lauantai 15. tammikuuta 2022

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Sirpa Kähkönen vakuutti nyt toisen kerran. Graniittimiehestä jäi hyvät fiilikset, ja nyt tämä uusin Vihreä sali on vähintään yhtä hyvä. Miljöinä 1960-luvun alun Kuopio sekä 1920-luvun vaihteen Pietari ja Terijoki, hahmoina kolme kuopiolaisnuorta kasvukivuissaan ja kotiongelmissaan, vanhempi pariskunta Linnea ja Santeri Juurinen kukkaputiikkeineen sekä Anna ja Lauri Tuomi, pariskunta. 

Juonesta...no, onko tässä varsinaista isoa juonta laisinkaan? Mutta tämä on aitoa elämää: kirjailija vie hahmojaan eteenpäin ja kulkee heidän kanssaan Kuopion takapihoilla ja kaduilla, istuu kahvilassa ja kodeissa keskellä perhekriisejä; Irene, Jarkko ja Leo ovat sympaattisia nuoria kaikki, ihan lukijalla on peukku pystyssä että heille kävisi hyvin. 

Nuoruuden Pietariin ja Terijoelle muistoissaan ja tekstin takaumissa palaavat Juuriset vuorostaan maalaavat kuvaa aivan erilaisista oloista ja ajoista, koskettavasti ja vahvalla tunteella. Juuristen rakkaus vihreisiin saleihinsa ja puutarhahommiin on oikein lämmöllä kerrottu.

Kähkönen todella kirjoittaa hyvin. Kaunista, monipolvista tekstiä, joka hengittää ja etenee kuin puron laskiessa kivien välistä eteenpäin. Se vangitsee ja vie mukanaan; parin kappaleen aikana siirrytään jonnekin kauas, kunnes palataan takaisin Kuopioon, keskelle nuorten riitaisia kotioloja:

"Luin runoutta villantuoksuisten takkien uumenissa, veto kävi ovenraosta, minulla oli vielä seitsemän minuuttia aikaa juoda A.Septemberin tislattua yksinäisyyttä, mutta vaikka sain kirjalla maailman suljettua ulkopuolelleni niin sisälläni oli kysymys, joka ei suostunut talttumaan, ja tajusin, että se oli ollut jo kauan, että se oli jo kesästä saakka, isäni lähdöstä saakka, oven sulkeutumisesta asti se oli hionut tietään läpi rintakehäni, läpi luiden ja lihojen, ja siihen se nyt putosi kirjan sivulle ja sumensi selkeät rivit ja kysyi, enkö tosiaan nähnyt, mikä oli totta ja mikä vain haavekuvitelmaa; enkö osannut päästää irti."

Pidän hyvin paljon tuollaisesta tajunnanvirtamaisesta, pilkkujen ja puolipisteiden jäsentämästä tekstistä. Siinä teksti etenee kuin hengittämisen tahtiin antaen ajatuksille ja tunnelmaan pääsemiselle paremmin tilaa. Tuo ekspressionistinen tapa käyttää kieltä kuvamaailman lailla kolahtaa minuun, jotenkin minun valokuvamuistin tapaiseen tapaani lukea (ja ylipäänsä omaksua asioita). Mutta niin kai ajattelukin toimii, enempi kuvien kaltaisina hahmottumattomina kokonaisuuksina kuin selkeinä päälause-sivulause-piste, päälause-sivulause-piste -pötköinä.

Toki: paikoin Kähkösellä tuo menee jo inansa yli, kohdissa, missä mennään vertauskuvien taakse (kuten Kallaveden jäiden ulinaan; mitähän se kuvasi?). Tai Santerin uniin 60-luvun Leningradin matkallaan, kun hän palaa näyissään vuosikymmenten taakse kadonneen siskonsa perään keskustelemaan hänen kanssaan. Vaikka en ole mikään luonnontieteellisen realismin oppilapsi, niin jokin noissa unenomaisten näkyjen kuvauksissa menee yli ja vaikuttaa imelältä.

Mutta, jos miinus, niin pienenpieni sellainen. Paljon tärkeämpää on päästä kirjailijan ja kirjan hahmojen matkaan keskelle kuopiolaisrahvaan arkea, ikäänkuin itsekin istuisin Anna Tuomen keittiössä aamupuuhissa: "Ja minä otin runokirjan, jonka olin kätkenyt tyynyn alle. Sen välissä oli yksi lappu, se, jonka ystäväni Leo oli kirjan väliin kätkenyt asemalla, myöhempää löytämistä varten. Luin. Ja painuin sitten peiton alle, ja keittiö oli ympärilläni, naisen ja lapsen äänet, otin niistä kiinni, veden kohinasta hellalla, otin kiinni kahvin tuoksusta, lusikoiden lautasten lasien kilinästä, lupauksista jotka olivat hentoja kuin virkkuukoukun liikuttama hienoin lanka, ja lujia kuin pylväät, vakaita kuin valkeat tiet, joita tuhannet sukupolvet ennen minua olivat suruistaan rakennelleet."

Ihanasti kirjoitettu!

Tämä on varmaankin minulle yksi keskeisimpiä mittareita siitä, onko kirja hyvä. Pääsenkö sen mukana uusiin maisemiin ja aikakausiin? Nyt käväistiin monissa hellakomeroissa, paikoissa ja kaupungeissa. Terijoellakin jopa - Pietarin läheisyys, köyhtyneet pietarilaisruhtinaat huviloineen - josta tämän kokemuksen jälkeen tekisi mieli lukea enemmänkin. Tito Colliander on Terijoen erikoisista yhteisöistä joissain kirjoissaan kirjoittanut, vaan onkohan muita?


tiistai 11. tammikuuta 2022

Jonathan Franzen: Crossroads

Olen parin vuoden aikana lukenut aika paljon jenkkikirjailijoita, etenkin Proulxia ja Stroutia. Ja nyt tartuin kovaa menestystä nauttivaan Jonathan Franzeniin ja odotettuun joululahjakirjaan Crossroads, kunnon kirjajärkäleeseen. 

Eletään 1970-luvun alkua New Prospectissa, pienessä keskilännen kaupungissa. Nelilapsinen perhe, isä pappina, äiti pitää huushollia yllä. Tai enempi kulisseja; ulkoisesti perheellä näyttää olevan kaikki hyvin, mutta sisäisiä jännitteitä on liiaksi asti ja lisää löytyy kirjan edetessä.

Vanhempien  taustalta löytyy kaikenlaista; Isä-Russ mennoniittikulttuurissa kasvaneena, armeijan aikana idealisminsa kohteen navajo-intiaanien luota Arizonasta löytänyt. Ja sinne hän vie seurakunnan Crossroads-nimen alla kokoontuvan nuorisoporukan joka pääsiäinen talkootöihin auttamaan. Kunnes sitten tapahtuu asioita...

Äiti Marionin tausta on rikkinäinen ja synkkä. Russ on ollut hänen pelastuksensa ja alkuun rakastetaankin paljon. Sittemmin tunteet väljähtyvät avioliitossa ja jäljelle jää kulissit. Keskenään hyvin erilaiset lapset kasvavat ja etääntyvät omine kipuiluineen, huumeetkin tulevat mukaan.

Kun perhe on kuitenkin enempi kulissi, nousee kirjan keskuspisteeseen Crossroads-yhteisö ja sen kasvava joukko nuoria. Kirja vie mukanaan 70-lukulaisiin kuviin ja tunnelmiin (Grand Funk Railroad mainittu!); rakastutaan, opetellaan hippiajan henkeen avoimuutta ja luottamusta. Jeesus on yhteiskunnallinen oppi-isä, muuten meno on aika maallista pilven poltteluineen.

Kirjan edetessä kristillisen pohdiskelun osuus kasvaa. Franzen kuvaa sitä oikein perusteellisesti ja useiden ihmisten näkökulmasta, puolesta ja vastaan. Aika vahvoin amerikkalaismaustein, luonnollisesti; sikäli toki tutunomaisesti koska itsekin kävin vuoden verran lähes joka sunnuntai New Prospectin tapaisen paikkakunnan episkopaalisessa kirkossa isäntäperheeni mukana.

Ja huomaampa muutenkin lukeneeni Crossroadsia omana itsenäni 17-vuotiaana. Niin vain se aika kuluu... 

Marion kuvataan tavallaan hauraaksi; silti hän on vanhemmista vahvempi. Tiukassa paikassa hän osaa ottaa tilanteen haltuun: Tämän muutoksen - tai katsantokulman muutoksen suhteessa Marioniin - Franzen hoitaa hienosti. Ehkäpä tämä on kirjan keskeisin juttu, minun mielestäni.

Symppasin Marionia, vaikka hänen jatkuvaa kipuilua siitä, että ansaitsee kaikki mahdolliset rangaistukset en täysin ymmärtänyt. Marionissa on samaa hauraan mutta vahvemmaksi kasvavan naisen meininkiä kuin Isabellessa Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö-kirjassa. Sekin oli hyvä kuvaus vähän samanlaisista olosuhteista ja hieno kirja, mutta Marion menee naiskuvauksessa vielä ohi. 

Ehkäpä loppuratkaisulta olisin tässä suhteessa odottanut vielä enemmän. Ja enemmän aavistusta armosta, kyllä kai nyt sitäkin jenkkikristillisyyteen kuuluu. 

Mutta kyllä kirjailija odotukset lunasti. Pitänee ottaa lisää Franzenia lukuun...

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Renaissance

Hyvien kirjojen väliin hieman musiikkia, kun tein todellisen löydön - nimittäin bändin nimeltä Renaissance. Vielä löytyy helmiä progressiivisen rockin ystävälle kultaiselta 1970-luvulta!

Tätä tuttavuutta on pitänyt oikein nyansoida ja maistella... jotain Kansasia, jotain Jethro Tullia ja Camelia, poppiakin ripaus. Ehkä myös varhaista Genesistä. Kaiken ytimessä viisi oktaavia hallitsevan Annie Haslamin aivan jumalaisen hieno ääni, lisänä paljon pianoa ja akustista kitaraa. 

Bändin genreiksi mainitaan myös psysekedeelinen rock ja sinfoninen proge - bändi kiertuoi jo 70-luvulla toistuvasti oikeiden sinfoniaorkkien kanssa.

Että mitenkä tällainen bändi on voinut mennä minulta ohi?

Haslamin laulu on ihan uskomatonta. Se on jotain kirkasta, puhdasta, vaeltaa maisemassa tuulen lailla; tulee jotenkin avara olo ulkosalla ollessa. Nyt leijuu... Ja kun tuubista katsoo aikansa live-esityksiä, niin Haslamin ujonoloinen olemus vielä alleviivaa tuon laulun poikkeuksellisuutta.

Pidän naisvokalisteista, mm. Sarah McLachlan ja Kate Bush - ja ihmettelen, miksei juuri progessa ole naisvokaaleja osattu käyttää paljon enemmän. Sehän olisi itsestään selvästi kuulunut progen määritelmäänkin! Miltä olisi esimerkiksi kunniansa huipulla ollessaan Genesis kuulostanut? Steve Hackett meni ja sovitti soolouransa hienoimman biisin Shadow of the Hierophantin naislaululle (siksiköhän se ei kelvannut Genesiksen Foxtrot-levylle...) ja onpahan kappale todella mieleen jäänyt.

Renaissancesta olen parhaiten (so far...) tutustunut vuonna 1973 ilmestyneeseen Ashes are Burning-levyyn. Siinä on upeita pianomelodioita (At the Harbour), kymmenminuuttisia eepoksia nimibiisistä lähtien ja lisäksi Carpet of the Sunin tapainen selvä hittiehdokas.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Scheherazade and Other Stories alkaa äänimaisemaltaan just sopivasti tivolimaisia tunnelmia vinkkaavalla Trip to the Fair. Pisteet tästä - moni hyväkin biisi on pilattu, jos sen sanoitusten teemaa on tuotu äänimaisemassa liikaa alleviivaten esille. 24-minuuttinen nimikappale monine osineen (tämä on jo sinfonista progea!) kattaa koko kakkospuoliskon ja tuo yhtyeen laajemmankin vokaaliosaamisen hienosti esille.

Jotenkin se kummallinen ns. ajan henki sitten ajoi tämänkin yhtyeen ohi ja suosio hupeni. 1978 A Song for all Seasons - älpyltä lohkaistu Northern Lights ylsi briteissä kyllä kärkikymmenikköön ja ihan ansiosta. Mutta musiikillisesti kammottava kasariluku oli jo nurkan takana...

Renaissance ei koskaan noussut suosiossa varsinaisten progejättien tasolle, mikä on yllättävää. Vaikka musiikki on monipolvista ja biisit pitkiä, ovat melodiat tarttuvia, paikoin jopa iskelmämäisiä. Riffit jäävät pyörimään mielessä kuten pitkän Can you Understandin aloitus & lopetus, mutta nämä korvamadot ovat positiivisia sellaisia. Olisiko em. Carpet saattanut pärjätä jopa 70-luvun Euroviisuissa? 

