydälle asti!

Muutenkin henkilögalleria on hyvä. Jotain sympaattista kaikissa, kirjan hahmoja tulee ajateltua lämmöllä. 

Kirjasta tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa; ajallisen tiiviyden lisäksi kirjoja yhdistää myös päähenkilöiden armoton suunpieksentä. Harakka & Könönen ovat kuin kauhavalainen Hakalan veljeskatras, mutta itäisillä mausteilla. Tästä yksi maukas esimerkki: "Jos mies osaa käyttää verbiä "rekonstruoida" ja soittaa bassoa humppabändissä, on epäilemättä väärällä alalla. Tuollaisesta syntyy henkistä ristivetoa." Tuurin Pohjanmaassahan samanlaista päänaukomista harrastettiin, kun veljeskunnan oppineempi jäsen Seppo erehtyi lausumaan kiljunjuonnin seassa sivistyssanan "reaktio". 

Kustantaja lupaa, että kirja on "ensimmäinen osa rahisevien Finnhits-vinyylien ja autokasettien soundein soivassa rikosromaanisarjassa "Harry Harakan tutkimuksia". Kirjassakin tuleviin seikkailuihin jo viitataan. Hyvä niin. Kirjat, joiden hahmoille saa lämmöllä hymähdellä tämän tästä - ja joiden tarinat nostavat aitoja muistikuvia oman nuoruuden vuosikymmeniltä, ovat erinomaisia matkakumppaneita tässä levottomassa ajassamme. 

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

Jatkan Tokarczuk-tutustumistani. Vuonna 2001 julkaistu Rumpujen kaupunki on muhkea novellikokoelma, joka liikkuu totuttuun tapaan näkyvän arkikokemuksen ja sen alla (tai ulkopuolella) olevan toisenlaisen todellisuuden välimailla. Mutta tietyllä tavalla se on helpompi kuin aiemmin lukemani kirjansa, ainakaan se ei jätä monista kohtaa aivan niin voimakasta ihmettelyä että mikähän merkitys noillakin sieniresepti- tai muilla jutuilla oikein oli... Mikä toisaalta on osa hänen kirjojensa viehätystä!

Kokoelmassa on joitain todellisia huippunovelleja. Kuten alkajaisiksi esiteltävä dekkaritarina "Avaa silmät, olet kuollut". Se vei niin mukanaan - ja korostan, että en ole mikään dekkarilukija - että pakko avata sitä tässä hieman juonispoilaamisen uhallakin.

Novelli kertoo perheenäiti C:stä, joka lukee dekkaria. Siinä tapahtuu - yllätys, yllätys - murhia, jotka jäävät selittämättä. C alkaa kirjan edetessä jo hikeentyä - yleensä kun hyvän matkaa ennen puoltaväliä alkaa selvästi haiskahtaa, kuka on se konna. Mutta ei. Sivut kuluvat, tulee uusia yllättäviä kuolemia, mutta mysteeri senkun kasvaa. Ja sitten C:n v-käyrän kohotessa käykin niin, että hän solahtaa osaksi sen dekkarin juonta, liudentuu sinne sisään ihan niinkuin hunaja kuumaan teehen.

Tämä on just sitä parasta Tokarczukia. Liekö puolalaisella ylimaallisella katolisuudella ja kirjailijan jungilais-psykologitaustalla tekemistä, mutta hänen kirjoissaan todellinen ja yliluonnollinen lyövät kättä päälle ja esiintyvät sulassa sovussa tässä ja nyt. Ja hän osaa ilmaista sen ihan vaan arkipäiväisesti.

Kuten haaksirikkoutumista kuvaavassa novellissa Saari. Yksinäinen saarelle pelastautunut mies löytää saarelle ajelehtineen veneen, missä on kuollut äiti ja henktorreissaan oleva vauva. Aikansa tuskailtuaan vauvan vääjäämättömästi edessä olevan nälkäkuoleman edessä tapahtuu ihme: miehen nänneistä alkaa valua maitoa vauvalle. Kun koville ottaa, niin koiraskin poikii... En kovin paljon innostu "sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio" -puheista ja absurdihan tuokin tarina on, mutta ihailtavan hienosti kirjailija vain osaa tarjoilla tuon tapahtuman lukijalle. Mitä hän sitten sillä tarkoittaakaan.   

Sitten on lämpimän kaunis novelli 64-vuotiaasta tanssijasta, joka päätyy sattumoisin pieneen kylään ja asettuu asumaan ränsistyneeseen entiseen hotelliin. Siellä on näyttämö, ja tanssija alkaa valmistella tanssinäytöksiä kyläläisille. 4 katsojaa, 11, välillä 9, mutta vanha tanssija vaan jaksaa yrittää ja ehostaa näyttämöään yhä eloisammaksi. Iltaisin hän kirjoittaa kirjeitä isälleen - niitä lähettämättä; isälleen, jota ei ole nähnyt vuosikymmeniin, kun isä ei ymmärtänyt tyttären ammatinvalintaa. Hän kirjoittaa kuin päiväkirjaa, toivoen, että isä vielä joskus näkisi mitä tytär osaa. Ja niinpä sitten käy, että näytöksistä tulee tapahtuma, jonne väkeä tulee bussilasteittain. Melankolinen, mutta kaunis tarina.

Tokarczuk alkoi maineensa kasvaessa järjestää kotiseuduillaan Puolan etelärajalla kirjallisuustapahtumia, ja tapahtumista on sittemmin tullut menestys. Onkohan hänellä ollut se näky jo uransa alkupuolella, niinä vuosina, kun hän Tanssija-novelliaan hahmotteli?

Tämä kirjailija ei päästä lukijaa aivan helpolla. Tokarczukia pitää osata malttaa lukea rauhassa, hötkyilemättä. Rumpujen kaupungissakaan osa novelleista ei täysin avaudu ja jään epäilemään, oliko niiden takana jotain syvempää merkitystä. Vai oliko sisältö juuri sitä, miltä se näytti: pientä elämää tavallisine asioineen, välissä toki joku arkikokemuksen tuolle puolen heilahtava mystinen juttu, joiden lomaan kirjailija osaa houkutella lukijan kuin varkain, yllättäen.

Claire Keegan: Aivan viime hetkillä

Jossain somessa näin kehutun irlantilaisen Claire Keeganin uutta kolmen novellin kokoelmaa, ja jokunen myönteinen kirja-arvostelukin löytyi. Niinpä ajattelin katsoa tämän kortin, löytyisikö minun kirjailijalistaani uusi Annie Proulx tai Elisabeth Strout.

Novelleissa on mies ja nainen, ja miehet esitellään epäedullisemmassa valossa. Ensimmäisessä novellissa on kehkeytymässä parisuhde, mutta nainen antaa pakit viime hetkillä. Ilmeisesti tajuttuaan, että mies on perinteisten mies-nais-roolien kasvattama. Toki mies tuntuu tiedostavan tämän itsekin ja on vähän hukassa omien käyttäytymismalliensa kanssa parisuhteessa. Hänestä välittyi enemmän tietynlainen avuttomuus kuin tarkoituksellinen sovinismi. Pikkuisen kävi miestä sääliksi, mutta hyvin ymmärrettävä se naisenkin ratkaisu oli.

