keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Yes

Välillä musiikkia, eli miten löysin Yes-yhtyeen. Yes on progressiivisen rockin todellisia dinosauruksia. Osan niistä - kuten Pink Floydin ja King Crimsonin löysin jo nuorena - osaa en. Kansasiin tutustuin kuusitoistavuotiaana, mutta se kolahti vasta viisikymppisenä. Viitisen vuotta sitten aloin tehdä tuttavuutta Genesiksen ja Yesin kanssa, mutta ne eivät vaan heti auenneet. Kunnes sitten...

Pitkän tutustumisvaiheen jälkeen Yes on näyttäytynyt minulle melodisena ja sinfonisena yhtyeenä. Kaikista progebändeistä se on mielestäni lähimpänä klassista musiikkia. Tai sitähän se on, soittimet ovat vain erilaisia. Päähahmo Jon Anderson on vannoutunut Sibelius-fani, klassiset mieltymykset kuuluvat selvästi monista eepoksista.

Yesin sävellykset antaisivat mahdollisuuksia samanlaisiin variointeihin kuin klassinenkin; senhän takia sanomalehtien kulttuuripalstoilla uutisoidaan pääorkestereidemme konsertteja, miten kukakin kapellimestari sai soimaan vanhan tutun sinfonian uudella tavalla. Joku Close to the Edge tai Awaken antaisi eväitä vaikka mihin; no, Youtubestahan niitä löytyy.

1972 ilmestynyt Close to the Edge oli portti Jeessiin hurahtamiseen. Parikymmentäminuuttinen teos alkaa kolmiminuuttisella fuusiokakofonialla, mutta kun arvoitus aukeaa on meno hienoa! Ja biisin lopun takautumat tuovat ne alun sävelkulut tyystin erilaisina, mutta tunnistettavina. Neljäntoista minuutin kohdalla virtuoosi Rick Wakemanin raivoisa urkuhyökkäys sitä edeltävän kirkkourkusoolon jälkeen on progegenren hienoimpia kohtia, samoin sitä seuraava melodisempi mutta villi soolo.

Wakeman olikin avaimena tuon haastavan kappaleen ymmärtämiseen. Yksi Youtuben helmiä musiikin puolella on monien bändien klassikoista tehdyt akustiset versiot; Wakeman on soittanut flyygelillä muutamia, kuten juuri Close to the Edgen reipas seitsenminuuttisena versiona. Voi sentään miten upeaa voi pianomusiikki olla! Ja kun siinä ei ole muita instrumentteja päällä, niin haastavan sävellyksen salaperäisyydet avautuvat ihan eri tavalla. Sen jälkeen voikin käydä taas alkuperäisversion kimppuun.

Samaisella albumilla on myös toinen upea biisi, pääteemaltaan jopa hauras And You and I, jonka keskellä kuitenkin mellotronit vyöryvät 70-luvun parhaassa hengessä. Vierastin alkuun laulaja Andersonin hiukan `ylikorkeata` alttotenoria, mutta olen alkanut pitää siitä paljon; tuossakin kappaleessa se luo oman unenomaisen herkän tunnelmansa. Basisti Squiren kanssa Anderson luo yhden tunnusmerkin bändin musiikille: vocal harmonies.

Myös Awakenista on tuubissa hienot Wakemanin sooloversiot, sähköisinä ja ilman.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Going for the Onella on sielukas eepos, kuusitoistaminuuttinen Awaken, jonka Hesarin klassisen musiikin kriitikko joskus noteerasi progemusiikin parhaaksi kappaleeksi. Sitä on vaikea luokitella, tai edes kuvailla, se on jotain musikaalin ja taivasnäyn välillä, tahtilajien leikittelyineen ja raskaine tempoineen harpunsoiton seassa. Olisiko eteerinen oikea sana kuvaamaan Yesin tuon laidan musiikin erityispiirrettä, Awakenin lisäksi kappaleita kuten Wonderous Stories tai Onward, jotka ovat jotenkin ylimaallisia ja tunnelmaltaan leijuvan melodisia? Ja erityisesti Turn of the Century, valtavan tunteellinen kappale, jonka sanoissakin on runoutta:

Did her eyes at the turn of the century,
tell me plainly.
When we meet, how we'll look,
as we smile time will leave me clearly.