Kaiken kaikkiaan olisi ollut hyvät ainekset nousta vieläkin korkeammalle 1970-luvun musiikkimaailmassa, missä sellaisetkin monsterit kuin ELP menestyivät.  


lauantai 11. joulukuuta 2021

Rosa Liksom: Väylä

Olen lukenut Rosa Liksomilta kaksi kirjaa: huonon ja hyvän. Hytti numero 6 oli isoihin odotuksiin nähden iso pettymys, melkeinpä mitäänsanomaton (siksi en ole ymmärtänytkään sen hehkutusta). Mutta tämä Väylä oli hyvä, todella hyvä.

Väylä kuvaa Lapin sodan alkua, miten nuori tyttö lähtee evakkoon kotikylältään Tornionjoen toiselle puolelle. Mennään saattueessa, talutetaan omia lehmiä päiväkaupalla; mukana ovat sylilapset, vanhukset, kaikki muut paitsi rintamalla olevat miehet. Lehmien sorkatkin kuluvat tyynni, mutta ihmeen kaupalla lehmäkatras saadaan luotsattua evakkomatka loppuun asti.

Päästään Ruotsiin, päädytään erinäisten leirien kautta jonnekin, ja taas kesän koittaessa takaisin poltettuun Lappiin.

Lehmistään ja äidistään huolehtiva tyttö kasvaa evakkomatkan aikana nuoreksi naiseksi, joutuu ottamaan aivan valtavan vastuun - vielä sen päälle, mitä tuonikäiset pienten maatalojen töihin tottuneet nuoret saivat noina aikoina kantaa. Äiti, mieleltään sairas, synnyttää lapsen, kuolemaa on... Sitkeitä ihmisiä. 

Lapin luonnon kuvaus on aitoa. Kyllä tuota lukiessa teiden ja kinttupolkujen varret alkoivat elää silmissä. Lehmistä pidetään huolta, niiden menoa ja olemista on kuvattu lämpimästi ja kokonainen elämänmuoto menneeltä maaseudulta välittyy hyvin. Tavallaan lehmät ovat kirjan toisessa pääroolissa tytön kanssa. 

Ja syödään leetinkiä; eväshetkien kuvaus on niin elävästi kuvattu, että hyvä ettei maut tule suuhun asti.   

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella; samaa meän kieltä puhutaan Väylän toisella rannalla. Ihan alkuun vahvan murteen lukeminen meinasi olla hitaampaa, mutta kun siihen tottui, sujui se ja nautittavaahan se oli.

"Se (sotaherra) huokasi syvhään ja sano, että mie olen tähän asti aatelu, että tet sottaa pakkoon tulheet asetutta meän ruokapöythään kuttumattomina viehraina ja ahmitta ensimmäiseksi kaikki herkut, mutta ku mie katton sinua niin minun syän heltyy ja mie ymmärrän, että tet ette ole jättähneet ommaa maatanna huvin vuoksi. Kuolemanpölkö teät on tänne ajanu. Met väyläläiset olema yhtä ja puhuma sammaa kieltä, vaikka meän välhiin on karthaan veetty rajaviiva."

Tässä tapauksessa äänikirjana kuunneltuna kieli tuli esille vielä paremmin. Hiukan tuttuahan tuo murre tosin on, aiemmassa työssäni aika usein tapasin noita Nuuskakairan hoon päälle puhujia.

Mutta: Väylä kertoo tärkeän tarinan. Lisäksi se on kieleltään visuaalinen ja välittää tunnelmia, tunteita, mielen maisemia. Aivan upea kirja!


torstai 2. joulukuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Nyt menee lukumarkkinoilla hyvin, toinen huippukirja heti perään. Tartuin vähän epäluuloisena Anneli Kannon kirjaan, mutta kun näyttämönä oli kiinnostava keskiaika, niin ajattelin sen korvaavan tekstin mahdolliset puutteet.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Kirja tosiaan vei keskiaikaisiin tunnelmiin Hattulan Pyhän Ristin kirkon ympärille, mutta lisäksi teksti vei mennessään. Hieno kirja!

Eletään katolisen ajan viimeisiä vuosia 1500-luvun alussa. Muutama vuosikymmen aikaisemmin rakennettu kirkko on saamassa arvoisensa maalaukset - silloinhan kirkkomaalaukset kertoivat rahvaalle paljon enemmän kuin latinankieliset saarnat. Ruotsista on saapunut pari kokenutta mestaria, Andreas ja Martinus; aikaa on vain sulan maan kausi, syksyllä päivän pimetessä pitää työn olla valmista.

Tapahtuu kaikenlaista. Kyläläisten syrjimä Pelliina, lapsena orvoksi jäänyt ja sittemmin kasvatti-isänsä kuoltua yksin elävä nainen päätyy erinäisten vaiheiden kautta auttamaan maalareita; kirkon opit ovat etäiset, mutta maalarit huomaavat hänen kykynsä. Pieni maalariyhteisö elää keskenään, paria poikkeusta lukuunottamatta kirkkoon eivät ulkopuoliset pääse katsomaan keskeneräistä työtä. Väliin tulee tuokiokuvia ympäröivästä kylästä ja yhteiskunnasta, kaikuja Keski-Euroopasta saakka.

Kirjan kieli on rehevää, yllättävänkin krouvia. Varmaankin kieli on tuollaista ollut, mutta hiukan ihmettelin, että liekö kirkon maalaritkin pyhätössä moisia roisiuksia viljelleet. Mutta kaipa maar sitten...

Kirjan lähetessä loppuaan ajattelin yhä enemmän kirjailijaa itseään, miten hän on idean tälle teokselleen saanut. Itse maalareista ei tietoja ole jäänyt. Kirjailija on katsonut kuvia, täyttänyt tyhjät kohdat mielikuvituksensa ja muualta lukemansa perusteella, rakentanut pala palalta kirkkomaalareille identiteettiä ja koko urakalle väkevää tarinaa. 

Asia voi olla oikeasti aivan toisin, tai voihan se olla ainakin sinnepäin miten Kanto on kirjoittanut.  Hienosti hahmotettu ja kerrottu joka tapauksessa. 

Ja loppukuvaus on voimakas. Kyläläiset juhlivat uudistunutta kirkkoa avausmessussa, mutta maalarit lähtevät jo kohti seuraavaa etappia. Ja kun he etääntyvät kirkosta alaspäin viettävää rinnettä, niin Pelliina katsoo vielä kerran taakseen, muiden kyläläisten syrjimä outolintu, nyt kokeneiden kirkkomaalareiden arvostama ammattilainen itsekin.  

  

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Tulipa luettua aivan erinomainen kirja. 550-sivuinen isänpäivälahja meni reilussa viikossa. Suotta ei Hesari tätä palkinnut.

Sinun, Margot kuvaa 1980-luvun derkkulaa ja Berliiniä (Ost) sekä laitavasemmistolehden kirjeenvaihtajaksi lähteneen Markus Siltasen asettumista sinne perheineen. Kirjassa edetään toisaalta jähmettyvän reaalisosialismin tulevilla raunioilla, toisaalta Siltasten perhedraaman ympärillä; pian rauniona sekin. Kertojana kirjailijan alter ego (?), noina Berliinin vuosina muutaman vuoden ikäisenä Viljana, välillä kadonnutta lapsuuttaan ja muistiaan 2010-luvulla etsivänä kolmekymppisenä naisena.

Kirja on hyvin intensiivinen, siinä on pakahtuvaa tunnetta ja latausta. Niinkuin joku vanne puristaisi ympäriltä Siltasten perhetragediaa ja Markuksen ja Luisen - Viljan päiväkotitädin - romanssia seuratessa. Tekstiin on taitavasti ujutettu derkkulan ahdistavuutta - tai ainakin luin sitä sen tunnelman vallitessa, jota 1988 siellä matkatessani vahvasti koin. Tosin poliittisesti vasemmistolainen kirjailija puolustaa DDR:ää ja sitä yhteiskuntaa sen verran vahvasti - toki myös varjopuolista kertoen - että en ole varma, onko hänen tarkoituksensa ollut välittää tuota pusertavaa fiilistä ihan niin voimakkaasti.

Mutta väliäkö hällä. Hatunnosto esikoiskirjailijalle, joka on pystynyt luomaan noin vangitsevaa tekstiä!

Kirjan hienoimpia kohtia on muurin murtuminen; miten Markus Siltanen seuraa ratkaisevaa, muurin avaamiseen johtanutta kommunistipuolueen infotilaisuutta, miten he Luisen kanssa kiireellä lähtevät Checkpoint Charlielle, miten Gorban, reformaation ja "ihmiskasvoisen sosialismin" kannalle liudentunut Markus on uudesta käänteestä innoissaan - ja miten rakastettu Luise tilanteen kokee. Maailmojen erilaisuus on hienosti ja dramaattisesti kuvattu.

Ihmiskuvaukset ovat hienot ja monikasvoiset. Aikuiset päähenkilöt eli Viljan vanhemmat sekä Luise ovat ihan mukavan oloisia tai ainakin ok; samalla heistä paljastuu häkellyttävää julmuutta (äiti), täydellisen vätysmäistä selkärangattomuutta (isä-Markus) tai Luisen kylmää omistamisenhalua pienen lapsen suhteen. Mietin jopa, onko tuo kaikki ihan uskottavaakaan - kuten myös se, mitä kaikkea kirjassa kuvataan keskeisten henkilöiden unohtaneen. Miten ihmeessä Vilja olisi voinut tuon kaiken unohtaa?

Sitten Berliini - se aukeaa kirjan sivuilta elävänä, myös se katkeran tunkkainen ruskohiilen käry, jolla on lisäksi oma avainroolinsa Siltasten perheen hajoamisessa. 

Ja ajankuva välittyy hyvin. Näin laitavasemmisto varmaankin maailman silloin koki, journalisti Markus Siltasen raportoimana koti-Suomeen: "...ohjukset oli runnottu Euroopan sydämeen herättämään pelkoa ja kauhua sosialistisissa maissa, joissa tahto maailmanlaajuisen rauhan saavuttamiseen oli suurempi kuin missään muualla maailmassa, joissa mikään ei ollut tärkeämpi tavoite kuin kansojen välisen ystävyyden vahvistaminen, joissa tehtiin kaikki voitava ydinaseettoman vyöhykkeen aikaansaamiseksi."

Joopa joo... En tiedä, onko kirjailija halunnut Markusta tulkittavan niin kielteisesti kuin itse teen, mutta väkisin tulee mieleen kaikkien totalitaaristen liikkeiden tärkein käyttövoima - hyväntahtoiset hölmöt. Kun Rosa-äidillä osin silmät jo avautuvat pienen poikansa köhiessä keuhkotautisena Berliinin saastaista ilmaa, niin Markus on 70-luvun käännynnäisten tapaan uskossaan vankkumaton. Ja uskossaan vahvana myös ajautuu tunteidensa vallassa rikkomaan perheensä, samalla vieden tyhjillä lupauksillaan rakastettunsa Luisenkin elämältä pohjaa pois.

Olen yleisesti ottaen hyvin kiinnostunut Saksasta, ja pikantin lisämaun yleiseen germaanisuuteen tuo harppi-Saksa, tuo nelisenkymmentä vuotta elänyt kuriositeetti. Sieltä on noussut ja sen elämää kuvannut monia erinomaisia kirjailijoita Christoph Heinista lähtien; demokratialiikkeen uranuurtajia, jotka muurin murruttua nousivat aiheellisesti muistuttamaan, että arvonsa on osseillakin eikä ihan kaikki DDR:ssä sentään pahaa ollut. Siitä muistuttaa Valkamakin, toki aika ostalgisin silmin, mutta kuitenkin ymmärtävästi:

"Yhtäkkiä Viljaa hämmästytti, ettei hän ollut ajatellut asiaa aiemmin: vaikka muutokset olivat tarkoittaneet kaikille itäsaksalaisille aivan uudenlaista vapautta, matkustuskiellon poistumista ja ainakin teoreettista mahdollisuutta siirtää elämänsä mihin hyvänsä maailmankolkkaan, vanhan maailman keskipisteeseen oli silti jäänyt ihmisiä - ihmisiä, jotka kaikkien muutosten jälkeen asuivat vielä tänäkin päivänä samoissa kodeissa, ihmisiä, jotka edelleen työskentelivät samoissa työpaikoissa. Vilja tunsi syyllisyyttä tajutessaan, ettei ollut kovinkaan usein tullut ajatelleeksi heitä, jotka olivat jääneet... hän oli enimmäkseen ajatellut niitä, jotka olivat lähteneet."

Niin... jos Saksan demokraattisen länsiosan (sanonta Veikko Huovisen) pomot olisivat hiukan enemmän miettineet niiden lähtökohtia, jotka jäivät, ja ihan vaikka muodon vuoksi jättäneet neljän vuosikymmenen yhteiskuntakokeilusta jotain luomaan tutunomaisuutta tai tukemaan identiteettiä lännen jyrätessä päälle, niin olisiko oikeistoradikalismi päässyt itäisissä osavaltiossa ihan niin pitkälle, kuin nyt on käynyt?