No, toinen novelli kertoo naiskirjailijasta, joka on päässyt Heinrich Böllin kirjailijataloon työskentelemään. Tämä maininta varmaan ratkaisikin, miksi Böllin kirjojen suurena ystävänä tartuin tähän kirjaan. Böllihän kirjoitti joskus Irlannissa ja julkaisi kirjan Irisches Tagebuch.

Mutta - novellissa ei Böllistä sen koommin puhutakaan. On vain aivan outo saksalaisen kirjallisuuden proffa, joka naisen juuri tultua kirjailijataloon änkeää hänelle kylään - ja nainen ottaa hänet vastaan. No ei siinä mitään, väkinäistä teen ja kaakun nauttimista, kunnes nainen saa miehen lähtemään. Ja sitten pääsee asettumaan kunnolla taloksi ja alkamaan kirjoittamisen.

Mitähän tälläkin jutulla haluttiin sanoa…

Kolmas novelli kertoo sitten perheenäidistä, joka haluaa kokeilla vieraaseen sänkyyn menoa. Tämä tarina on varmaankin kirjallisesti hyvin koottu, mutta muuten aivan karmea, sadistinen.

Taisipa jäädä minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi Keeganin kirjaksi. Vähän sama tunne kuin Alice Munron kanssa joskus aiemmin. En ymmärtänyt, mitä yhteyttä novelleilla oli keskenään (jos oli), ja oliko niissä jotain syvällisempää tasoa. Mikäli kirjailijan tavoitteena oli tuoda esiin miessukupuolen yleistä turmiollisuutta, niin senkin esittelyyn kirjan mieskavalkadi oli aivan liian eriparinen. 

Se hyvä puoli kirjassa oli, että lyhyydessään se tuli nopeasti luettua.

Ilkka Saari: Rooman alkava auringonlasku: Legaatti Gnaus Severius Tulliuksen elämä

Aivan erinomainen kirja! Varsinkin, jos sattuu pitämään historiasta. Rooman alkava auringonlasku on 200-luvun aitoihin kehityskulkuihin perustuva juonellinen kertomus ajasta, jolloin Rooman valtakunta eli kukoistuksensa loppuhetkiä. Kaukaa keskuksesta valloitetut alueet alkoivat vallata maitaan takaisin, keisarit vaihtuivat yhtä mittaa ja samaan aikaan näyttämölle nousi uusi ja uhaksi koettu tekijä, kristillisen alkuseurakunnan leviäminen.

Kirja kuvaa roomalaisylhäistöön kuuluvaa Gnaus Severius Tullusta. Alussa hän on opiskelemassa Aleksandriassa valmistautuakseen valtion virkauraan, mikä sitten konkretisoituu roomalaisvallan edustajan sotapäällikön tehtäviin kaukana pohjoisessa eli nykyisen eteläisen Saksan alueella.

Germaaniheimojen uhka käy yhä pahemmaksi, kun keisari vetää Tulluksen alueelta valtavasti joukkoja Lähi-Itään persialaisten uhkaa torjumaan. Päähenkilö kokee yhä vahvemmin Rooman alkavan rapistumisen. Hänen sisäinen kapinointinsa lisääntyy ja pian hän huomaa olevansa Rooman valtakoneistossa toisinajattelija. Samassa kasvaa huoli omasta turvallisuudesta.

Kirja kuvaa julmia aikoja. Päitä putoaa, orjia otetaan, naisia häpäistään. Sellaista se varmaan on silloin(kin) ollut. Taistelukuvaukset eivät sinänsä minua kiinnosta, mutta onneksi niitä on sivumäärästä aika vähän. 

Kirjan edetessä kristillisen alkuseurakunnan leviäminen näkyy yhä enemmän. Myös Tulluksen lähipiiriin ilmantuu kristittyjä omaa isää ja molempia vaimoja myöten. Tullus pitää kiinni roomalaisuuden ylivertaisuudesta aidon herrakansaideologian hengessä, vaikka lähipiirinsä myötä altistuu kristinuskolle. Kristittyjen esimerkki toisaalta vetoaa, toisaalta hän pysyy Iesus-profeetalle kylmänä ja suhtautuu kristinuskoon lähtökohtaisesti harhaoppina ja haihatteluna. Ristiriita on kuvattu hyvin.

Ilkka Saari on luonut kiehtovan historiallisen romaanin, jossa on jännitystä, lämmöllä kuvattua rakkautta ja kiinnostavaa ajankuvausta. Kirjassa konkretisoituu kristinuskon radikaali sanoma ihmisten samanarvoisuudesta ajankohdan keskeistä lähtökohtaa, orjuutta vasten. Kristinuskon leviämistä tavallisen kansan keskuudessa on kuvattu hyvin; ajankohtahan oli ratkaiseva, koska 200-luvun lopun ja 300-luvun alun aikana kristityt kokivat sekä julminta sortoa ja massateloitukset etenkin keisari Diacletianuksen aikana, mutta vain hetkeä myöhemmin olojen vakiintumisen seuraavien keisareiden käännyttyä kristinuskoon.

Onhan näistä ajoista luettu ennenkin. Pitkin kirjaa nousee mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit kuten Ihmiskunnan viholliset. Yhdenmukaisuuksia on. Päähenkilö Tullus on samanlainen luonteen lujuudessaan vähän ailahteleva, mutta monipuolisesti pohdiskeleva antisankari kuin Waltarinkin kirjojen päähahmot. 

Tullus miettii tavalla, joka itsellenikin on hyvin läheistä: "Teen usein näin, kuten teen nyt. Istun ja ajattelen. Häädän kaikki upseerini silmistäni ja istun ajattelemaan ilman häiriöitä. En juo viiniä enkä syö. Annan aivojen toimia vapaasti, annan ajatusten lennähdellä kurittomasti, sillä kokemuksesta tiedän, että ajatusten hypähtelyssä on mieli ja järjestys. Ajatus ajaa takaa ajatusta, uutta ajatusta ja oivallusta. Ajattelun raaka-ainetta kerään näennäisen huolettomasti, mutta tämä huolettomalta vaikuttava tekemättömyyteni on ankaran tarkoituksellista."  

Taitaapa tällainen keskushahmotyyppi olla muutenkin yleinen tämänlaatuisissa teoksissa. Mutta myös ymmärrettävä valinta; yksiulotteinen sotapäällikkö väkisinkin tarinaan kuuluvien hävitys- ja kostoretkien lomassa puuduttaisi lukijan helposti. Nyt sitä vaaraa ei ole.

Oikeastaan Saari vetää tuon ajankohdan kuvauksessaan pidemmän korren kuin paksumpiin ja ajoittain pitkäpiimäisiin opuksiin turvautuva Waltari. Teksti etenee nopeammin ja kirjailija säästää lukijaansa tuhralta junnaamiselta ja liioilta yksityiskohdilta. 