Like leaves we touch, we see,
we will know the story.
As autumn calls we'll both remember,
all those many years ago.


Mutta on sitä kunnon progerytkettäkin. Alkukauden Yes Albumin Starship Trooper on biisi, johon ei kyllästy. Siitä normibiisien säe-säe-kertsi-soolo-säe on niin kaukana kuin olla ja voi. Yes Album on muutenkin mainio. Ja seuraavalta, muuten vaatimattomammalta Fragilelta nousee samaan sarjaan raskas Heart of the Sunrise, hieno kappale sekin.

Mutta on monia kappaleita ja kokonaisia levyjä, jotka ovat jättäneet kylmäksi. 1974 Tales of the Topographic Oceanilla bändi heitti jo överiksi, tekemällä tuplalevyn jolla on neljä normialbumin puolikkaan mittaista biisiä. Joko aito materiaali loppui kesken ja homma meni turhan venyttämiseksi, tai sitten nuo sävelkulut eivät vaan ole kolahtaneet. Ainakaan vielä. Eikä sitä seuraava Relayerikään ole oikein iskenyt.

Ja 70-luvun jälkeinen tuotanto - sitä en ole edes viitsinyt yrittääkään kuunnella...

lauantai 28. lokakuuta 2017

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Olen noteerannut Roope Lipastin kirjoista tehtyjä arvioita ja mies on ollut listoillani. Humoristista pitäisi oleman.

Nyt sitten kirjastosta tarttui käteen Rajanaapuri. Kertojana on pedantti ja järjestelmällinen historianopettaja-leskimies, jonka naapurina sattuu olemaan hiukan huithapeli, herkästi kaiken rakentelusta innostuva kuuden lapsen isä. Todellinen rautakauppiaan unelma.

Juoni on köykäinen; kertoja seuraa naapurin katastrofinpoikasesta toiseen etenevää pihasaunan ja -lammikon rakentelua ja ihastuu samalla naapurin vaimoon. Kun sen yhden kerran naapuri turvautuu vaimonsa ja kertojan painostuksesta turvavarusteisiin, niin eikö mies kompastu saunantekeleen katolla siihen turvakäyteen ja loukkaa itsensä vaarallisesti. Ukon sairaalareissun aikana kertojalle tarjoutuu sitten mahdollisuus yrittää lähennellä tämän vaimoa. Lopussa sauna on valmis.

Köykäinen tekele. Lipastin kieli on kyllä sujuvaa ja nokkelaa. Mutta ei tarjoudu mahdollisuutta maistella kielen ilmauksia tai jäädä miettimään elämää noin niinkuin muuten - mikä mielestäni on yksi hyvien ja koskettavien kirjojen kriteeri. Kirjan hotkaisee parissa tunnissa.

Kirjan lopussa jää kaikki vähän ilmaan. Aika arkista sohlaamista, liiankin tuttua ja aavistettavaa arkielämästä, kirjan väliin pantuna kaipaisi jotain muutakin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Zinaida Linden: Monta maata sitten

Zinaida Linden on leningradilaissyntyinen ruotsin kieltä ja kirjallisuutta opiskellut ja sitten suomenruotsalaisavioliiton myötä Suomeen muuttanut kirjailija. Olen tutustunut hänen kirjoitteluihinsa Höblän kolumneissa. Venäläistausta ja venäjä-ruotsi-kombinaatio herättivät kiinnostuksen ja kolumneistaan olen tykännyt. Kahden, tai useammankin maailman pohdiskelua, tuokiokuvia, kivoja juttuja.