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Ann-Luis Bertell: Heiman (Oma maa)

Pari kirja-arviota luettuani ja jonkun aikaa emmittyäni ostin ohjaaja-näyttelijä Ann-Luis Bertellin romaanin Heiman. Pitkälti siksi, että muutaman polven takaa löytyvät rantaruotsalaiset juuret kiinnostavat. Siihen tämä Vaasan ja Pietarsaaren väliselle kaistaleelle ulottuva romaani tuntui luontuvan hyvin.

Heiman kertoo Elofista, lapsena täysorvoksi jääneestä konstikkaasta miehestä, joka saa sodassa elinikäisen trauman ja juopotteluakin kertyy sitten riittävästi. Aika tyypillinen runko, näitä mahtuu Suomessa melkein kolmetoista tusinaan. Kirjan nimi ja lanseeraus nostavat keskiöön Elofin perimää maapalaa ja kotia ja sukupolvien yli kantavaa tunnesidettä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja rakentuu Elofin vaimon Olgan ympärille. Vakaa nainen, "hyvä työihminen" - ei mitenkään epätyypillinen tapaus Suomen kirjallisuudessa sekään.

Kirjassa eletään Elofin elämänkaarta kansalaissodan ajoista viime vuosidadan lopulle. Täysin ruotsinkielisellä maaseudulla sijainneen talon ja kylän tapahtumat välittyvät hyvin. Tämä onkin kirjan paras anti. On kuin kurkistaisi ah niin tuttuun, mutta kumminkin vieraaseen maailmaan. Toki odotin myös kieleltä hieman paikallisuutta, mutta ehkäpä hyvä näin; Pohjanmaan ruotsalaismurteet ovat toiskieliselle aika haaste...

Heiman tarjoaa useita hienoja oivalluksia - esimerkiksi sen, miten vierasta Suomen kieli vain pari peninkulmaa Seinäjoelta vielä sodan aikana oli. Elof pääsee sukulaismiehen tehtaaseen töihin  Tikkakoskelle, ja mieshän on suomen suhteen täysi ummikko! No, siellä ja sodassa kieli karttuu, ja kiinnostavaa onkin miten tämän taidon turvin pikkutilan eläjä pääsee metsäfirman ostomieheksi. Sitä elämää olisin lukenut enemmänkin.

Kirja on hyvä, ja toisaalta ei kovin. Keskushahmo Olga olisi kannattanut nostaa paremmin esille ja rakentaa tarina sen varaan. Elof on henkilönä liian hauras kantaakseen päähenkilön hahmoa. Eli vähän enemmän siitä, miten Olgan elämä alkoi rakentua miehen omistamalla maatilkulla ja miten langat asettuivat hänen käsiinsä. Tuleehan se esille, mutta ikään kuin siinä sivussa. Kirjan lopussa oleva parin lauseen pätkä Olgasta kiteyttää hyvin kirjan ydintä: "Hon stöttade honom och tröstade honom, hon gjorde det hon alltid gjort. Hela sitt liv hade hon tagit hand om denna man, hela sitt liv hade hon fångat hans tårar i sina händer."

Toinen kielteinen havaintoni koskee kirjassa aloitettuja lukuisia juonenpätkiä, jotka jäävät irrallisiksi. Sten-pojan varisjuttu, naapurin kehitysvammainen Saga - ja miten lopulta kävikään juoppo-Viktorille? Vaikka kirja on kirjoittajan mukaan fiktiota, vaikuttaa se sukuromaanilta, johon sitten puolivahingossa on ymppäytynyt yhtä ja toista pienempää elävästi edetystä lähisuvun elämästä. 

Karsimisen tarvetta olisi ollut ja vastapainoksi lisää syventymistä toisaalle!

Mutta arkinen elämä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla välittyy hyvin. Sitä oli kiinnostavaa lukea ja taidanpa tutkailla tätä kirjallisuusgenreä hiukan laajemmin.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Elisabeth Strout: Olive, taas

Elisabeth Strout marssittaa vanhan tutun Oliven oikkuineen kaikkineen Olive, taas -kirjassaan. Se on suoraa jatkoa ekalle Olivelle, Olive Kitteridge, jonka lopussa tämä luonnonlapsi jäi leskeksi ja tämän toisen alussa tutustutaan paremmin erääseen Jackiin.

Ja kuten ensi-olivessakin, niin myös tässä mennään fragmentaarisesti novellista toiseen, välillä aika kauaskin päähenkilöstä; toki kaupunki ja seutu säilyvät pääosin samana.

Pieniä arjen juttuja. Ikääntyneiden ihmisten tutustumista, seurustelua ja yhteen menoa; välillä kumpikin tahollaan käy läpi kipupisteitä aikuisten lapsiensa kanssa, palataan vuosikymmeniä taaksepäin ja haetaan syitä, miksi joku asia meni myöhemmässä elämässä pieleen.

Lopussa Olive päätyy palvelutaloon ja tapaa siellä Isabellen; molemmilla elämään tullut yksinelämisen vaihe, samoin kuin vaipat (joiden ilmestymistä arkeen kuvataan kuin käänteenä uuteen ajanjaksoon). Ehkä myös seestymistä Olivenkin kohdalla.

Isabelle on tuttu Stroutin Pikkukaupungin tyttö -kirjasta, joka on mielestäni hänen parhaansa. Tämä romaanien limittäisyys ja toisaalta Olive-romaanien lukujen erillisyys onkin Stroutille tyypillistä: Väliin kirjojen luvut ovat pikemminkin paketti osin irrallisia novelleja. Mikäpäs siinä.

Ja vaikka ollaankin ehkä vähän paremminvoivassa Uudessa Englannissa, tulee Yhdysvaltain karu todellisuus esille huumeineen ja trumppilaisine kodinhoitajineen.

Kuitenkin: lämmintä, vähän minimalististakin ja inhimillistä. Toki sellainen pieni miinus, että nämä Olivet tulin lukeneeksi liian pian peräkkäin - ovat ne sen verran samasta puusta (vaikkakin laadukkaasta!) veistettyjä, että olo oli vähän kuin olisi lukenut 600 sivua yhtä olivea…

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nimeni on Lucy Barton on ensimmäinen kahdesta Bartonien sisaruskatraasta ja heidän elämänpiiristään kertovasta kirjasta, jotka tosin luin `väärässä` järjestyksessä. Mutta ehkä hyvä niin; ensin lukemani Kaikki on mahdollista tutustutti minut köyhiin ja ahdistavissa raameissa eläneisiin Bartoneihin ja heidän elämänpiiriinsä laajemmin. Tässä Lucy-kirjassa taas näkökulma on pelkästään Lucyn, menestyneen New Yorkissa asuvan kirjailijan, joka on kolmikymppisenä joutunut viikkokausiksi sairaalaan ja vuosikausien tauon jälkeen näkee äitinsä.

Pääosin kirja kertoo Lucyn muistumia tuosta 1980-luvun sairaalajaksosta; miten äiti tuli kaukaa Illinoisista viideksi päiväksi tyttären sängyn viereen, he puhuvat paljon ja jotenkin oudolla tavalla heillä tuntuu olevan läheinen suhde vaikka eivät ole olleet tekemisissä. Käydään läpi yhteisten tuttujen elämänmenoa ongelmineen, mutta ei puututa omaan perheeseen. Lucy ei kerro omastaan eikä äiti paljasta mitä Lucyn lapsuudessa on tapahtunut. Kierrellen kaarrellen ja ilmapiiriä tulkiten vaikutelmaksi jää, että jotain yhteistä sovintoa tässä haetaan.

Lucyn isä on ollut maailmansodassa ja ollut ilmeisen traumatisoitunut. Lapsuudenkoti oli ahdistava - mikä selviää etenkin toisesta Kaikki on mahdollista -teoksesta. Lucy vaikuttaa tasapainoiselta, mutta pinnan alla on jotain. Seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus tulee mieleen. Mutta voihan ilmapiiri ja keskustelut sairaalassa johtua vain äärimmäisestä köyhyydestä ja tunteesta olla lähiympäristön hyljeksimänä tilanteessa, jossa vanhemmat eivät ole pystyneet tunteitaan (ainakaan lämpimiä) osoittamaan.

Kuitenkin jollain tavalla valoisasti Strout tätä kaikkea pystyy silti kuvaamaan. Osasyy siihen on kaunis, ymmärtävä kieli. Kirjailija ei tuomitse henkilöhahmojaan, hän kuvaa pieniä ihmisiä pienine ja isoine ongelmineen lämpimästi eikä ainakaan tämän kirjan lukeminen tuntunut ahdistavalta.

Täytyy kyllä myöntää, että vähän sordiinolla tämä kirja meni; kuuntelin sen äänikirjana ja kai sitä on pakko uskoa, että minä en äänikirjoja kuuntelemalla pääse ollenkaan niin syvälle tekstiin kuin ihka oikeaa kirjaa lukemalla. Nytkin piti palata kirjan tunnelmiin vielä muutamat pätkät ihan pränttiä lukemalla.

Kirja päättyy kuvaukseen, joka tuntuu antavan avaimen siihen, mistä äiti ja tytär tavallaan puhuivat sairaalavuoteen ääressä, kuitenkaan tarkemmin sitä koskettelematta. Kaunista kerrontaa! 

"Ajattelen toisinaan sitä, miten aurinko laskee syksyisin niillä pelloilla, joiden keskellä pieni talomme sijaitsee. Jos katsoo horisonttiin, jos kääntyy niin että näkee koko taivaanrannan, auringonlasku jää selän taakse ja edessä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja pehmeäksi ja alkaa sitten sinertää, aivan kuin se ei osaisi pysäyttää tuota kauneutta. Juuri silloin lähinnä aurinkoa oleva maa tummuu melkein mustaksi vasten taivaanrannan oranssia viivaa, mutta jos kääntyy, maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä.

Elämä hämmästyttää minua." 

lauantai 22. toukokuuta 2021

Elisabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Minulla on silloin tällöin näitä projekteja, joissa johonkin kirjailijaan innostuttuani vetäisen koko tuotannon. Nyt projektina on Elisabeth Strout, 3/5 kirja menossa ja seuraava jo alkamassa.

Pikkukaupungin tyttö on Stroutin esikoisteos vuodelta 1998. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Amystä ja hänen Isabelle-yksinhuoltajaäidistään Shirley Fallsin pikkukaupungissa jossain Uuden Englannin seudulla. Kunnollinen ja jonkun verran neuroottinen Isabelle kasvattaa tytärtään kohti niitä toiveita, joita hän itse ei sattuneista syistä saanut toteutettua. Kirjassa on tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, mutta myös paljon peiteltyä rakkautta kasvavan tyttären ja äidin välillä.

Amy alkaa löytää seksuaalisuuttaan ja kirjan keskivaiheilla kulminoituu hänen ja matematiikanopettajansa pikku hiljaa etenevä suhde. Tätä oli toisaalta hieman epämiellyttävää lukea, vaikka se on erittäin hyvin ja luonnollisesti kirjoitettukin. Vaihto-oppilasvuodeltani muistui mieleen vastaava tapaus, kun koulumme yhteiskuntaopin opettajan aikuinen poika tuli sijaistamaan jotain opettajaa ja hänen ja yhden 15-vuotiaan tytön välille kehittyi suhde. Muistan vielä joidenkin opettajien vaivautuneet ilmeet ja sen, miten asiasta puhuttiin kuiskutellen. 

Isabelle tekee työtään tehtaan toimitusjohtajan sihteerinä tunnollisesti ja odottaa vastakaikuja romanttisille tunteilleen esimiestään kohtaan. Hän hakee sijaansa toisaalta sen haavekuvan pohjalta, mikä hänellä on periaatteessa paremman väen edustajana - hänestähän piti tulla opettaja;  toisaalta työn arki on olla samassa konttorissa rahvaanomaisten jenkkinaisten kanssa (sitä sosiologiaa on kuvattu erittäin herkullisesti!). Sosiaalista elämää ei juuri ole kummankaan ryhmän, tässä yhteydessä voisi jopa sanoa luokan, kanssa.

No, asiat kehittyvät. Strout osaa dramatiikan, ja vaikka lopussa on ehkä vähän sovinnaisuuttakin, niin kirjaa ei todella voi jättää kesken.

Strout kirjoittaa hyvin; kieli on elävää ja se välittää vahvoja tunnelmia ja maisemia. Minulle tulee voimakas halu päästä katsomaan noita maisemia (sama tunne kuin toisen lempparini Annie Proulxin Laivauutisia lukiessani). Jos tässä vielä joskus matkustamaan pääsee, niin tuo kolkka molemmin puolin Kanadan rajaa on kohteena!

On aina mukavaa, kun löytää uuden kirjailijan, jonka tuotannon haluaa ahmia. Proulx on jo melkein kokonaan koluttu, Strouttia on vielä pari jäljellä eli seuraavaksi Olive, taas -kirjaan, jossa muuten tapaamme myös tämän edellä mainitun Isabellenkin.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Antti Heikkinen: Einari

Viimeinkin kirja tosi legendasta, Ponssen perustaja Einari Vidgrenistä. Mutta kannatti tätä odottaakin. Savolainen kirjailija Antti Heikkinen on osannut mennä niin hyvin kirjan sankarin sisään, että kirjaa lukiessa on kuin Einarin kyydissä istuisi. Rehevää, maanläheistä kerrontaa - mutta ovatpahan lähtöasetelmatkin kirjalle olleet aivan poikkeukselliset.