Kielellisestikin kirja tarjoaa nautintoja. Kun Tullus käy joukkoineen tarkastamassa Rooman alueille tunkeutuneiden germaaniheimohen aiheuttamaa hävitystä, hän toteaa: "...tulemme kylään, jonka talot on poltettu mustaksi, paikat on myllätty ryöstettävää etsittäessä... Ei juhlita täällä viljan jumalatarta Cerestä."

Ja vielä yksi plussa. En yleensä hae - enkä varsinkaan löydä - romaaneista niihin mahdollisesti kätkettyjä allegorioita nykyaikaan. Tästä kirjasta niitä nousee aika luonnostaan. Rooma on kuin Neuvostoliitto tai Venäjä imperialismissaan. Isovenäläisyys on roomalaisuutta, samoin keskuksen ja periferian suhde. Toivoa sopii, josko nykyaikanakin ruohonjuuritasolta leviävät humaanimmat opit saisivat laajemmin jalansijaa. 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä (Studie i mänskligt beteende)

Ruotsalainen Lena Andersson jatkaa suorasukaisten ja pikku kulttuurisotia nostavien kirjojensa julkaisemista. Tällä kertaa hän hyökkää lempiteemakseen nousseen oikeaoppisuuden kritisoimiseen rakenteeltaan kiinnostavalla kirjalla, jonka novellit ovat itse asiassa romaanin osa. Itsenäiset kappaleet kertovat pääosin naisista, jotka pilkahtavat esiin pitkin kirjaa uusissa yhteyksissä, eri ihmisten kanssa.

Kirjan alkupuolella on aviopari Märta ja Teodor, onnellisen pariskunnan perikuva, joiden Amanda-tytär ei pysty hyväksymään sitä, miten hänen äitinsä meni luopumaan kansainvälisestä opiskelumahdollisuudestaan vain päästäkseen seurustelemaan Teodorin kanssa. Vanhempien hyvä avioliitto on lähtökohtaisesti rakennettu väärin, mitä tiedostava tytär ei voi hyväksyä. Ja siitä omalle Benjamin-poikaystävälleen saarnatessaan hän huomaakin pian Benjaminin olevan entinen poikaystävä.

Amanda putkahtaa sitten myöhemmin esiin koulun rehtorina, joka koulun arvopohjaoppaan avulla koittaa ohjata muodollisen oikeamielisesti Venäjältä Ruotsiin muuttanutta Olga-opettajaa näennäisen liberaaliin, mutta käytännössä puolitotaarisen ehdottomaan ajattelumalliin. Ja lopulta sitten irtisanoo Olgan. 

Näiden novellimaisuuksien välillä on monta tarinaa. Naiset juoruavat yhteisistä tutuistaan, käyvät läpi parisuhteitaan sekä kokemuksiaan Parempi maailma nyt! -liikkeen mielenosoituksissa. Andersson tarkkailee naisia läheltä ja herkullisen objektiiviselta tuntuvalla tavalla repii heidän omahyväisyyttään kappaleiksi. Kirjan sympaattisimmat hahmot ovat juuri niitä naisia, joita nuo oikeassaolijat itsetietoisuudessaan ylenkatsovat.

Vaikkapa kun kirjailija laittaa omasta mielestänsä hyvää ajattelevan Liselotten pyytämään ystävältään Matildalta anteeksi omia ikäviä (ja muiden vielä ikävämpiä) puheitaan. Ja samalla Liselotte tulee kiertäneeksi puukkoa yhä syvemmälle täysin huuli pyöreänä olevan ja järkyttyneen Matildan selässä: ”Muut ovat sanoneet pahempia asioita kuin minä”, Matilda kuulee Liselotten jatkavan. ”Mutta minä osallistuin enkä väittänyt vastaan. Ei voi sanoa, että olemme kiusanneet sinua, ei minun mielestäni, ethän ollut kuulemassa mitä sanoimme, mutta olemme kohdelleet sinua huonosti. Tosin sinä olet aika vaikea ihminen, Matilda, se sinun täytyy ymmärtää. Et ole helppo ystävä. Moni saattaa olla sitä mieltä, että olet erilainen ja kummallinen, et sovi joukkoon etkä pääse koskaan pitemmälle kuin kangaskauppaan, jossa suoritit TET-harjoittelun kahdeksannella luokalla. Jotkut saattavat jopa ajatella, että olet ärsyttävän varovainen ja samaan aikaan vähän olevinasi.”

Toisaalla Liselotte keskustelee Ellinorin kanssa yhteisestä tutustaan, joka "ei suostu tunnustamaan, ettei ole onnistunut elämässään kovin hyvin, ja se on heistä kummastakin äärimmäisen provosoivaa."

Että sellaisia ystäviä…

Sitten ne dialogit! Ne Andersson raportoi terävän pisteliäästi, mikä tuo mieleen aikamme ilmiön jankkaavasta ”keskustelu”kulttuurista, missä pieninkin spontaani lausahdus puretaan palasiksi ja analysoidaan puhki, epäillen että jokaisen sanan ja viestin takana piilee jotain peitettyä… Ja some-väännöt, missä alkuun ihan viattomatkin heitot lähtevät porautumaan yhä pikkutarkempaan ”niin niin, mutta” - inttämiseen, jonka lopputuloksena ei ainakaan synny mitään seesteistä eikä uutta luovaa oivallusta. 

Väliin ajattelen, että on tuo Lena Andersson ihan kamala ihminen. Kirjailijan pisteliään tekstin kohteiksi joutuvat naiset käyvät jopa vähän sääliksi. Mutta... pakkohan sitä taitavaa kynän käsittelyä on ihailla. 

Mietin, olisiko mies voinut kirjoittaa tällaista. No, ehkäpä olisi, ja varmaan on julkaistukin. Mutta oliko ihan pakko kirjoittaa tällaista kirjaa vain naisista? Puhdasoppisuuden kritiikki voisi mennä inansa paremmin perille, jos hahmogalleriassa olisi muitakin kuin aika kliseemäisen samantyyppisesti sortoa sun muuta tiedostavat naiset. Onhan toki kirjassa muutama mies statistiksi - joista yksi naistenmies aika mulkero - mutta muuten kirja jättää yybertiedostavista ruotsalaisnaisista aika ikävän kuvan.

No, ehkäpä se ikävä onkin. Ja miesten maailmojen kummallisuuksia rusikoidaan sitten toisissa kirjoissa.

Eli: Hiukan haastava kirja. Pidän Anderssonin kielestä. Se on selkeää, sujuvaa mutta samalla vaativaa. Vähempikin leimaaminen olisi kyllä riittänyt. Ettei vain Andersson itse sorru samaan ylemmyydentunteeseen, jota hän niin kriittisesti arvioi.

Mutta toki pitää arvostaa sitä, että pystyy noin paljaaksi riisumaan ilmiön, joka tuntuu, kauniisti sanottuna, vieraalta.

Elli Salo: Keräilijät

Olipa hyvä kirja, aika yllättäväkin. Tarina kolmesta hyvin erilaisia polkuja jonnekin Kainuun lakkautetulle rajavartioasemalle päätyneestä naisesta keskellä kesää omine taustoineen, muistoineen ja kipupisteineen.