Epäilin kuitenkin hieman, minkälaista proosaa kolumnien pohjalta on odotettavissa. Turhan kepeää?

Monta maata sitten kuvaa kirjailijan oloista diplomaatinrouvaa maata kiertävällä radalla Venäjä-Botswana-Japani-Suomi-akselilla; irrallisuutta, tarvetta takertua vanhaan (kuten nuoruuden miesystävään), hajanaisia ajatelmia elämästä Turussa, pietarilaisjuuristaan täysin irti olevista lapsista, Venäjästä. 

Teksti tulee lähelle, päähenkilöön on helppo samaistua. Kerronta on jotenkin sympaattista, silloinkin, kun on kielteisistä tuntemuksista kyse.

Pitkään kuvittelin kirjaa omaelämäkerraksi - huvittavaa, että moni muukin kirjablogisti on näin luullut! Lie mistä sekin vaikutelma tuli.

Ehkä tämä romaaniksi on vähän kevyt jonkun kirjallisuustieteellisen teorian mukaan. Vaan väliäkö sillä jos näin on. Puolessavälissä totesin, että hyvähän kirja tämä ja mukava lukea. Ja sitten loppusivuilla tuli vielä hyvin yllättävä ja kirjan rakenteen kannalta oleellinen käänne, joka heivautti kokonaisuuden selvästi yli kasin arvoiseksi. Taidanpa lukea Lindeniä lisää. Pitää ottaa vaan joku alkuperäissvenska käsittelyyn ja makustella millaisia rakenteita Linden käyttää ruotsiksi proosaillessaan.


perjantai 22. syyskuuta 2017

F.E. Sillanpää: Miehen tie

Tämä jäi suotta viimeiseksi Sillanpään romaanien luku-urakassa. Miehen tie on hyvä kirja, taata on ollut 30-luvun alussa terässä.

Hämeenkyrön oloisessa paikassa ollaan, tietenkin. Tutut on maisemat Tamperetta myöten. Tuttua on myös luonnon maalailu ja tunnelmointi; onhan se Sillanpäällä kyllä taitavaa mutta vähempikin riittäisi.

Juoni on aika simppeli: kirja seuraa Ahrolan Paavon taivalta isännäksi, puolisoksi ja leskeyden seuraamien harharetkien jälkeen takaisin aiemman rakastettunsa Vormiston Alman pariin.

Mutta psykologista silmää Sillanpäällä kyllä on. Paavon sekä erityisesti Alman kuvaukset ovat hyvin taidokkaita, ihan on niiden ihmisten iholla ja sisässä kun kirjaa lukee. Erityisesti Alman rooli on hieno; pystyselkäinen itsenäinen nainen, joka synnytettyään Paavon siittämän lapsen ei huoli edes "eläkerahoja". Almassa taitaa olla jotain sillanpääläistä vanhanaikaista naisideaalia, jotain vierasta nykysilmin myös. Mutta hienosti hän tätä ihmistä kuvaa.

Tekisi mieli nähdä Miehen tiestä elokuva tai näytelmä; siinähän näkisi toisella tavalla miten hahmo lähtee elämään.

Tämä on ihan Sillanpään parasta lajia!

Vuosikymmenten aikana on tullut nyt kaikki äfeen romaanit luettua. Silja, Hiltu ja Ragnar ja Hurskas Kurjuus joskus nuorena, Silja niistä nousi selvästi ykköseksi. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus tuli luettua joskus 90-luvulla Taavi Kassilan elokuvan aikaan; en muista tarkkaan painottuuko mielikuvissani kirja vai elokuva, mutta ihan ok teos sekin. Vaikka taisivat kustannustoimittajat aika lailla parsia tarinaa kasaan Sillanpään oltua jo kykenemätön pitkäjänteiseen kirjoittamiseen.