Kirja kuvaa Einarin matkaa pikkupojasta nuoruuden savotoille ja ensimmäisten koneiden hankintaan. Jatkuvaa pyrkimystä parempaan ja hullun työtahti. Ensimmäiset Ponsse-koneet, yrityksen kasvu ja kansainvälistyminen - onhan tämä aika ihmetarina. Samalla kun firma kasvaa, niin  mennään täyttä faarttia konehommissa, ralliautossa, hevoskisoissa. Ollaan aika rehvakkaakin. Kirja on tavallaan savolainen versio Antti Tuurin pohjalaisveljessarjoista; ainoa vaan että tässä tapauksessa kohde on ihka aito ja todellinen.

Kirjan teki tietysti todellisemmaksi sekin, että tapasin aikanaan Einarin muutaman kerran. Siksi oli elävää lukea miehen menoa Vieremän kylillä ja Savon savotoilla. Maukkaita kohtia on paljon, kuten tämä, kun urakoitsijauransa alkutaipaleella Einari lähestyi täydellä traktorilastilla sahalaitosta ja heitti ison mäen päällä vaihteen vapaalle. Mutta mäen alla on kauppa-auto pysähtyneenä, vastaan tulee henkilöauto, eikä jarruttaan pysty. Onneksi vastaantulija älysi painaa kaasua ja alta pois. Kauppa-auton tiukan ohituksen jälkeen Einari oli naurahtanut ja tokaisi: "Suatto siinä olla Pulmu-sokerin ostaja ihmeissään. Lie luullut, että hävittäjä helläytti ohitse." Vaan iskihän se sitten säikähdys Einariinkin jälkeenpäin.

Ponssen kasvaessa elämää eletään Vieremän Mäkelässä eli Einarin kotona; samalla tulee seurattua savolaisen maaseutukylän murrosta 50- ja 60-luvuilla television tulosta maaltapaon ensi merkkeihin asti. Einarin vanhemmat muistuttavat aikakausien muutoksista. Isä Jooseppi on kirjassa oma maukas sivuhahmonsa; en muista milloin olen niin nauranut kuin Joosepin viimeistä hirven salakaatoa seuratessa!

Vahva lukusuositus! Ja pisteenä iin päälle kehut mainiosta kirjan kannesta: Kirjan nimi on älytty asemoida Ponssen logon mukaisesti, konepajan kuuteen keltaiseen laattaan isolla kirjaimet: E I N A R I  

torstai 20. toukokuuta 2021

Eija-Riitta Korhola: Kuolemaa nopeampi - lähikuvia elämästä

Pitkäaikainen meppi Eija-Riitta Korhola kirjoitti syöpään sairastuttuaan kirjan. Kuolemaa nopeampi on pitkälti sairaskertomuksen ympärille rakennettu kokoelma lyhyitä kirjoituksia. Poikkeuksellisen ärhäkkäästi edennyt syöpä ja sen seurannaiset ryydittävät tekstiä kuin jännitystarinaa; Korhola selviää kokeisiin, kuvauksiin ja leikkauksiin todella nopeasti - mikä pelastaa käytännössä varmalta kuolemalta. Toipuminen etenee, mutta takapakkeja tulee tämän tästä, annetaan vääriä lääkkeitä, tulee harvinaisia sivuvaikutuksia; välillä palataan nuoruuden outoihin muistikatkoksiin, tuskaillaan naisten vaivojen kanssa. Ja niin edespäin.

Silti kirja on myönteinen, Korholan uskon valaisema kokoelma politiikkaa, aktivismia ja perhe-elämää. Vaikka sairaudet teosta jäsentävätkin, eivät ne silti siitä valtaosaa vie; Korhola ripsauttelee elämänsä varrelta väliin aika irrallisiakin tapahtumia, mutta kyllä niistä kokonaiskuva syntyy. Brysselin politiikkajuttuja olisin toki lukenut enemmän, mutta niitä varten varmaan on hänen edellinen kirjansa (jota en ole lukenut).

Olen seurannut Korholan poliittista elämää ja aika lailla arvostanut hänen otteitaan. Kun Kiina alkoi esitellä lupauksia kivihiilen käytön vähentämisestä, niin ympäristöliike ja vihreät kritiikittömästi käyttivät näitä lupauksia keppihevosinaan. Korhola skarpisti näitä löyhiä lupauksia julkisuudessa kritisoi, ja niinpä se on nähty, että Kiinassa kivihiilen tuotanto vain on kasvanut.

Tosin ajoittain Korholan lausumista paistaa myös tiukkuus tai `äkkivääryys`, kuten vaikkapa nyt viime viikkoina oudon kiukkuisena reaktiona EU:n elvytyspakettien ja päätöksenä jättäytyä viime hetkellä pois kuntavaaleista. Enpäs oikein ymmärrä. Vaikka itsessäni EU-myönteisyys on aikaa myöten rapautunut (mm. typerien metsäpäätösten vuoksi), niin en oikein nyt tiedä mitä iloa puhdasoppisuus - siis aitona elvytyspaketin kaatamisyrityksenä - olisi tuonut.

Mutta: kirja, joka oli varmasti tärkeä kirjoittaa ja kannatti lukea! Ainoa, mikä häiritsi, olivat lukuisat lainaukset ja paikoin jopa litaniamainen toisten kirjailijoiden luetteleminen. Kesken sujuvan tekstin ja Korholan oman äänen hän menee mainitsemaan, mitä joku muu on sanonut, ja sitten sitaatti perään, väliin pari kappaletta omaa tekstiä ja eiku sitten taas lainaus jostain. Hyvä lukukokemus mene katkonaiseksi, varsinkin kuin luin kirjaa pädiltä mikä minulla menee muutenkin herkästi harppomiseksi.  

Oli siellä toki briljanttejakin viittauksia, kuten jonkun munkin ajatus byrokratiasta persoonallisuuden tuhona, rangaistuksena, joka syövyttää yksilön vastuun. Pelottava, ja niin todellinen ajatus.

Samaan yksilön merkitykseen palautuu Korholan aiemmistakin kirjoituksista huomaamani wittgensteinilaisen ilmaisu siitä, miten mikään ei ole sen suurempi kärsimys kuin yksittäisen ihmisen kärsimys. Yksilö on kaiken kokemuksen mitta eikä ole mitään kollektiivista tajuntaa, jossa eri ihmisten tuskat jotenkin kertautuisivat (jollei nyt mennä jumalalliselle tasolle). 

Tämä ajatus on askarruttanut minua ainakin koko aikuisikäni ja korostunut taas viime vuosina apokalyptistä ilmasto- ja ympäristökeskustelua seuratessani. Mikä on maailmantuskan absoluuttinen mitta? Onko ilmastonmuutos-angstille joku oma lokeronsa, jonka seinämät paisuvat määrättömiin kun toisetkin kokevat sitä samaa tuskaa? Onko kahden ihmisen samasta aiheesta kokema kärsimys yhtä kuin 2,0 kärsimystä tai 10 yksittäistä kuolemaa pienempi tuska kuin yhden suuronnettomuuden kymmenen kuolonuhria? 

Muodostaako muutaman ilmasto-angstia kokevan nuoren kokoontuminen yhteen kollektiivisen tuskan, jossa sen "määrä" kasvaa logaritmisesti? Toki ymmärrän, että muutos tarvitsee joukkovoimansa.

Onko kärsimys - kuten myös ilo - lähtökohtaisesti suhteellinen suure; kukin kokee sen tavallaan, eri tilanteissa ja aikoina eri tavalla, eikä se kokemus ole redusoitavissa suoraan onnettomuuksien tai kuolemien määrään tai voimakkuuteen. Mikä on yksittäisen ihmisen ja maailmantuskan välinen suhde?

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Vielä jaksaa Ljudmila Ulitskaja kirjoittaa, ja hyvän kokoelman on kirjoittanutkin. "Sielun ruumis" sisältää tutunoloisia tarinoita elämästä Venäjänmaalla - useimmiten naisten kertomina. Aika lailla krouvin oloisia ovat olosuhteet; vaatimatonta ja rikkonaista, mutta elämänmakuista! 

Kirjassa kerrotaan paljon ihmisistä matkalla kohti kuolemaa - ja myös sen jälkeen. Yksi novelli kertoo tapetun miehen ruumiinavauksesta, mutta teksti on hyvin metafyysinen ja tavallaan kauniskin. Ulitskaja liikkuu todellisuuden rajapinnan molemmin puolin ja lukija saa olla tarkkana, milloin jalat irtoavat maan kovalta pinnalta...

Kirjasta löytyy kuolemankaupoilla oleva Alisa, joka haluaa hankkia lääkäriltä tappavan annoksen myrkkyä sitä vanhuuden päivää varten, kun voimat alkavat vääjäämättä mennä - ja sittenpä käykin niin, että Alisa ja lääkäri rakastuvat. Tai tavataan kiusattu, yksinään kasvava poika Tolik, joka kasvaa kiinni valokuvaukseen ja maisemiin ja sairastuttuaan ... no, surrealistinen loppu on hyvin voimakkaasti kuvattu. Tavallaan kuitenkin hyvin toden tuntuista.

Kirja on lyhyt, noin 130 sivua, mutta tämä kirja tulee lukea rauhassa. Novellit ovat intensiivisiä ja ennen seuraavan aloittamista kannattaa pistää kirja hetkeksi sivuun ja antaa ajatusten hiljalleen hahmottua. Pidän tuosta tunteesta, kun teksti antaa sille mahdollisuuden. 

Suvultaan juutalainen, oppositiotausta ja uskonnoltaan ortodoksi - tästä kombinaatiosta suorapuheinen kirjailija saa kerta toisensa jälkeen aikaan nautittavaa proosaa. Ulitskaja kirjoittaa rakastettavalla tavalla elämän moninaisuudesta. Hän kuvaa hahmojaan lämmöllä, ja vaikka monissa tapauksessa lähtökohdat eivät ole hääppöiset, on ikään kuin leppeä hymy leijuisi kirjan ympärillä.

Tällä hetkellä Ljudmila Ulitskaja on ehdoton ykköskirjailijani. Olen noteerannut hänen romaaninsa - Daniel Stein, Vihreän teltan alla sekä Medeia ja hänen lapsensa - pari pykälää korkeammalle kuin novellikokoelmat. Kyllä ne novellitkin mukavia ovat olleet lukea, sellaisia elämänmakuisia lyhyempiä välähdyksiä sieltä täältä, mutta eivät ne ole niin paljon mieleen jälkiä jättäneet (vai olenko vaan tullut lukeneeksi ne turhan nopeasti...) 

Mutta tämä uusin kyllä nousee romaanien tasolle!

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Ari Mikkilä: Avara maa - linnunpyyntiä Lapissa

Makoilen sohvalla, kirja sylissä ja pädi polven päällä, Karttapaikka auki Rovaniemen ja Kemijärven välisistä maastoista. Kuukkauskumpu, Juntinkorkein, Perunkajoki... Sen verran olen metsätyömailla ja linnunpyynnissäkin Lapissa kulkenut, että mukava seurata missä erätarinan vaihe kulloinkin kulkee.

Metsänhoitaja Ari Mikkilä on julkaissut toisen eräkirjansa, ja vaikka en ole kovin innokas eräkirjojen lukija, niin tarina kyllä vie mukanaan ja Mikkilä kirjoittaa elävästi. Alkuun muistumia nuoruuden eräretkistä, sitten teemalliset kokonaisuudet hanhenpyynnistä ja metsänhoitaja-kurssien yhteisistä lintujahdeista. Ja kun on kartta käsillä, niin maisemat avautuvat silmiin, teeri tai metso köllöttää lukijan silmissä ja hyvä ettei omakin sormeni koukistu laukaisuun... Voi kun pääsisi taas lintujahtiin! Ollut muutama laiskempi vuosi, pojan kanssa koitettu parina vuonna turhaan yrittää metsävaltion lupia Lappiin. Jospa ensi syksynä.

Hanhenpyyntijutuista tykkäsin eniten. Liekö siksi, kun en ole koskaan ollut (paitsi kanadanhanhien perässä). Niissä oli jotain kokematonta eksotiikkaa. Samoin tarinat Kemihaaran latvoilta tai kalanpyynnistä Inarijärven itärannoilta.

Loppuosan kokonaisuus kurssijahdeista on vähän monotoninen ja lukea hotkaisin ne nopeammin. Niin kuin minulle usein käy, silloin (harvoin) kun eräkirjoja luen. Eräjuttuihin tulee herkästi liikaa toistoa. Ehkäpä muutama uistelutarina niiden väliin olisi tehnyt terää, tai vaikkapa novelli hirvijahdista.

Mikkilä onneksi välttää eräkirjojen helmasynnit (tai ne, jotka minua närästävät). Jahti ei ole pelkkiä  nappilaakeja kerta toisensa jälkeen - itse asiassa ne ohilaukaustapaukset ovat usein elävimpiä lukijalle. Tai sitten vähän epäselvät tilanteet, joissa otetaan "vielä yksi askel" - ja sitten puolen tusinaa lintua pelmahtaa karkuun haulikkohollilta.