Heini on arkeologi ja tullut Lääte Campingiksi muuttuneelle rajavartioasemalle heinäkuuksi tekemään tutkimusta, inventoimaan lähinnä menneen sodan jäänteitä. Lääte viittaa Raatteeseen eli alueeseen, missä talvisodassa kaatui tuhansia ukrainalaisia. Ani on mainetta niittänyt luontokuvaaja, joka päätyi vanhemmilla päivillään takaisin Suomeen työskentelemään luontoturismin ja petokuvausten parissa. Ja trion väriläiskä Ljudmila, alunperin neuvostoliittolais-venäläinen kirjastonhoitaja Kostamuksesta, joka päätyi Suomen puolelle naimisiin ja lopulta elämään marjojen keruulla, Lääte Campingin pihassa seisova asuntovaunu kotinaan.

Mitäpä kirjassa sitten tapahtuu... ihan suoraan nyt ei juuri mitään kauhean erikoista. Runkona on pikku puuhastelua, kun hamstraaja-Ljudmilan johdolla kerätään yrttejä ja odotetaan hillojen kypsymistä. Tai kun kuljetaan alkoholisoituneen Anin vanhassa pakettiautonrämässä pitkin metsäteitä ja viedään romua jäteasemalle. Heini taas yrittää viedä läpi inventointejaan keskellä valtavia hyttysparvia. Hän on vieraassa ympäristössä, niinkuin tuntuisi olevan vieraana omassa elämässäänkin. Kuin olisi tupsahtanut paikalle toiselta planeetalta kahden naispuolisen eräjorman seuraan.

Epäsuorasti välittyy samalla kuvaa suurista katastrofeista ja murroksista. Sodan lisäksi maaseudun muutoksesta, minne maatilojen hiljennyttyä on sitten tullut toisenlaista elämää: Puolisoita Venäjältä, marjan poimijat Thaimaasta, turvapaikanhakijoita itärajan takaa, haaskoilla houkuteltuja petoja kuvaamaan tulleita öky-öko-turisteja muilta mailta.

Kirjassa on samaan aikaan puoli maailmaa ja toisaalta verkkaista tapahtumattomuutta elävä syrjäinen nurkka itärajalla. Näistä syntyy hieno kontrasti, varsinkin kun kirjassa on kunnon komiikkaakin muuten hiukan melankolisen yleistunnelman seassa.

Kirjassa on palasia eräkirjoista, sotamuistoista ja historiakeruuseen annetuista tiedonannoista. Yksi herkullinen detalji on kainuulainen puheenparsi. Kainuun lukuisia Kemppaisia haastatellaan kirjassa pariinkin otteeseen, ja miten taidokkaasti onkaan kuvattu se ”vuoropuhelu”, missä haastattelija ja yksi Kemppainen onnistuvat olemaan täydellisesti eri aaltopituudella: ”Ka semmostahan se oli.”

Keräilijät on pyörinyt Kajaanin teatterissa ja se sopisi hyvin myös elokuvaksi. Sen verran hyvän road movien, jopa ajoittaista farssin aineksia teoksessa on.

Pekka Kauppi: 8 tapaa parantaa metsien hiilinielua

Ympäristönsuojelun emeritusprofessori ja aktiivinen metsäkeskustelija Pekka Kauppi on julkaissut kiinnostavan katsauksen välillä ylikierroksella käyvään hiilinielukeskusteluun. Kirjan nimi on vähän helpon klikkiotsikkomainen, mutta silti se tarjoaa pitkää perspektiiviä hyvin monitahoiseen ja hankalaan teemaan.

Kirjassa on optimismia herättäviä ja myös itselleni uusia näkökulmia. Esimerkit Kiinan metsäkadon kääntämisestä vahvaksi hiilinielumaaksi ovat vakuuttavia. Maan metsäpinta-ala on kasvanut jo neljän vuosikymmenen ajan. Vaikka tämä on saavutettu muun kuin aktiivisen hiilinielupolitiikan sivutuotteena, pitää hattua nostaa. Tämä menee samaan kategoriaan kuin saman maan valtava edistys aurinkoenergian ja tuulivoiman saroilla - jos kohta pitää muistaa myös Kiinan massiiviset hiilidioksidipäästöt, lähes kolmasosa koko maailman päästöistä.

Kiina-osuus on kirjan parasta antia. Se osoittaa, että kun metsäkysymystä lähestytään laajalla skaalalla eikä pelkkä hätiköity hiilinielu luupissa, tuloksiakin tulee.

Toinen erinomainen kohta käsittelee metsien hiilinielun optimoinnin perspektiiviä. EU:ssa ja etenkin Suomessa on käyty paniikinomaista keskustelua siitä, miten nielu- ja päästökysymyksissä ratkaiseva etappi olisi aivan lähiaikoina kuten jo 2035. Kauppi todistaa, että todellinen kriittinen piste on jossain 2050-luvun jälkeen, ehkä lähellä vuotta 2100. Fossiilisia päästöjä ei ole saatu kuriin eikä tulla lähiaikoina saamaankaan - osaksi siksi, että fossiilisista raaka-aineista riippuvaiset valtiot mielellään sysäävät ilmastotalkoiden painopistettä metsien hiilinielukysymyksen puolelle. 

Suorat sitaatit: ”Innostus hiilinieluista on välillä ollut niin suurta, että pääasia - irtoaminen fossiilisten polttoaineiden kahleista - on jäänyt pois mielestä.”

Ja: Metsien hiilinielujen ylikorostaminen voi hidastaa energiajärjestelmien nykyaikaistamista. Yritykset ja julkiset toimijat voivat käyttää kivihiiltä ja öljyä entiseen tapaan, jos lyhyen tähtäyksen sitoumukset saavutetaan pikkunäppärästi hiilen nielujen avulla.” Kyllähän Suomen valtio tähän myös syyllistyi omissa tavoiteasetelmissaan.

Kasvihuonekaasujen pitoisuus tulee kasvamaan ja ilmasto lämpenemään, ja se ajankohta, jolloin tosi mielessä tarvitaan metsien kykyä imuroida hiiltä ilmasta, on joskus muutamien vuosikymmenten päästä.

Ja tälläpä onkin iso merkitys kotoiseen metsäkeskusteluumme. 2000-luvun alussa vauhdilla kiihtynyt metsiemme nielu perustui reippaisiin uudistushakkuisiin ja soiden ojitukseen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Sittemmin tahti hiipui ja metsiemme keski-ikä on kasvussa. Puolivanha puusto ei sido hiiltä niinkuin pari-kolmikymppinen harvennusmetsä.

Yksiniittinen hakkuiden nopea vähennys tuottaisi pienen korjauksen lähiaikojen nielulukemissa, mutta kostautuisi sitäkin suurempana miinuksena myöhemmin. ”Palapeli on monimutkainen, metsänhoidon tavoitteeksi ei voi ottaa puuston hiilinielun kohottamista mahdollisimman suureksi mahdollisimman pian”, Kauppi kirjoittaa.