Ihmisiä suviyössä on jollain omalla erikoisella tavallaan hieno, kuin impressionistinen maalaus. Sillanpää muutenkin on tunnelman luoja, hän on kuin Rorschach-testien vesiväriläiskien roiskija, joista välittyy joku vahva tunnelma, jota on kuitenkin vaikea tarkkaan kuvata.

Elämä ja aurinko on selvästi esikoisteos, mutta ei huono. Ehkä heikoin romaanisarjassa on viimeksi lukemani Elokuu ukonilmoineen kaikkineen.

Olen joskus miettinyt, oliko hän oikeasti Nobelin väärtti. Mutta kyllä tuossa Miehen tiessä jotain poikkeuksellista on, harvoin pääsee kirjassa noin voimakkaasti romaanihahmon sisään.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Paul Auster: 4321



Paul Austerin 1140-sivuisessa järkäleessä on mielenkiintoinen rakenne. Nuoren Archie Fergusonin elämää edetään neljän vaihtoehtoisen elämän pohjalta, seitsemän luvun verran. Yksi ikävaihe kerrallaan ykköstä, kakkosta, sitten kolmosta ja nelosta, ja sitten taas seuraavan ikävaiheeseen.

Auster on hyödyntänyt ideaansa aika hyvin, mutta parempaankin olisi ollut rahkeita. Tärkeämmäksi tässä hyvässä lukukokemuksessa minulle nousi se perinteinen juoni, ajankuva ja tapahtumat.

Archie on juutalaissuvun poika New Yorkissa, häntä seurataan 1940-luvulta 1970-luvun vaihteeseen. Erityisesti 60-luvun kiihkeät tapahtumat olivat kiinnostavia, kirjan parasta antia. Auster kuvaa Archien ja hänen eri versioidensa tyttöystävien suhtautumista rotusortoon, sotaan, Vietnamiin, konservatiivisuuteen; paikoin on hyvin hämmentävää lukea, että noista ajoista on niin vähän aikaa. Itse olin nuorena kloppina vain kymmenen vuotta myöhemmin samaisen Nykin osavaltiossa, ja niin tunnelmiin nähden kirjan kuvaukset tuntuvat hyvin kaukaisilta. Mutta ehkäpä se maaseutu oli sitten tasaisempaa (henkisestikin).

Tähän liittyen oli mukava lukea, kun yksi Archieista päätyy ihan siihen lähelle, Rochesteriin sanomalehden toimittajaksi; joissain maastojuoksukisoissa sielläkin aikanaan käytiin.

Kirjassa on varmaan paljon elämäkerrallista - ainakin siitä päätellen kun päähenkilöstä on tehty ranskan kielestä kääntävä toimittaja-kirjailija kuten Auster itsekin on, maallistuneen juutalaisuuden lisäksi. Siispä noihin rinnakkaishenkilöihin: Olisin pitänyt parempana, jos aikuisikään ehtineistä Archieista edes joku olisi tehnyt muuta kuin kirjoitellut. Tässä suhteessa eri poikaversiot ovat aivan liian samantyylisiä. Hyvä idea jäänyt puolitiehen. Elämäkerroille ei kehity riittävästi eroja ja parin Arzin tyttökaverinakin heiluu sama Amy.

Kävin ostamassa kirjan, kun sitä niin kehuttiin. Ajattelin, kuinka äijän käy moisen tiiliskiven kanssa. Sivun 300 paikkeilla meinas takuta muutamaksi viikoksi, mutta loppu on mennyt ihan lentäen.

Tavallaan ei nyt mikään erikoisempi keksintö. On joskus mukavaa miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos… Pienetkin muutokset elämässä voivat johtaa polkuja hyvin yllättäviin suuntiin ja tietysti, jos olisi se kristallipallo, niin voisi katsoa, mitä kunkin päätöksen jälkeen seuraisi.

perjantai 11. elokuuta 2017

F. E. Sillanpää: Elokuu

Elokuu, lempikuukauteni. Kuulaita, varsin lämpimiä päiviä ja kaunista. Kesän katoavuuden pientä surumieltä mukana, kuitenkin jotain pohjattoman vahvaa mielihyvää kesän 'valmistumisesta'; syyskesä on rehellistä, se näyttää elämän sellaisena kuin se on. Juha Seppälän mainiossa Kasvukausi-novellissa on muutenkin minulle tähän hetkeen sopiva sitaatti: "Älkäämme surko sitä, että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä."