Kirjassa ei myöskään langeta (eräkirjailijoille varmaan houkuttelevaan) ylenpalttiseen ja aaeejärvismäiseen luontomaalailuun. Veikko Huovinen itsessään totesi vierastavansa Järvisen luontokuvauksia huurteisen oksan pinnalla kimmeltävästä platinasta ja hopean hohkasta hangella niin, että koki laittavansa moisessa verbaalisessa metallisateessa vähän niskaa kyyryyn suojaksi...

Koirat muistetaan kiitettävän hyvin. Hyvässä eräkirjassa osataan kertoa kokemuksia ikään kuin kahden kokijan kautta - itsensä ja lintukoiran. Ja kun on pitkä ja hyvä yhteistyösuhde isännän  ja koiran välillä, niinkuin Mikkilällä vaikuttaa olevan, niin eräelämys kirjaantuu tavallaan tuplana. Siitäkin kirjalle pisteet!

  

perjantai 8. tammikuuta 2021

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Ensiksi formaattilinjaus: kirjojen lukeminen pädiltä ei ole minua varten. Odotin innolla hienon Olive Kitteridgen jälkeen, mitä muuta hyvää Elisabeth Strout on saanut aikaan. Mutta tällainen vähän hätäinen ja muutenkin nopea lukija ei malta ruudulta lukiessa. Viuhdon sivuja eteenpäin samoin kuin lehtien verkkosivuja harppoessa. Varmaan osin tästä syystä kirjasta jäi väljähtynyt maku.

Perinteisen kirjan pitäminen sylissä ja paperisten sivujen kääntäminen on fyysinen kokemus - tietysti myös pinttynyt tapa - mutta ’oikea kirja’ pitää minua otteessaan paremmin;  luontevasti palailen aiemmille sivuille, tsekkaamaan jotain tai hakemaan uudelleen vauhtia jollekin juonen käänteelle.

Paperikirjan lukeminen on kuin rauhallista metsäkävelyä, kontemplaatiota. Tuon hemmetin e-version kanssa minä säntäsin metsäkävelyn sijasta hosuen pikajuoksuun ja vetäisin Stroutin kehutun teoksen parissa tunnissa. Äänikirja (tietysti nopeutettuna...) oli muuten vielä vieraampi kokemus.

No, kirjaan. Löyhästi saman suvun ympärille kudottua tarinaa keskilännen pikkukaupungista ja maaseudusta vähemmän kukoistavine elämänkohtaloineen. Tämä ei ole sitä säihkyvien hymyhuulien Amerikkaa. Hiukan yksiniittisen kaavamaisesti perheiden elämä kaatuu tai ainakin henkisesti vammautuu syrjähyppyihin tai sadismiin; normaaleimmassa tapauksessa elämä heittää ympäri aviomiehen homoseksuaalisuuden paljastuttua.

En ihan päässyt perille, mihin kirjan nimi viittaa. Tämän viikon USA:n vallankaappausyrityksen jälkeen tosin tuli mieleen, että nuo kirjan ihmisparat ovat varmaan aika luontevasti kallellaan trumppilaisuuteen. Hyvinvoiva ja menestyvä itä- ja länsirannikon paremmisto on heistä kaukana, kaikupohjaa katkeruudelle on. Ja Amerikoissahan kaikki on mahdollista...

Maisemaa, kulttuurimaisemaa Strout kyllä kuvaa elävästi. Ja onhan kirjassa toki joitain lämpimänkin tavallisia tunteita seassa. En nyt vaan pysty noukkimaan mitään koskettavia sitaatteja esimerkeiksi tai edes kaivamaan muutamasta lämpimästä hahmosta edes nimiä esille, kun ei ole sitä perinteistä kirja-käyttöliittymää kädessä...

Tämän kirjan perusteella Strout asettuu ihailemani Annie Proulxin ja ei-juurikaan-kiinnostavan nobelisti Alice Munron välille. Erinomainen Olive Kitteridge oli hienostunut versio joskus turhan rujosta Proulxista. Tässä opuksessa taas juoni ei oikein seljennyt; sellaista munromaista haahuilua ainakin pikaluvun perusteella. Mutta pitänee antaa Stroutille vielä yksi mahdollisuus, ja lukea se seuraava sitten kunnolla oikeasta kirjasta!

tiistai 5. tammikuuta 2021

Walter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

Kirjastoni suomalais-ugrilainen osasto sai jouluna erinomaisen lisän, kun joulupukki toi virolaisen arkeologian professori Walter Langin käänteentekevän uutuuden "Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria".

Käsitys suomalaisten alkuperästä - geeneistä, kulttuurista, kielestä - on vaihdellut paljon ajan mittaan. Ja tulee vaihtelemaan. Väliin olemme tulleet mongoli-leima mukanamme Volgan mutkan takaa, väliin ollaan heimoveljiemme kanssa asutettu puolta Eurooppaa.

DNA-tekniikka on viime aikoina tuonut paljon uutta etnohistorian tutkimiseen. Vaikka arkeologia, antropologia ja kielitiede kulkevat omia polkujaan, voi yhdellä tieteenalalla tehdyt innovaatiot sysätä toisella alallakin kehitystä ja tulkintoja eteenpäin.

Virolaisproffa Walter Lang on nyt käännättänyt ja uudistanut parin vuoden takaisen vironkielisen teoksen suomeksi ja, kuten takakansi lupaa, tarjolla on käänteentekeviä näkemyksiä. Ilmeisesti verraten kiistattomiakin eli mennään nyt tällä totuudella sitten eteenpäin ainakin jonkun aikaa.

Yhden alkukodin sijaan Lang johdattaa lukijan näkemykseen, jossa itämerensuomalaisuudella onkin monia koteja ja syntysijoja. Ja vielä yllättävämpää; itämerensuomalaisten kielten erkaantuminen toisistaan on hyvin tuore ilmiö: vielä viikinkiajan alussa Itämeren rannoilla puhuttiin samaa kieltä ja joskus 1100 vuotta sitten (pohjois-)viron kieli ja liivi alkoivat erkaantua suomesta, josta taas karjalan ja vepsän kielet läksivät omille teilleen joskus 1000-luvun alussa. Eihän siitä ollut kuin tovi kun Agricola tuli sitten kuvioihin! 

Toisaalta kirja antaa piut paut myyttiselle alkuperäiselle kansakäsitykselle. Viikinkiajan kantasuomalainen ei olisi ymmärtänyt juuri mitään pronssikautisen varhaiskantasuomalaisen puheesta - emmekä toisaalta mekään ymmärtäisi mitään tuon viikinkiajan itämerensuomalaisen puheesta. Yllättävää sinänsä, eihän siitä ole kuin reilu tuhat vuotta aikaa.

Ja jos ei ole tämä meidän nykysuomemme tämän vanhempi ilmiö, niin vertailukohteena rannikkomme suomenruotsalainen kulttuuri tuntuu siihen verrattuna oikeastaan yhtä alkuperäiseltä.  

Ollapa siinä sitten etnonationalisti, kun mikään ei ole alkuperäistä. Jälkensä ovat itämerensuomalaisiin jättäneet niin baltit, germaanit kuin slaavit - ja toki niin ovat "meikäläisetkin" tehneet muihin kieliin ja kulttuureihin. Kielitiede todistaa tämän selvästi, samoin kuin kansan keskuudessa suuren suosion saanut sukututkimus ja etenkin sen dna-tietoja soveltava haara: ihminen kantaa geeneissään kaikuja ympäri maailmaa.

maanantai 4. tammikuuta 2021

Anne Brunila - Johanna Venho: Kuka olisi uskonut

Onhan siinä elämäkertaa kerrottavaksi asti kankaanpääläislikalle; esimerkki demokraattisen yhteiskuntamme hienouksista, miten ihan tavallisista, jopa vaatimattomista oloista monien polkujen kautta päädytään kolme kertaa Suomen ykkösbisnesnaiseksi. Polku ei ole suora eikä määrätietoinen; eletään opiskelijaelämää, taiteillaan, ihmetellään, mihinkä elämä vie. Päädytään toki Kauppakorkeaan - silti kirkkaana mielessä, että liike-elämään ei ainakaan lähdetä. Ja kohdataan monia koettelemuksia yksityiselämän saralla. 

Anne Brunilan juuret ovat Kankaanpäässä; suutarisukua, maataloutta, yritteliäistä ja itsepäistä satakuntalaista porukkaa. Tuttua taustaa itsellenikin. Itse tehtiin, työ oli arvossaan ja "hyvä työihminen" oli mainesanoista parhaita. 1970-luvun vaihteen maaseutu oli toisaalta konservatiivista, toisaalta Led Zeppeliinit tulivat tutuksi sielläkin. Brunila ja kirjan toinen kirjoittaja Johanna Venho ovat osanneet maalata sikäläisen maailman elävänä kirjan sivuille; kuvata hyvätkin eväät antaneet lähtökohdat, toisaalta kertoa kiinnostavasti nuoren naisen epävarmuudesta ja itseluottamuksen puutteesta. Kuka olisi uskonut - näitä portaita pitkin sitten noustiin maamme ykkösekonomistien joukkoon, Metsäteollisuus ry:n johtoon ja Fortumin johtajaksi.

Kunnes reilu viisvitosena koitti hetki avata neljäs portti elämässä ja antaa aikaa nuoruuden kiinnostukselle buddhalaisuuteen; kirjan loppu onkin sitten tämän tien perusteellista kuvausta.

Tarina etenee kronologisesti, mistä johtuu se, että kirja huipentuu jo ennen puoltaväliä. Opiskeluvuosien päätyttyä intensiivinen suhde lahjakkaan mutta moniongelmaisen taiteilijamiehen kanssa menee hyvin vaikeaksi. Tämä karmaisevan tuskallinen läheisriippuvuutta ja perheväkivaltaa sisältänyt suhde sekä siitä syntyneen pojan vammautuminen aivokuumeen yhteydessä on niin intensiivinen jakso, että se jättää kirjan toisen puoliskon varjoonsa. Kuvaus kankaanpääläisen suutarisuvun plikan huikeasta yhteiskunnallista urasta olisi jo sinällään kirjan arvoinen, mutta nyt se jää yksityiselämän koettelemusten ja kirkastusten rinnalla hiukan valjuksi, luettelomaiseksi. Vaikka huipputehtäviä seuraa toinen toisensa jälkeen - joista lukeminen kiinnosti minua jo ihan ammatillisestikin - niin yksityiselämän vaikeat tilanteet ja lämmin, tärkeä suhde kehitysvammaisen pojan kanssa ovat sen verran heviä tarinaa ja voimakkaasti kuvattu, että tuollainenkin ura kalpenee siinä rinnalla.

No, saa kalvetakin. First things first. Tulee vertailukohta juuri lukemastani Niko Herlinin kuvauksesta isänä. Mammonaa oli ja valtaakin tarjolla liiaksi asti, mutta parhaimmaksi onnistumiseksi poika-Heikki noteerasi kuitenkin roolin isänä. Samaa henkii Brunilankin kirja. Euroon siirtymiset, Suomen Pankit, metsäpatruunat ja Fortum ydinvoimapäätöksineen - mitäpä niistä, Oskari-pojan merkitys äidilleen on jotain aivan muuta.

Kirjan loppuneljännes (neljäs portti) keskittyy buddhalaisuuteen ja meditaatioon. Se osa menee osin samasta syystä vähän ohi kuin tuo huippu-uran vaihe; kirjan pääkohdat kun on luettu jo parisataa sivua aiemmin. Toisekseen Buddha-osuus jää vieraaksi myös sisältönsä vuoksi. Tällaisen puolivallattoman luonnonlapsen silmin luettuna se vaikuttaa vieraan systemaattiselta ja ajatuksena aika rajoittavalta; opettajien merkitys on näemmä tärkeä, sääntöjä tuntuu olevan paljon.

Vielä takaisin kronologiaan. Tehty valinta kirjan rakenteesta on kyllä hyvin luonnollinen. Se myös alleviivaa näkemystä ihmisen kasvamisesta uusiin tehtäviin erilaisten kokemusten ja koettelemusten kautta - vielä kuin uskoo karman kautta johdattamiseen. Samoin maestron itsensä elämänasenne puoltaa kronologista etenemistä; kun teki työnsä hyvin ja oli yritteliäs luonne, niin elämä tuntui tuovan aina seuraavan mutkan jälkeen jotain uutta ja jännää tarjolle. Mikäpä ettei niihin mahdollisuuksiin sitten tartu, kun kerran tyrkylle tulevat! 

maanantai 28. joulukuuta 2020

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Nuori mies nimeltä Heikki Herlin kirjoitti kirjan taloustoimittaja, kustantaja Niklas Herlinistä. Mietin syksyllä kirjasta kertovien lehtijuttujen yhteydessä, että onkos tämä nyt oikeasti kirjan väärtti. Herlinin dynastian sisälle on tietysti mielenkiintoista kurkistella, mutta...