Vaikka kirjassa on todellisia helmiä ja maltillista sekä monipuolista argumentaatiota, niin ehkä olisin odottanut noista monimutkaisista ja akuuteista kiistakysymyksistä enemmänkin syvälle menevää pohdintaa. Vaikkapa sen kysymyksen problematisointia, miksi niin maineikas ja kovalla tieteellisellä pohjalla oleva (ollut?) metsävarojen inventointiosaaminen ei ole pystynyt tuottamaan validimpaa tietoa näihin hiilikysymyksiin. Ensin metsien kasvu yllätti positiivisessa mielessä ja hetken ehdittiin keskustella jo kasvulukemien nousemisesta 110 miljoonan kuution tasolta jopa kolmanneksella. Vaan sittenpä kasvun romahdus yllätti sitäkin enemmän.

Vaan onpahan se toisaalta aika monimutkainen yhtälö. Ei vähiten ojitetuille soille synnytettyjen uudenlaisten biotooppien kanssa, jotka ovat tuottaneet monenlaista yllätystä. Niin se luonto toimii... Eikä kokonaiskuvan hahmottamista helpota sekään, kun julkisuudessa eri ympäristölliset näkökulmat herkästi ympätään yhteen. Ikäänkuin niissä kaikissa, ilmastokysymyksistä monimuotoisuuteen ja jopa virkistysnäkökohtiin, vektorit ajaisivat samaan ja yleensä metsien talouskäytön kannalta vastakkaiseen suuntaan.

Björn Wahlroos: Nurkkahuone. Eräänlaiset päiväkirjat 2001 - 2022

Björn Wahlroos on mielenkiintoinen persoona. Rahamaailman Hannu Hanhi ja omaa itseään täynnä oleva suorasuu, joka ärsyttävän usein näkyy osuneen oikeaan. Hyvä kirjoittaja ja rohkea kannanottaja. Eipä se nyt ihme ole, että hän on niin paljon ollut esillä. Tässä maassa kun suorasanaisia kannanottajia ei ole liikaa.

Muistelmien kolmas osa kuvaa vuosia Wahlroosista eri firmojen nurkkahuoneissa, Sammon toimitusjohtajana, Nordean ja UPM:n hallituksen puheenjohtajana jne. Vauhtia on ja myös vaarallisia tilanteita. Aika koukuttavaa tuo teksti sitten on, ehkä vanha taloustoimittaja minussa heräsi taas henkiin kun pankki- ja fuusioseikkailuista luin. Monta kauppaa on tehty, vielä useampi on mennyt sivu suun ja hämmästyttävällä tavalla tappiot tuntuvat Wahlroosin mukaan näyttäytyneen voitoilta hetken päästä. Vaan kukapa sitä tietää vaihtoehtoista todellisuutta, miten lopulta olisi käynyt jos toisin olisi käynyt?

Onhan tuo Nalle ollut aikamoisella näköalapaikalla menneiden parin vuosikymmenen taloushistoriassa, niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa. Hänellä on ollut kilvenkantajanaan uskollinen soturi Kari ”Kuki” Stadigh ja tämän parivaljakon bisnestouhuja on todella kiinnostava lukea. Ihan kirjallisessa mielessä Nalle-Kuki-kaksikon seikkailut tuovat kirjaan paljon, ettei nyt ihan Wahlroosin sooloksi mene koko teos.

Teksti etenee hyvin ja loogisesti - toki kirjoitusvirheitä on sallittua enemmän - ja miljardihankkeiden lomassa on kepeämpiä huomioita luonnekuvauksineen. Kanssaihmisiä neuvottelukumppaneista kollegoihin Wahlroos kuvaa suorasukaisesti, mielestäni tarpeettomankin suoraan ja jopa tylysti. Se on ehkä kirjassa se piirre, joka tuntuu eniten vieraalta. Saahan sitä rikas olla ja vaikka vähän muistuttaakin, missä kaikissa (ehkä) on oikeassa oltu. Mutta useat kuvaukset kanssaihmisistä tuntuivat turhan ylimielisiltä. Varsinkaan kun itsekritiikkiä omaa egoa kohtaan ei juuri kirjan sivuilta löydy.

Axel Åhman: Rääppöö

KAJ-kolmikon haitarimies Axel Åhman on kunnostautunut myös kirjailijana, ja nyt esikoiskokoelma on saatu myös suomeksi nimellä Rääppöö. Niinkuin odottaa saattaa, nimi (alkuperävöyriksi muuten Klein) kuten kirjan sitaatitkin ovat Vöyrin murretta, jonka kääntämisessä suomentaja Katriina Huttunen on käyttänyt oivallisesti eteläpohjalaista murretta.

Valtaosin novellit kuvaavat miehuuden kynnyksellä olevan pojan tuntemuksia. Sellaista hapuilevaa tunnustelua kohti monenlaisia kulttuuristen leimojen ja paineiden kuvaamaa kokonaisuutta nimeltä mies. On oivallinen kuvaus hirvijahdista ja tunnemyrskystä onnistuneen riistalaukauksen jälkeen, kun vasa on kaadettu ja emä jää paikalle pyörimään ja ihmettelemään. Isän ja pojan vähäsanaista yhteyttä työkalupakin ympärillä. Yksinäisyyttä ripillepääsyn iltajuhlissa, kun paras kaveri kaappaa ihastuksen.

Tavoitin novelleista jotain tuttua omasta nuoruudestani.

Kirkkoherra Peteristä hautaamassa kunnanjohtajaa kertova Voileipäkakku on todellinen killeri. Traagisessa farssissa keskushahmona on juuri voileipäkakku, tyypillinen hautajaistarjottava, johon liittyy ikävä takauma Peterin ja kunnanjohtajan nuoruuteen ja köksätunneille. Novelli on erinomaisesti rakennettu, se vähä vähältä kehittyy kohti kliimaksia ja nauraakin saa.

Ihan kaikki novellit eivät ole täysosumia, mutta kokonaisuudessaan kirja on hyvä. Toivottavasti Åhman jatkaa tälläkin saralla ja ehkä nimenomaan novellien parissa.

Muistojen bulevardi ja Ylen ykkönen

Radion Ylen ykköskanavan muutokset saivat tarttumaan blogiaiheeseen, josta olen ajatellut kirjoittaa aiemminkin. Nimittäin upea Muistojen bulevardi, jokapäiväinen tunnin musiikkiohjelma, jossa soitetaan menneiden vuosikymmenien musiikkia. Harmonista - nostalgistakin - kuunneltavaa seesteisine välispiikkeineen. Genreksi voi varmaan kuvailla aikansa kevyttä musiikkia.

En ole iskelmän ystävä, mutta mahtaako sitten aika kullata muistot, niin hienoa kuunneltavaa nuo 1960- ja -70-luvun kipaleet ovat. Listabiiseissäkin komeat jousistot taustalla. Kasariluvun kamala syntikkapoppi on riittävän etäällä. 

Ja mikä aivan erityistä: Ohjelmassa soitetaan kielivalikoimaltaan hyvin monipuolista musiikkia. Tällaiselle jenkki-eurohumppaan ja englannin ylivaltaan tympääntyneelle saksalaiset schlaagerit, italialaiset progehtavan mahtipontiset teokset ja ranskalaiset sansoonit ovat jo sanoitusten puolelta - niin, musiikkia korvilleni! Kotoisempia kieliä unohtamatta. Ja miten mukavaa on kuunnella ruotsalaisiakin 1960-luvun rallatuksia!