Niklas eli Niko Herlin oli yksi Koneen "ruhtinaan", itsevaltaisen Pekka Herlinin lapsista. Muistan Nikon toimittaja-ajoiltani, hänen boheemit tapansa ja kovan taloustoimittajan maineen. Ja Herlineistähän on muutenkin saanut lukea paljon, erinomaisesti hoidettua Kone-yhtiötä koskevista uutisista suvunsisäisiin ristiriitoihin, joista Koneen ruhtinas -kirja kertoi inhorealistisesti.

Ei varmasti ole ollut helppo kirjoittaa kirjaa isästään. Mutta hyvä että Heikki Herlin teki niin; teos on empaattinen ja hän onnistuu tasapainoilemaan hyvin sen välillä mitä on pakko kertoa, kun kerran kirjahommaan on ryhtynyt. Kirjoittaja kertoo riittävästi - vaan ei liikaa - Herlin-dynastiasta ja yhden Suomen rikkaimpiin kuuluvan perheen elämäntyylistä taustaksi ristiriitaiselle ihmistarinalle nimeltä Niko Herlin, joka kirjoittajan mukaan oli parhaimmillaan juuri isänä hänelle sekä kehitysvammaiselle isosiskolleen.

Kirjassa mennään Nikoa lähelle; hänen tärkeisiin asioihinsa, ilon lähteisiin ja pelkoihin sekä paljastavaan, jopa brutaaliin avoimuuteen. Kirjassa kuvataan hänen ja lastensa välistä suhdetta lämpimästi. Väkisinkin siinä kirjoittaja tulee avanneeksi itseään ja omaakin pelokkuuttaan lukijoille - samalla onnistuen pitämään piilossa omaa yksityisyyttään; tämä jännite seurasi koko kirjan läpi eikä lopulta tullut kovinkaan selvää kuvaa, että mikäs tämä Heikki Herlin sitten on miehiään... Taitavasti kirjoitettu!

Osa kirjan fiilistä ovat tunteikkaat, ihon alle menevät lauseet. Nikon kuoleman yhteydessä poika kirjoittaa: "Pian ikävöisin isän lisäksi isäni poikaa, sitä osaa itsestäni, joka oli elossa faijan ollessa paikalla." Luontokuvaukset ovat eläviä - isä onnistuu siirtämään pojalle luonnontuntemustaan - ja kun Nikon kuolemaa kuvaavassa loppuluvussa Heikki kuvaa syksyä, miettien jos Niko vielä eläisi, niin hän olisi varmaan katsomassa Porkkalassa lähteviä muuttolintuja. Mutta: "Isä ei ollut enää tarkkailija, hän oli osa lähtöä."

Onko tämä elämäkerta vai autofiktiomainen romaani oikeasti eläneestä ihmisestä? Ehkä vähän näitä kaikkia. Sitä paitsi - pakkoko kaikkien elämäkertojen tai muiden tällaisten on keskittyä silmäätekevien yhteiskunnallisiin saavutuksiin? Tarina miehestä, jolla olisi ollut valinnanmahdollisuuksia vaikka muille jakaa, mutta jonka parhaaksi ominaisuudeksi mainitaan rooli isänä, on lukemisen arvoinen.

Mutta vähän risujakin. Tekstin huolimaton viimeistely hiukan ihmetyttää. Luulisi, että Niklas Herlinin omistaman kustantamon oikolukijat olisivat tehneet työnsä tarkemmin. Syntyneen kuvan pohjalta voisin kuvitella, että jos olisi kyennyt, olisi itse maestro antanut lukuisista kirjoitusvirheistä hyvin äänekästä palautetta...

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille

Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen; kirja isästä, joka on ollut Inkerin etummaisia suomalaisuusaktiiveja ja voimakkaaseen suomalaiseen identiteettiin kasvatetusta tyttärestä; isovanhempien inkerinsuomalaisista juurista ja heidän vankeudestaan/työleireistä pitkin Neuvostoliittoa. Siitä, miten Pietarin ympäristöön kasvoi 1600-luvulta lähtien suomalainen kulttuuri, ja missä jamassa se on nyt, kun ensin Stalin tapatti heistä leijonanosan ja loputkin hajaantuivat pitkin imperiumia - ja Suomeen, presidentti Koiviston tulkittua heidät suomalaisina paluumuuttoon oikeutetuiksi.

Kirja kertoo, miten ja missä vaiheessa eri suomalaisporukoita on nykyisen itärajamme taakse kulkeutunut, siellä iät ajat olleiden karjalaisten lisäksi. Päähuomio on Inkerinmaalla 1930-luvun lopulle asuneissa suomalaisissa, Pakkasen perheessä sukukuntineen, mutta Pakkasten ja lukuisien muiden inkeriläisten päädyttyä Stalinin ajan jälkeen Neuvosto-Karjalaan tarinaan sekoittuu muitakin suomalaisryhmiä: 1918 sisällissodan jälkimaininkeja paenneita kommunisteja, Amerikan siirtolaisia, 1930-luvulla työn perässä loikanneita. 

Isä ja tytär ovat toimittajia, ja teksti kyllä vetää. Heillä on omat lukunsa; viime vuosina sukunsa arvoituksiin syventynyt Lea kiertää pitkin Siperiaa ja Venäjänmaata etsien ikiroudan seasta isovanhempiensa jättämiä jälkiä, Santeri taas kuvaa suomalaisuusaktivismiaan, tasapainoilua kommunismin ikeen ja KGB:n valvovan silmän alla. Millaista on elää tukahduttavan totalitarismin alla - josta nokkela kuitenkin löytää porsaanreikiä, tapoja selvitä. Ja miten hän idealismissaan paloi loppuun, alkoi 1990-luvun vaihteessa jakaa aikaa yhä enemmän Suomen ja Karjalan välillä, perhekin hajosi ja sitten muutetiin Suomeen.

Lea meni ala-asteelle Pudasjärvelle. Hän koki olevansa 100 % suomalainen täydellistä kieltä myöten - mutta niin usein sai kuulla olevansa venäläinen. Tästä ristiriidasta on kiinnostavaa - ja surullista -  lukea. Kaikkialla inkeriläisiä ei toivotettu tervetulleiksi, tai ainakin rivien väleissä tuli esille, että ette kuitenkaan ole ihan niin kuin me. Tavallaan ymmärrettävääkin: "Paluumuuttajien odotettiin kai olevan jonkinlaisia Kalevalaa ulkomuistista siteeraavia kulttuurisen alkukodin edustajia ja samaan aikaan tavoiltaan ja identiteetiltään samanlaisia kuin kantaväestökin. Stalinin vainoista naarmuitta selvinneitä runonlaulajia tuulipuvuissa."

Sanotaan suoraan: Kirja on hyvä. Siinä käydään niin monessa Vennäänmaan kolkassa (ja Suomi päälle), että on kuin useampaa romaania lukisi. Lean tutkijatausta kulttuuriantropologina näkyy ja tuo perspektiiviä laajempaankin pohdiskeluun - vaikkapa nyt maahanmuuttoon yleensäkin! - ja Santerin teksti Neuvostomaan ihmeellisyyksistä on nautittavaa. 

***

Olen muuten tainnut tavata Santeri Pakkasen, lie haastatellutkin joskus 1990-luvun vaihteessa kun olin jollain kirkon nuorten matkalla Petroskoissa. En vaan sitä lehtijuttua löytänyt... Tapasimme silloin ainakin Inkerin kirkon väkevän maallikkoaktiivi Mari Kajavan ja Punalippu-lehden päätoimittaja Kallen Rannan; Stalinin vainoista suomalaisten keskuudessa koskeneet isot raportit oli juuri julkaistu ja Petroskoin suomalaiset olivat tohkeissaan: he puhuivat vapaasti, itse kullakin oli mitä kiinnostavampia (ja kauheampia) tarinoita kerrottavanaan ja meillä Suomesta tulleilla opiskelijoilla oli kuulijan rooli. Vihdoin he saisivat puhua, vihdoin oli ihmisiä, joita heidän historiansa kiinnosti, vihdoin he pääsivät omalla kielellään puntaroimaan laajemminkin, voisiko heidän kulttuuriaan vielä saada eläväksi, niin kuin se joskus oli ollut. 

Tapasimme opiskelijoita, joista monien nimet ovat tulleet tutuiksi sittemmin suomalaislehdissä. Joku kuiskutteli, että tuo on muuten KGB:n agentti, varo häntä; tuo on vanhaa Vienan laulajasukua, tuon isä on Amerikassa käyneiden jälkeläinen, ja niin edespäin. Istuimme iltaa Severnaja-hotellissa (jossa söin korvasieniruukun joka oli ah niin muheva, että muistan maun vieläkin), lauloimme, pidimme hauskaa - vaan enpäs tullut sitten pitäneeksi noita kontakteja yllä sen koommin.

Jonkun verran olen suomalaisista Neuvostomaan jauhinmyllyssä lukenut ja inkeriläiskirjoja ruotsalaisesta Lilja - flyktingsflicka från Ingermanlandista lähtien. Äitini kertoi, miten muistaa joskus tyttönä, kun Suomeen päätynyt inkeriläisperhe sai sodan jälkeen varoituksen, että nyt ohrana eikun Valpo tulee hakemaan heidät ja sitten koittaa Siperia; heitä lähdettiin viemään yön selkään vajaan sadan kilometrin päähän kohti Satakunnan rannikkoa ja siellä värvättiin joku kalastaja viemään heidät Ruotsiin turvaan. Äitini kertoi tuon perheen sittemmin kirjoittaneen, miten elämä oli lähtenyt Ruotsissa alkuun.

Ja jännää on miettiä, miten 300 vuodessa Pietarin ympäristöön kehittyi aito suomalainen kulttuuri, kieli ja tavat elivät, ja sittenpä jonain päivänä sitä ei enää ole muuta kuin paikannimet. Ja historia.    

  

perjantai 6. marraskuuta 2020

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ajankohtainen kirja Yhdysvaltain presidentinvaalien ratkaisuhetkillä. Kirja Afrikasta, orjien jälkeläisistä ja rotusorrosta Amerikassa. Paikoin rankka, työläskin lukea, samalla monipuolinen. Ja erinomaiseksi perspektiiviksi kirjaan Hesarissa 8.11. ilmestynyt Erna Smithin - tummaihoisen texasilaisnaisen, osin eläkkeellä olevan journalismiprofessorin kolumni "Kirje, jota en ihan vielä lähettänyt Sanna Marinille".

Yaa Gyasi on yhdysvaltalais-ghanalainen kirjailija, joka sai tällä esikoisteoksellaan mainetta, kunniaa ja palkintoja. Hän on pystynyt kutomaan vuosisatojen mittaisesta aikajänteestä todella tiiviin romaanin, joka etenkin usalaisvaalien aikoina pistää ajattelemaan: miten köykäiset ovatkaan olleet jenkkilän vuodesta 1776 kirjatut puheet kaikkien tasa-arvosta.

Kirja alkaa Ghanan tienoilla 1700-luvulla eläneistä sisarpuolista brittien hallitsemassa linnoituksessa. Toinen jää brittikuvernöörin vaimoksi sinne, toinen matkaa orjana Yhdysvaltoihin. Näitä kahta linjaa edetään. Amerikan kuvaukset ovat raskaammat, niissä eletään etelän synkät hiilikaivokset sekä orjatilat ja tuodaan esille kalvava epätasa-arvo ihonväriltään erilaisten ihmisten välillä. 

Puolet kirjasta tapahtuu Afrikassa. Siellä elämä vaikuttaa kevyemmältä - jos nyt noin voi ilmaista: ei-niin raskaalta kuitenkin. Ehkä kielikin on Afrikan kuvauksissa hiukan ilmavampaa. Toki Afrikassakin soditaan ja sorretaan. Heimosotia osataan käydä myös ilman valkoisten sotkeutumista asiaan ja mustien omat uskomukset osaavat olla julmia nekin. Tästä pisteet kirjailijalle: tällainen kirja olisi helposti luiskahtanut idyllisoiduksi kuvaukseksi Afrikan alkukodin paremmista ja tasa-arvoisista oloista, vaan sama raadollinen ihminen se sielläkin elelee.

Amerikan kaivoskuvausten kohdalla jäin miettimään, miten absoluuttista kärsimys voi olla. Olen lukenut suomalaissiirtolaisten elämästä uudessa maailmassa ja sellainenhan käsitys niistä kaivoksista paikoin tulee, että lähellä täyttä helvettiä eletään. Siihen vielä orjan asema päälle, niin tuleeko täyteen kurjuuteen vielä toinen potenssi päälle? Ja kolmas?

Ihan nihilismiin asti ei kirjassa silti mennä; jotain pientä elämäksi kuvattavaa oli orjillakin, ja toki aivan viime vuosikymmenien kehitys näkyy kirjankin hahmojen kautta selvästi.


Yhdysvaltain värillisten epätasa-arvoinen asema on tullut paljon näkyvämmäksi Trumpin kauden aikana. Muistan monasti miettineeni, oliko tilanne edes hiukan parempi 40 vuotta sitten, kun elelin vuoden jenkkilässä. Vaikutelmani on, että niin oli.