Leppoisaa ja rauhoittavaa. Kuin keidas kiireisen päivän keskellä, jos aamuysiltä saa napsaista ykkösen auki ja asettua autereiseen äänimaisemaan... Leonard Cohenia, Lill-Babsia, Ankin ihana "Niin aikaisin" jostain kuuskytluvulta, ja onpa sekaan mahtunut muutamia progemusiikin balladimaisia helmiä King Crimsonin "I talk to the windistä" lähtien. 

Ja tästäpä sitten ajankohtaiseen teemaan eli kauhistelemaan YLE:n kanavamuutoksia. Muistojen bulevardi on kuvannut minulle juuri sitä keidasmaista erinomaisuutta, miksi kanava poikkeaa edukseen. Tai mikä ylipäänsä on YLE:ssä arvokasta. On sitten vakavaa asiaohjelmaa, kuten muinainen Ykkösaamu, tai musiikkimakasiineja - kuten Riston valinta - niin Ylen ykkönen on ollut ihan jotain muuta kuin Radio Suomen ja kaupallisten kanavien hölinäohjelmat.

Ja nyt ne hyväkkäät ovat menneet muuttamaan ykkösenkin joksikin kevyeksi jutustelukanavaksi. Pelkään jo, että Muistojen bulevardikin siirretään jonnekin reliikkien joukkoon ja korvataan jollain "modernimmalla" ohjelmakonseptilla. Samaten on huoli, kun mainio Risto Nordell kuuluu eläköityvän ensi vuonna, niin tuleeko Riston valinnan tilalle mitään vastaavaa?  

  

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Alaotsikoltaan ”Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” oleva kirja kertoo kiinnostavasta vaiheesta keskiajan Suomessa ja suomalaisesta soturiaatelistosta, jonka luonnetta ja merkitystä en ole lainkaan aiemmin ymmärtänyt. Kyllä Juhana- ja Kaarle-herttuat on tuttuja nimeltä ja Flemingit, nuijasota samoin, mutta että Suomi vaikutti olevan vähän omilla teillään oleva valtakunnan osa silloin… enpäs tiennyt. Maan virallinen kuningas, Puolassa oleva katolinen Sigismund oli käytännön valtaa pitävän Kaarle-herttuan (eli setänsä!) kanssa täysin eri linjoilla. Sigismund koitti saada koko valtakuntaa peukalonsa alle ja samalla palauttaa katoliseen uskoon. Ja vaikka suomalaisaateli oli ilmeisen vahvasti vakiintunut luterilaisuuteen, niin ainakin omaa ja ehkä myös Suomen puoliskon liikkumavaraa turvatakseen se oli enempi kaukaisen kuninkaan kuin Tukholmasta asioita hoitavan Kaarle-herttuan leirissä.

No, onhan näistä luettu koulun historiassa. Mutta ei sitä, miten hämäläisessä rälssiperheessä silloin elettiin. Arvid Tawastin perhe jätti mittavat määrät pikkutarkkaa kirjallista materiaalia maatilojen tilinpidosta lähtien, siksi olikin kiinnostavaa lukea monenlaisista yksityiskohdista 1500-luvun ylimystön elämässä. Saksasta tuotiin Reininviinejä ja mausteita, samalla kuitenkin oltiin kiinni käytännön maatilan pidossa ja annettiin ohjeita karjan hoidosta ja viljelystä.

Arvid Tawastin oloinen aatelinen tuskin toki talikkoon tarttui, mutta muunlaista ryynäystä koki sitten enemmän. Hän oli Suomen puoliskon ykkössotilaita ja tämän tästä joutui menemään kuninkaan ja/tai herttuan määräämänä Käkisalmen linnaa tai Narvaa puolustamaan, Tukholmaan käskynjakoon tai Savonlinnaan. Viron puolella käytiin melkein kuin naapuripitäjässä, heikkoja Suomenlahden jäitä pitkin tai syysmyrskyissä. Ja ohjeet sotakentille menivät kirjeissä 3-4 päivässä (kulkeeko Posti muuten nykyään yhtään sen nopeammin?)

Ja vanha tuttu vihulainen idästä aiheutti silloinkin levottomuuksia. Toki koitettiin sitä rajaa siirrellä molemmistakin suunnista.

Maria Turtschaninoff: Arvejord (Suomaa)

Luin kolmisen vuotta sitten Suomaan, ruotsinkielisen Pohjanmaan maaseudulla 1600-luvun puolivälistä seisseen Nevabackan talon elämästä sukupolvien saatossa kertoneen erinomaisen kirjan. https://leevilevitoi.blogspot.com/2022/10/maria-turtschaninoff-suomaa.html 

Päätin, että tämä luetaan toistekin, ja nyt luin sen alkuperäiskielellä ruotsiksi. 

Yllätyin hieman, miten paljon uutta kirjasta löytyi. Osaltaan se varmaan johtuu vieraammasta kielestä. Ehkä se pani keskittymään eri tavalla kuin äidinkielellä luettuna. Ja se onkin kahdella kielellä lukemisen houkutus; saa tavallaan, jos ei nyt kahta, niin kumminkin puolitoista kirjaa. Jokainen kieli kuitenkin avaa asioita hiukan eri tavalla, johdattelee lukijan etenemään hiukan erilaisia polkuja.

Toki teos on sisällöltään melkoinen aarreaitta, kansanuskomuksiakin ja henkimaailman asioita seassa, että jo sisältö tarjoaa monia kerroksia. Mutta toisella kielellä luettuna lukukokemus nousi vielä toiselle tasolle.

Suomaan luettuani kävin kerran kuuntelemassa Maria Turtschaninoffia kirjailijaillassa. Kysyin häneltä muutamista kiinnostavista yksityiskohdista, ja jäin ihmettelemään, miten aidon tuntuisesti esimerkiksi kirjan lopun metsäkuvaukset on tehty, vaikka kirjailijalla itsellään ei sanojensa mukaan ollut mitään perhesidosta metsänomistukseen. Luin nyt nuo kohdat vielä erityisen tarkkaan. 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tuskinpa olisin tarkoituksella hakeutunut Helsingin keskustan suunnitelleen Johan Carl Ludwig Engelin yöpäiväkirjamaisista mietteistä koostuvaan kirjan pariin. Mutta kun se sopivasti oli mökin makuunurkkauksen hyllykössä tyrkyllä, niin hellepäivä hujahti mukavasti, kaunista järvimaisemaa samalla aika ajoin katsellen.

Runoilija Jukka Viikilä on koonnut Helsingin luojasta päiväkirjamaisen kuvauksen, missä Engel työpäivien päätteeksi käy läpi sisäisiä tuntemuksiaan, toki myös arkisempia rakennustöihin liittyviä huomioita. Mutta pääosin kirja on hyvin sisäänpäinkääntynyt, Engelin sisäistä maailmaa muutamien lauseiden mittaisissa jaksoissa kuvaava mielenmaisema.

Engel päätyi Helsinkiin vuonna 1816, aluksi vain perheelleen antamansa lupauksen mukaisesti kuudeksi vuodeksi, mutta niin vain kävi, että vuonna 1840 hän kuoli siellä leskenä, kertaakaan syntymämaassaan Preussissa tai ylipäänsä keisarikunnan ulkopuolella käymättä.

Kirja oli kesäpäivän kontemplatiiviseen lueskeluun oikein otollista seuraa. Itselleni uudenlaistakin arkkitehdin tapaa hahmottaa ympäristöä ja kokonaisuuksia, runoilijan kielellä kuvattuna. Ja kauniita lauseita: ”Olen tilannut siemeniä Turun Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.”

Arkkitehdit luovat uutta, vuosisatojen ajaksi ihmisten elämää uomaavia ratkaisuja. Kirjassa pistäydytäänkin Engelin kuvitelmissa myöhempiin aikoihin, 1900-luvulle, kuvittelemaan rakastavaisten keskustelua siitä, miksi tästä kaupungista tuli sellainen kuin tuli; millainenhan ihminen se Engel on ollut? Ikäväänsä varmaan purkanut ja itseinhoaan…; ”tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.”

Suurten rakennusten ja kaupunginosien ajattomuus heijastuu luonnollisesti myös ihmisen elinaikaan, ja Viikilän teksti kasvaakin paljon yli pelkän Helsingin rakennusten suunnittelijan elämän kuvauksen. ”Nyt, vaikka eläisitkin vielä kaksi tai kolme vuosikymmentä, on sama hetki kuin kuollessasi”, kirjoittaa Engel tyttärelleen kirjan epilogissa.

Tuure Vierros: Kankaanpää-sarja 2-4 eli Kultasantainen raitti, Valhetta kaikki totuus, Ei saavu satamaan

Kankaanpää-sarjan loput osat käsittelivät Rödbäckien perhekuntaa 1800-luvun lopulta 1930-luvulle. Päärooleissa olivat jämerä ja vakaa Serafia eli Seru-äiti sekä hänen monenlaista vastatuulta kokeva änkyrämäinen Vihtori-poikansa. Mutta muukin perhekunta saa puheenvuoron; kirjat koostuvat muutaman sivun mittaisista jaksoista, joissa itse kukin perheenjäsen kertoo tapahtumia ja tuntemuksiaan. Ihan toimiva konsti.

Toisessa niteessä kolme Serun lapsista, Vihtori, Emma ja Jalmari lähtevät Amerikkaan. Äitinsä luonteinen Emma pärjää hyvin, Jalmarikin kohtuullisesti, mutta Vihtorille meno on raskasta. Juuri mitään hän ei saa koottua Amerikoissa vietettyjen 18 vuoden aikana kokoon. Kolmikko palaa kansalaissodan jälkeen Suomeen, kantaemo Serafia kuolee ja epilogissa Vihtorin poika käy 1980-luvun vaihteessa isänsä elämää ja isäsuhdettaan läpi. On selvää, että tuo poika on kirjailija itse; Vierroksen syntymäsukunimikin kun on Vidbäck.

Eka osan tulin lukeneeksi enempi paikallishistorian näkökulmasta, mutta kyllä tuolla sarjalla kirjalliset ansionsa on. Kunkin kertojan omissa tekstikatkelmissa lukija pääsee hyvin henkilön pään sisään; kaikkitietävä kertoja puhuu näin melkein kymmenen henkilön suulla. Kankoonpeeläistä murretta tulee nautittavaksi asti ja perinnetietoa sopivasti (eli ei liikaa!).

Raskasta on elon kulku kankaanpääläisillä ollut. Kuuromykän äidin aviottomana tyttärenä kantaemo Serafia on tottunut pärjäämään oman kovuutensa ja neuvokkuutensa varassa, ja vaikka kaikkiin jälkeläisiin samat avut eivät ole periytyneet, niin hampaat irvessä yritetään. Mutta Jumalaan tai uskontoon ei turvauduta eikä paremmasta tuonpuoleisuudesta uneksita, rööpäkkiläiset ovat maallista väkeä.

Siirtolaishistoriat ovat minua aina kiinnostaneet ja kakkososan Kultasantainen raitti saa tästä pisteet. Olisiko jopa saman tason kerrontaa kuin Antti Tuurin vastaavissa? Ehkä tässä juuri näkyy monen kertojan toimivuus; päästään lähelle niin köyhien Vihtori-raatajien kuin hyvinvoinnissa New Yorkissa elävien Emmojen maailmaan.

Kansalaissodan kulusta Pohjois-Satakunnassa tuli uutta näkymää. Samoin 1930-luvun lapualaistouhuista.

Ja kun kirjoissa käsitellään minulle tuttuja kyliä - jopa joitain henkilöitä - vain noin vuosisadan takaa, kasvaa halu selvittää noiden aikojen tapahtumia tarkemmin.

Tuure Vierros: Taivaassa torpan maa (Kankaanpää-sarja 1)

Joskus nuorna miesnä, kun tein enempi sanaristikoita, muistan yhden vihjeen olleen ”Vierros”. No, siihen piti panna että ”Tuure”. Lienenkö edes miettinytkään, mikäs mies se tämä on.

No, Vierroshan on satakuntalainen kirjailija, joka on kirjoittanut syntymäseutunsa Kankaanpään ja maakunnan elämästä lukuisia romaaneja. Siitäpä sitten lukuun Taivaassa torpan maa, neliosaisen sarjan alkuteos.

Kirja lähtee 1860-luvun nälkävuosista ja päättyy 1890-luvulle. Kuvataan köyhän kansan, itsellisten, mäkitupalaisten ja torppareiden karua elämää ja selviämistä eteenpäin. Toki pienen pieniä seesteisiäkin hetkiä on raatamisen lomassa.

Kirjan keskushenkilönä on Serafia eli Seru, sairaan ja kuuromykän äidin äpärälapsi. Todellinen karujen kankaiden sitkeä kasvatti, napakan ja omanarvontuntoisen naisen perikuva. Elämä antaa ja elämä ottaa; helpolla ei Seru pääse. Monessa kohtaa mietin omaa mummuani.

Seru, mutta vielä enemmän muut hahmot ovat aika karikatyyrejä. Periaatteessa kunnollinen ja kilttikin Isak-mies, joka kuitenkin sortuu välillä viinaan ja muutenkin elämän kovuuden alle. Ei löydy sellaista petäjämäistä lujuutta kuin Serafiasta. Yleisestikin miehet ovat viinaan meneviä tai jopa huoripukkeja. Sitten on humaani kansanoloista lähtenyt kirkkoherra ja tätä tossun alla pitävä, omaa ylhäisöasemaansa korostava kopea ruustinna, joka ajaa Serafian pois pappilan piian hommista tämän tultua ilman vihkimistä raskaaksi. Tuli Pohjantähden Ellen Salpakari mieleen.

No, tällaisia kai edellämainitun kaltaiset hahmot ovat toki männämaailmassa olleet.