Erna Smithin kolumni Hesarissa ilmestyi seuraavana päivänä, kun Bidenin voitto öykkäri-Trumpista varmistui. Smith kertoo käyneensä Suomessa kerran ja lukeneensa pääministeri Sanna Marinista kertovan artikkelin viime talvena, jossa Marin kertoo uskovansa amerikkalaisen unelman olevan parhaiten saavutettavissa Pohjoismaissa. Smith sanoo tarrautuneensa tähän sanomaan ja Trumpin toista kautta pelätessä hahmotelleensa avunpyyntökirjettä Suomen pääministerille.

Smith kuvaa, miten Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien demokratia on ollut jatkuvaa työtä, miten sitä on edistetty ja torjuttu, piiskattu eteenpäin. Vallan ja etuoikeuksien rakenteita on purettu, mutta afrikkalaisten orjien jälkeläisille maa on yhä julma ja epäoikeudenmukainen - näin professori kirjoittaa - vaikka orjien selät kannattelivat tämän maan kasvua.

Tästä Gyasin kirja kuvaavasti kertoo. Tärkeää on myös havainto, miten Joe Biden huomioi kiitospuheessaan afroamerikkalaiset äänestäjänsä - pitkälti heidän ansiotaan oli, että Bidenin takellellen alkanut kampanja presidenttiehdokkaaksi kääntyi voittokuluksi Etelä-Carolinassa.

Erna Smith kirjoittaa Hesarissa: "Ehkäpä Joe Bidenin ja Kamala Harrisin Yhdysvalloissa me kaltaiseni amerikkalaiset saamme sittenkin tavoitella unelmaamme kotimaassa. Ehkä en tarvitse (Suomesta) turvapaikkaa."

maanantai 2. marraskuuta 2020

Riitta Kylänpää: Utelias mieli - Claes Anderssonin elämä

Yksi askel kohti instituution asemaa on, kun ihmisestä kirjoitetaan elämäkerta. Runoilija-ministeri-jazzpianisti-psykiatri-jalkapalloilija-puoluejohtaja Claes Andersson on hyvin kiinnostava ja monitahoinen persoona, jonka jokaisesta osa-alueesta olisi saanut ihan käypäisen kirjan. Sitten kun nämä kaikki Anderssonit käydään yksien kansien välissä, on runsaudenpulaa liiaksi asti.

Mutta minkäs teet, Riitta Kylänpää on lähtenyt perkaamaan tätä persoonallisuutta haastatteluin ja teos teokselta; kirja etenee kronologisesti  ja luvuittain, kunkin luvun ottaessa oman näkökulmansa tyyliin "Uusi hoitoajattelu syntyy", "Erilainen poliitikko" jne.

Kirja on todella hyvä - ja samalla mietin että onko se? Lukiessa hiukan väsyin aineiston runsauteen ja poukkoiluun. Materiaalia on varmaan ollut aivan järkyttävän paljon; jää kuva, että kirjoittajalla on ollut tuska aineiston karsimisessa. Niinpä tekstissä on valtava määrä anekdootteja, mutta monet vain käväistään läpi jotta ei kirja paisu liikaa. Tekstiin jää paljon langanpätkiä, poiketaan johonkin asiaan yhdessä lauseessa ja lopetetaan kappale sitten toisella asialla. Esimerkiksi sovinnon syntyminen runoilija Tua Forsströmin kanssa mainitaan, mutta ei sitä millaisesta välirikosta kenties oli kyse.

Toisaalta, tulipa sitten herra Anderssonista monenlaista pikkupalastakin näkyviin. Ja heitetään vastapallo: tuo tekstin rakenne toisaalta kuvaa hyvin hänen moniaalle ehtivää persoonaansa.

Hyviin puoliin: Kun on lukenut pääosan tuotannosta, on valaisevaa havaita elämäkerrassa, miten mikäkin runo saa vastineensa Anderssonin omasta elämästä. Esimerkiksi Pikkupoika-runon vastine omassa elämässä, pojan loukkaannuttua onnettomuudessa - tai miten poliitikkovuosien uuvuttavat kokoukset ja puhematkat saivat muotonsa herkullisessa runossa Ajan meno-kirjassa:

Sitä istuu bussissa ja odottaa perillepääsyä
Onnellisesti perillä sitä kiipeää sata porrasta instituuttiin
Ottaa selvää missä auditoriossa seminaari pidetään
Sitä ollaan hyvissä ajoin liikkeellä...

...Sitä saa puheenvuoron ja alkaa puhua työn merkityksestä
    jälkiteollisessa yhteiskunnassa
Kaikki on kirjoitettu etukäteen jottei hukkaa
    punaista lankaa eikä tyri
Sitä saa kylmäkiskoiset aplodit ja pari irrallista kysymystä
    ennen kuin istuu taas bussiin
Sitä nukahtaa...

Yksi kappale kuvaa Anderssonin ja Sauli Niinistön välisiä taistoja politiikassa ("Yhteenotto Niinistön kanssa"). Herkullinen kappale! Näillä kahdella verbaliikastaan suuresti arvostamallani poliitikolla oli itseironia hallussa: "Anderssonin heitot ´minä ja muut viholliseni´ tai ´luovuta tänään, huomenna se voi olla liian myöhäistä´ tulivat tutuiksi Niinistölle, Hän muotoili vastauksensa seuraavasti: Ýmmärtänet, etten mitenkään halua sotkeutua itseni asioihin´.

Niinistö oli joskus lausunutkin: "Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotain mistä pidän, vaikka paheksun melkein kaikkea, mihin hän politiikassa pyrki."

Yksi kiinnostava kohta kirjassa, sinänsä sivuasia liittyi sukunimikaimaan vaikkakaan ei sukulaiseen, ruotsalaiskirjailija Lena Anderssoniin. Luin hänen "Sveas son/Svean poika" -kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen. Nytpä paljastui, että tämä L. Andersson on nuorenpana asunut Suomessa, vähän paossa Sveanmaan omahyväistä ilmapiiriä ja tutustunut myös C. Anderssoniin. Eipä ihme, että Svean poika vaikutti jotenkin aidolta, elämänmakuisen karulta, pohjoisruotsalaiselta (vai jopa hitusen suomalaiselta) ollakseen ruotsalaiskirja.

Psykiatri-Anderssonia kuvaavat osuudet ovat myös valaisevia, tuntuu että tuolla(kin) saralla hän on ollut aika tekijä (vaikka en minä niitä freudilaisosuuksien tulkintoja jaksanut kovin keskittyneesti lukea". Ja kesät asuttiin kommuunissa, puolustettiin kaikkea hyvää ja pahaa vastustettiin... kyllähän tuosta hiukan sinisilmäinenkin kuva tulee - siksiköhän hänen poliittinen agenda ei niin uskottavalta tuntunutkaan, vaikka sosiaalinen omatunto oli vahva. Mietin esimerkiksi ristiriitaa hänen kritisoimassaan 1980-luvun lopun konsumentarismissa. Olihan ja onhan se "kulutusjuhla" vastenmielistä - mutta mitäpä muuta sitten on jatkuva lentely katsomaan Wagnerin oopperoita ympäri Eurooppaa, mistä kirjassa myös kerrotaan?

Lopuksi vielä runo, joka kuvaa hyvin kun muusikko ja sanankäyttäjä ovat samassa persoonassa; runo kesäöisestä havainnosta Tammisaaressa, naisesta kävelemässä kun tuuli puhaltaa hänen tukkaansa, "fuugamainen musikaalinen illuusio":

Hon går med vinden i sitt hår

Jag älskar hennes sätt att gå

Jag älskar hennes sätt att gå

med vinden i sitt hår

Jag älskar sättet

vinden går i hennes hår

och vindens sätt

att gå i hennes hår

Jag älskar när hon går...

   

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

Naiskirjailija jenkeistä ja kirja omalaatuisesta Olivesta jossain Mainen osavaltiossa. Lupaavaa... ja ja kirjan alkulauseet lupaavat paljon.

Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge on itsenäisten novellimaisten kuvausten muodostama kokoelma. Keskiössä eläkkeelle jäänyt suorasukainen akankropso ja vanhenemista läpi henkilökohtaisten draamojen - mutta vähintään yhtä paljon ympärillä olevia tarinoita koillis-usalaisista pikkukaupungeista ja niiden ihmisistä.

Pidin kirjasta. Tunnistan vielä tuttuja fiiliksiä kaukaisen vaihto-oppilasvuoteni muistoina; luin tarinoita miettien samalla sitä, miten silloisten koulukavereideni elämä on edennyt. Tämä ei ole valkaistujen hymyhampaiden Kaliforniaa, mutta ei myöskään Annie Proulxin kuvaamaa rujoa keskilänttä. Amerikkalaisen unelman arkista ja vaatimatonta puolta, pientä elämää elävästi kuvattuna.

Uuden Englannin kolkat ja Itä-Kanadan rannikko ovat aina minua kiinnostaneet, Halifaxissa kerran käynytkin. Ja Strout osaa tuoda maiseman lähelle - sekä kääntäjä Kristiina Rikman sen välittää - heti kirjan alkulauseissa:

"Henry Kitteridge oli monet vuodet apteekkarina naapurikaupungissa, ajoi aina aamuisin töihin pitkin lumisia teitä tai sateisia teitä tai kesäisiä teitä, jolloin villivadelmat puskivat uutta kasvustoa piikkipensaiden läpi kaupungin laidalla, missä hän kääntyi leveämmälle kadulle joka johti apteekille. Vaikka hän nyt oli eläkkeellä, hän herää silti aamuvarhain ja muistelee, miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan, aivan kuin maailma olisi ollut hänen salaisuutensa renkaiden jylistessä hiljaa hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi, oikealla vilahti merenlahti ja sitten männyt, hoikat ja korkeat, ja hän ajoi melkein aina ikkuna puoliksi auki, koska rakasti mäntyjen ja meri-ilman suolaista tuoksua, ja talvisin halusi haistaa pakkasen."

Monissa kohtaa tuli taas mieleen, miten pitäisi olla alkukielinen teos vieressä ja makustella, maistella vivahteita ja miten kääntäjä on ne tulkinnut:

"Päivä ei ole enää ihana huhtikuinen päivä. Koillistuuli joka puhaltaa vasten Bonneyn taloa on tuonut tullessaan pilvet, taivas lahden yllä on harmaa kuin marraskuussa, ja meri nuoleskelee tummia kallioita levottomana, pyörittelee meriheinää ja jättää sen takkuisena ylemmäs rantakiville. Alempana kivikkoinen rantaviiva näyttää alastomalta, melkein talviselta, vain hoikat näreet ja männyt ovat tummanvihreitä, sillä puissa ei vielä ole lehtiä; talon nurkalla kasvava onnenpensaskin on vasta nupulla."

Luin tätä enemmän Proulxin Wyoming storiesin tapaan, novellimaisesti, en romaanina. Parissakin luvussa Olive tai hänen kaupunkinsa vain vilahtavat taustalla, melkein päälleliimattuna. Siksi mietin kirjan nimeä: Olive Kitteridge. Ylipäänsä en pidä siitä, että romaanin nimenä on vain keskushenkilön nimi (vrt. purnaukseni mainiosta Ljudmila Ulitskajan Daniel Steinista). Ainakin se antaa käsityksen, että kansien välissä annetaan hyvin tarkka kuvaus ko. ihmisestä. Ja kun jokunen luku meni vain yhdellä maininnalla koko Olivesta, mietin että kirjan nimi johtaa siten harhaan.

No. Voidaanhan toki tulkita, että nuo novellimaiset kuvaukset kaukana Oliven persoonasta tuovat häntä esille tuon ympäristön kautta. Nämä ihmiset, nämä miljööt ovat muokanneet Olivesta sellaisen kuin hän on. Stroutin ratkaisu on päinvastainen kuin Heinrich Böllin tapa rakentaa käsitys Leni Pfeifferista kirjassa Nainen ryhmäkuvassa; se on tarkan analyyttinen, tuo pala palalta Leniin lisää osia, kirja ja henkilökuva koostuu kuin legopalikoista. Olive taas on kuin suuri akvarelli. Saapahan siinä samalla käsityksen mitä kaikkea seitenkymppisen naisen päässä liikkuu ja millaisten polkujen kautta tuollaiseksi kasvetaan, mutta tulee siinä esille paljon, paljon muuta.

Ja hälläpä väliä, on miten on: kirja on todella hyvä, teksti vie mukanaan ja viimeisen sivun jälkeen tekee mieli palata Stroutin tekosiin laajemminkin. Kaksi muuta kirjaa näkyy kirjoittaneen.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Heinrich Böll: Suojaverkko

Twitterissä joku mainitsi aloittavansa Suojaverkon lukemisen, palauttaakseen mieleen millaisissa oloissa Länsi-Saksassa elettiin 1970-luvulla vasemmistoterrorismin aikaan. Siispä minäkin otin kerran-pari lukemani menestysteoksen käsittelyyn.

On se aikaa ollut. Teollisuuspomoja ja heidän perheenjäseniään tapettiin, kidnapattiin ja ahdisteltiin. Punaisen armeijakunnan soturit järjestivät attentaatteja ja lymysivät maan alla. Pelättiin kommunismia, DDR:ää sekä Neuvostoliiton kasvavaa valtaa ja omia, hyvissä oloissa kasvaneiden perheiden koulutettuja nuoria, jotka olivat hylänneet perheensä ja uransa ja lähtivät kivittämään autoja ja puuhaamaan vallankumousta. Länsi-Saksa alkoi olla poliisivaltio.