Tartuin kirjaan enemmän kansatieteellisistä kuin kirjallisista syistä. Vierros kuvaa sukuni syntysijoja tarkasti ja monenlaista perinnejuttua selostetaan asiaksi asti (vähän vähempikin olisi riittänyt). Pehmeää l-kirjaimia vilisevää murrettakin kuuluu monin paikoin. Ei noista ajoista ole kuin muutama sukupolvi aikaa…

Sen verran piti syynätä, että Vierros näkyy kuvanneen omien isovanhempiensa elämää - tai ainakin nimet ja vuodet osuvat ”kohlalleen”. Kirjan Serafia ja Isak Rödbäck näyttävät vain tosielämässä olleen Vidbäck-nimisiä, mikä suvussa sitten myöhemmin muutettiin Vierros-muotoon.

Kirjaan sisältyy minua paljon kiinnostava otos Sydänmaasta, isoäitini synnyinseudusta Kankaanpään, Parkanon ja Jämijärven rajamailla. Lapissakin aiemmin pappina ollut Kankaanpään kirkkoherra kuvaa 1860-luvun nälkävuosien aikaa:

”Tämä seurakunta ei todella ole häävi. (…) pitäjän itäisellä laidalla on surkea Sydänmaa, Satakunnan ja Pohjanmaan viheliäinen vedenjakaja, jossa asustavat köyhyys, hätä, raakuus ja turtumus. Halla viipyilee sen soissa ja rämeissä ja syleilee sen kivikkoisia moreenitöyräitä.

Riittää sitä naapuripitäjillekin osansa, sillä tuhannen neliövirstan laajuisena se yltää Vaasan läänin rajalta pohjoisessa Jämijärvelle etelässä ja Pohjankankaasta lännessä likelle Parkanon kirkkoa idässä. Viljeltäviksi kehnompia maita ei Suomenmaasta moniaalta löydä. Hiljattaisiin aikoihin siellä asuivat vain lappalaiset, pohjan perille muuttaneista heimolaisistaan unohtuneet ja jälkeen jääneet. Heille riitti pitkään erämaan rauhaa ja väljyyttä; kankaita, nevoja ja keitaita peurojen laidunmaiksi; puroja, lampia ja muutama pikku järvikin pyyntipaikoiksi; harjuja ja kuivia mäkimaita kodan pystytyspaikoiksi.

Milloin he sieltä lähtivät ja mihin? Tuskin ovat lähteneet ollenkaan (…) Paikoillaan he pysyivät, kuolivat nälkään ja tauteihin, harvenivat ja sulautuivat suomalaisiin, jotka vihdoin sinnekin tunkivat, ottivat haltuunsa karut maat, raivasivat peltotilkkuja ja polttivat kytöjä, kun lihavampimultaiset maat olivat jo aiemmin omistajansa saaneet.”

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Historia ja Keski-Eurooppa ovat minua aina kiinnostaneet, ja siksi esseisti Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä piti hommata luettavaksi. Kirja käsittelee Galitsiaa, entisen Itävalta-Unkarin koillisnurkassa olevaa aluetta, joka nykyään on osin kaakkoista Puolaa Krakovasta itään, osin Länsi-Ukrainaa Lvivin/Lwowin/Lembergin kaupungin ympärilä. Vaan kukkea, suurelta osin juutalaisuuden värittämä menneisyys on kuin muisto vaan.

Kirja rakentuu galizialaisperäisisten kirjailijoiden ympärille koottuihin lukuihin. Ja niitäpäs onkin ihan tunnettuja nimiä Stefan Zweigista Joseph Rothiin ja nobelisti Samuel Josef Agnoniin asti. Kaikki nämä Juudean sukua. Sutinen käy läpi monikulttuurista, useiden kielten, jos ei niin sulassa, niin jonkunlaisessa sopusoinnussa kumminkin elellyttä seutua habsburgilaisine arkkitehtuureineen.Valtioiden rajat menivät Galizian halki miten sattuu, mutta monipuolinen kulttuuri kukoisti ensimmäiseen maailmansotaan ja Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka. 

”(Stefan) Zweig itse ajatteli, että menneiden imperiumien muodolliset rajat muuttuivat uudessa Euroopassa keinotekoisesti vedetyiksi kansallisiksi ja rodullisiksi rajoiksi. Sen seurauksena rajat piirtyisivät ihmisten välille ja myös ihmisten sisään, jossa niitä ei aiemmin ollut. Vahvistamalla puhtaasti symbolisten rajojen merkitystä niistä tehtiin lopulta todellisia, ja rajaton tila katosi.”

Nostalginenhan tuo kirja on, eikä mennyttä aikaa takaisin saa. Liekö syytä kaivatakaan. Mutta onhan se nyt aika lailla köyhempää, kun entisen jiddishin-puolan-ukrainan-saksan-venäjän kielicocktailista on jäljellä vain yksiniittinen puola, ukraina tai venäjä; koko juutalaisasujaimisto katosi keskitysleireihin tai pakeni, jäljellä on raunioituneita hautausmaita ja muissa käyttömuodoissa olevia tai tyystin tyhjenneitä synagoogia Daavidin tähtineen.

Sutinen ottaa vertailukohtaa tämän päivän Euroopan Unioniin ja monikulttuurisuuden kauniiseen ideaan. ”Aito eurooppalainen on Zweigin mukaan maailmankansalainen, ei yhden kansallisvaltion vanki.” Habsburgien valtakunta sellainen vielä oli. Nykypäivänä tosin monikulttuurisuus tulee enemmän esille pakolaisuutena, mistä tunnetusti on seurannut omat jännitteensä.

Kävin joskus työreissulla Krakovan seuduilla ja muistan erään puolalaisen metsäproffan tähdentäneen alueen poikkeuksellista historiaa ja taustaa. Tämä ei ole tavallista Puolaa, hän sanoi, vaan Keski-Eurooppaa, ja hän väitti kansanluonteenkin olevan vielä osin vanhaa galizialais-itävaltalaista, vaikka viime sotien väestönsiirtojen seurauksena iso osa väestöstä on muualta peräisin.   

Kirja on oikea runsaudensarvi ja siinä oppaina olevien menneiden kirjailijoiden kautta saa tutustua moniin eri kansanosiin, ja samalla saa hyvää taustaa myös ajankohtaiseen Ukrainaan. Kirjaa lukiessa ja vierailta kuulostaviin kaupunkeihin tutuetuessa piti oikein olla kartta vieressä. Miten rikkaita elämältään nuo Ternopilit ja Brodyt ja ruteenien seudut lie aikoinaan olleet!

Ville-Juhani Sutinen vaikuttaa tuotteliaalta ja monipuoliselta kirjailijalta.Yli 30 teosta, runoista esseihin ja suomennoksiin. Amerikansuomalaisten historiaa, vainottuja neuvostokirjailijoita, roskaväen historiaa. Finlandia-palkintokin parin vuoden takaa. Pitää ottaa tuotanto tarkempaan tarkasteluun! Samoin pitää ainakin Zweigiltä ja Joseph Rothilta joku kirja lukea, Rothin Radetzky vaikkapa.