Tyhjästä tällainen kehitys ei tietenkään syntynyt. Taustalla oli vain muutama vuosikymmen sitten käyty sota ja natsivallan romahduksen aiheuttama henkinen ja kulttuurinen konkurssi.

Vasemmistosympatioistaan tunnettu Böll oli jo aiemmissa teoksissaan kritisoinut Länsi-Saksaa kesken jääneestä tilinpidosta natsiajan kauheuksista, ja Böllin kirjoissa toistuvasti kerrotaan merkittäviin asemiin eri polkuja edenneistä entisistä natseista. Samoin kuin heistä, jotka olosuhteiden pakosta ovat tekemisissä näiden kanssa; Biljardia puoli kymmeneltä -kirjassa sellainen hahmo on porvarissukuun kuuluva arkkitehti Robert Fähmel, Suojaverkossa vähän puolivahingossa lehtialan suurkonsernin johtoon edennyt Fritz Tolm.

Tolm on pehmeä mies, ottaa velvollisuudentunnosta vastaan uuden tehtävänsä, silti haikailee rauhallisemman elämän ja historian harrastamisen pariin. Pojat ovat vaihtoehtoporukoissa, toinen tuomittunakin ja tämän exä liukunut terroristien mukaan muiden perhetuttujen jälkeläisten kanssa.

Kirja kuvaa hyvin, miten absurdiksi turvallisuuden maksimointi menee. Ollaan lintuhäkissä: jotta mitään pahaa ei pääsisi tapahtumaan, ovat jopa yksityiset lemmenhetket valvonnan alla - eikä sekään luo täyttä varmuutta. Terroristien tiedetään tai kuvitellaan olevan keskeliäitä, pommit löytävät perille jos ovat löytääkseen. Yksityinen elintila kapenee ja häviää, eletään vankilassa.

On myös kiinnostavaa lukea, millaisia arpia hiilibisnes on keskieurooppalaiseen maisemaan (myös mielen-?) jättänyt. Tästä ollaan luettu Uniper-keissin yhteydessä ja omat perhetutut ovat kertoneet, miten kyliä on revitty tulevien kaivosten päältä. Vaikka rikkaita ovat, saavat Tolmitkin huomata, miten sukutilojen ympäriltä kaivetaan maa auki ja lopulta on vain komea linna yksittäisellä maapalalla kaivosten ympäröimänä, omaa Endlösungiaan odottamassa. Elintilan kapenemista sekin.

Ja niinpä sitten kirjan lopussa Fritz ja Käthe Tolm repäisevät itsensä tästä häkistä irti, vapaammille vesille.

Suojaverkko muistuttaa Biljardi-kirjaa, mutta myös Böllin viimeiseksi jäänyttä teosta Naisia joen maisemassa. Asetelmaltaan joen naiset on jo seesteisempi, osin ehkä myöhäisemmän kirjoittamisajankohdan vuoksi; 1980-luvun puolivälissä pahin terrorismin uhka oli jo väistynyt. Toinen syy on jälkimmäisen kirjan keskushenkilö, ylhäisörouva Erika Wubler, joka Käthe Tolmin tapaan pitää ajopuumaista vallan keskuksissa olevaa miestään lempeässä otteessaan; moraalisesti vahvat naiset tekevät näistä kahdesta kirjasta mielestäni sisarteokset. Jälkimmäinen on mielestäni kauniimpi, runollisempi, mutta kyllä Suojaverkossakin Böllin kauniista pitkän polveilevasta, hieman melankolisesta sananparresta saa nauttia.

Mutta aika ahdistavahan Suojaverkko on. Tuntuu kuin seinät tulevat koko ajan lähemmäksi, liikkumatila vähenee... mutta sehän on varmaan ollut tekijän tarkoitus.

Niin paljon kuin Böllistä pidän, on minua aina hiukan kismittänyt tietynlainen yksisilmäisyys. Eipä hän paljon DDR:n älyttömyyksistä kirjoittanut. Suojaverkon lopussakin Fritz Tolmin esittämä sosialismihehkutus tökkää. Mutta niinhän se on, että jos kritisoit jotain, ei samalla pidä edellyttää, että kritisoit kaikkea tasapuolisesti. Sitä varten voi lukea vaikka toisia kirjailijoita. Pitäisiköhän lukea taas Christoph Heinin Drachenblut eli Vieras, ystävä!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"...ja ilma on jokaisen eletyn elämän kirjasto ja todistuskappale, jokaisen puhutun lauseen, jokaisen lausutun sanan,
 joka vieläkin kaikuu." 

Harvoin vetää kirja näin hiljaiseksi, vaikka olisi miten hyvä teos. Anthony Doerrin "Kaikki se valo jota emme näe” loi
sellaiset näyttämöt lukijan silmien eteen, että niistä ei meinaa päästä irti vielä tuntienkaan jälkeen. Hyvin elävää
kerrontaa, kuin olisi suoraan näytelmänä tai ihan livenä katsonut.

Kirjan päähenkilöinä ovat nuori teknisesti lahjakas saksalaispoika ja lapsena sokeutuva ranskalaistyttö Marie-Laure.
Ollaan toisessa maailmansodassa. Läpi kirjan vievänä punaisena lankana jalokivi ja sen jäljittäminen, raameina
pariisilaista museota, Normandian maihinnousua ja muutaman saksalaissotilaan muodostaman radistiryhmän liikkeitä idässä, Wienissä ja Luoteis-Ranskassa. Ranskan vastarintaliikettä, raakaa arjalaista kurinpitoa, orpojen Wernerin ja
Jutan läheistä sisarsuhdetta.

Kirja koostuu lyhyistä, vain parin sivun mittaisista luvuista, pääosin Marie-Lauren ja Wernerin vuorottain kertomina. Intensiivinen rakenne koukuttaa; tällaista tekstiä ei voi vain plarata sivukaupalla ja ajatukset jossain muualla. Usein
minulle kirjoissa kolahtaa ja koukuttaa kieli; tässä kieli on tavanomaisempaa, ihan ookoo, mutta ei mitään spesiaalia.
Kun kirjan päähenkilöinä ovat matemaattiset ja luonnontieteelliset lahjakkuudet ja radioaaltojen välittämät lyhyet viestit numeroineen ja koordinaatteineen, niin täsmällisempi ja vähemmän maalaava kieli sopiikin tarinaan paremmin. 

Mutta kirjan rakentaminen lyhyisiin, fragmenttimaisiin lukuihin ja niiden muodostamiin laajempiin osiin, joissa ollaan
välillä sodan lopussa ja välillä palataan Ranskan miehitystä edeltävään aikaan, toimii todella hyvin.

Sota kauheuksineen on loppuun kaluttu teema, mutta niin vain tässä kirjassa elävä kerronta toi taas paljon pieniä ja
isoja asioita esille. Sisarukset kuuntelemassa Wernerin kyhäämästä radiosta salaa ranskalaisprofessorin esitelmiä
jostain kaukaa. Vastarintaliikkeet idässä ja lännessä välittämässä salaisia viestejään ilmojen halki. Marie-Laure ja
hänen isänsä kuljettamassa omaa salaisuuttaan läpi miehitetyn Ranskan.

Kirjeitä ja viestejä kulkee, kertoen ihmisistä, jotka ovat jo ehtineet kuolla ja jättää läheisten mieliin tyhjän tilan, joka koskettaa vielä vuosikymmenien päästä.

Tarinan keskiössä ovat toisaalta radioaallot, tekniikka ja aaltojen välittämät lyhyet viestit koordinaatteineen. Mutta kirja kertoo myös jostain aineettomasta valon, aaltojen kohinan ja sumun takana:

"Ja onko aivan mahdotonta uskoa, että polkuja matkaisivat myös sielut? Että auroittain sieluja voisi lentää edestakaisin, haaltuneina mutta korvin kuultavina, jos oikein tarkkaan kuuntelee? Ne lentävät savupiippujen yllä, kulkevat jalka-
käytävillä, sujahtavat takin ja paidan ja rintaluun ja keuhkojen läpi ja tulevat ulos toiselta puolelta, ja ilma on jokaisen 
eletyn elämän kirjasto ja todistuskappale, jokaisen puhutun lauseen, jokaisen lausutun sanan, joka vieläkin kaikuu."

Vaikuttava teos, jollain surumielisellä tavalla jopa hyvin kaunis.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

P. Mustapää: Elämän kauneus

Elämän kauneus, isäni ja Läkkiseppä Lindblad

P. Mustapään runot läkkiseppä Lindbladista ovat ihania ja naturalistisia onnen kuvauksia. Äitini rallatteli Mustapäätä usein ja erityisesti tätä Elämän kauneus -värssyä, selvästi isääni tarkoittaen:
 
Tämäkin, kuten äskeinen laulu,
on laulu Lindbladin.
Hän menee järvelle kerran,
käy kokemassa merran,
saa hauen ja kaksikin,
ja kävellen niittuista rantaa
hän haukia vitsassa kantaa -
oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindblad kulkee.
Miten kaislikko tuoksuukaan!
Hän astuu kiven ääreen
ja uppoo puolisääreen
ja jatkaa vaellustaan,
ja saapas litkuu ja lotkuu
ja Lindbladin lanne notkuu -
oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Pellon luona
on pehko tuomien -
oi haju huumaavainen,
oi kauneus kaikki mainen
on yllä pehkon sen!
Nyt Lindblad tertun taittaa,
koreaksi rintansa laittaa -
oi aamua sunnuntain!   

Oi aamua! Lindbladin terttu
on aivan suloinen.
Ei kertoa voi kieli,
miten hyvä on Lindbladin mieli:
hän kulkee laulaen
yli pehmeän ruohomaton,
Oi onni kuvaamaton!
Oi aamua sunnuntain!

P. Mustapää alias Martti Haavio kirjoitti Lindblad-runot Jäähyväiset Arkadia-kirjaan sodan loputtua. Ehkä hän ihanteellisena ihmisenä, sotaa edeltävien utopioiden rauettua liitti läkkiseppään joitain haavekuvia itsestään: Lindblad on luonnonlapsi, hän asuu yksikseen mökissä ja pihalla on kanoja, kissa, kukko ja kaniini. Lindblad kalastaa ja soittaa haitaria. Vähän filosofiakin ja erakkoa hänessä on.

Niin kuin oli isässäni, haitarinsoittaja hänkin. Isä teki kovaa työtä kuorma-autonsa kanssa, mutta sen vastapainona ennen ajoon lähtöä tai varsinkin viikonloppuisin hän lähti eräretkilleen, usein "aamuklapsanteella" varhain kalalle tai jos työt sallivat, niin iltaisin teltan kanssa pariksikin päiväksi.


Nousit tänään, läkkiseppä, varhain
hyvän unen jälkeen. Huomenta
sanoit, läkkiseppä, kissallesi
astuit sitten aamuun hymyilevään
hymyilevin naamoin.
Nauroi aurinko.
...
Antakaamme, kukko varhainen,
antakaamme, kanat varhaiset,
antakaamme, pieni kaniini,
tunnustusta Lindbladille,
hän on ahkera!


Äitini todella kutsui isää usein Lindbladiksi ja tuo runon läkkiseppä tuli minulle pienestä pitäen tutuksi. Muistan Lindblad-runot miltei ulkoa itsekin. Ja on mukava miten runon säkeet tuovat vuosikymmenienkin perästä mieleen tutut kaislikot Röhmönrannassa... hauki potkaisee rantaviivalla, työnnämme ruuhen vesille ja koemme katiskat. Pikkupojalle saaliin tulo on aina jännittävää. Ja sitten rantaan, rantapajusta taitetaan vitsa kaloja varten ja kannetaan siinä saalis kotiin. Oi aamua sunnuntain!

Kesäinen aamuyö on jotain aivan erityistä. Tuomen tuoksu ja aamukaste, kun kylä herää...
Lindblad-runoissa kuljetaan paljain jaloin pihasaunion peittämällä pihamaalla, käki kukkuu jossain kaukana ja kesä tuoksuu:

Antakaamme, kukko varhainen,
antakaamme, kanat varhaiset,
tunnustusta herra Lindbladille,
joka kuusi päivää ponnistelee
mökissänsä läkkisepän töissä,
suokaamme nyt hänelle lepopäivä:
musiikkia, aurinkoa.
Niin, ja tyttö ...
Rakkaus! Niin, läkkiseppä Lindblad!
 
Isä kuoli toista vuotta sitten ja niin maailmassa oli taas yksi haitarinsoittaja vähemmän. Hautajaisissa lapsuudenkaverini kertoi, miten hän pienenä tyttönä kotinsa pihalla katseli, kun isäni meni kohti järven rantaa omille salaperäisille luontoretkilleen. Nuuskamuikkusena tuo tyttö oli silloin isääni pitänyt. 

Ja Mustapää lopettaa: 
 
Oi, läkkiseppä Lindblad,
pois eritä kohta saat
sinä onnesta, elämästä,
ota vaarin, Lindblad, tästä
te muut myös ottakaat!