Toivoahan tämä aika tuo!

No, jo kirjan nimen vuoksi ajattelin lopulta ottaa käsiin F.E. Sillanpään Elokuun. Eli vähän samaa fiilistä kuin tuossa yllä odotin tästä Sillanpäästäkin. Mutta perusvire kirjassa on toinen, synkempi, luovuttava. Tosin sopii kyllä tämän kesän säihin jatkuvine sateineen...

Kirja kertoo juoposta kanavanvartija Viktor Sundvallista, joka konjakkihuuruissaan käy läpi menetettyjä unelmiaan suorittamatta jääneestä loppututkinnosta alkaen. Ukkonen jylisee, salamat leiskuavat ja sitten lähtee henki. Näin katsottuna hohhoijaa-kategoriaa.

Toisaalta teksti on taidokasta. Rinnan painostavaksi muuttuvan sään kanssa kirja kuvaa Sundvallien perhedraaman kärjistymistä räjähdyspisteeseen; naljailu ja solvausten nakkelu monitahoisine loukkaantumisineen on kerrottu taiten. Kyllä äf-eellä psykologista silmää on ollut.

Sillanpää on minimalisti. Elämän ykseys on hänellä pääteemoja: kirjan lopussa hän kuvaa yhtä jyvää tarkasti, sen hienosyistä rakennetta kirjoittaessaan Sundvallin käpertymisestä itsesääliinsä, niinkuin sipulia kerros kerrokselta kuorien. Sillanpään biologisessa maailmassa jyvässä on kaikki, pienestä avautuu suurta ja päinvastoin. Hyvin hän osaa tämän kirjoittaa, vaikka hiukan turhan usein palaa näihin.

Ja osaa hän tunnelmia luoda ja kuvailla. Sillanpään tekstit ovat kuin impressionistista kuvataidetta, ne maalailevat sävyjä ja tunnelmia, eli vaikka varsinaisten tapahtumien kirjo jää usein aika vähäiseksi, niin kirjan luettuaan on kuitenkin kylläinen olo. 
 
Kyllä näin voi sanoa Elokuustakin, vaikkei se Siljan ja Suviöiden veroinen mestariteos olekaan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Iloiset hautajaiset on lyhyehkö, 182-sivuinen romaani venäjänjuutalaisista emigranteista Yhdysvalloissa. Eletään pääosin 1990-lukua, keskushenkilöinä ovat taiteilija Alik ja hänen lukuisat naisensa. Ja muu "hovi"; lähes koko kirjan mitalta tapahtumanäyttämönä on Alikin huoneisto, missä väkeä tulee ja menee samalla kuin maestro itse tekee kuolemaa.

Ulitskajalle tyypillisesti kerronta on rehevää. Päähenkilöt pursuilevat runsautta. Lämmintä ja elämänmakuista, kuten hänen kerrontansa aina.

Ihan ok teos, mutta ei muiden Ulitskojen veroinen. Kirjan lähestyessä käännekohtaa eli Alikin kuolemaa, hänen asunnossaan rönsyilevä ihmisjoukko nauliintuu katsomaan telkasta Moskovan vallankaappauksen maininkeja pariksi päiväksi. Tuo jää jotenkin irralliseksi, kevyesti selostetuksi tapahtumaksi, mihin ei kirjan lopussa mitenkään palata. Tuntuu kuin kirja olisi viimeistelty tältä osin aika nopeasti. Samoin kirjassa olevat pari takautumaa ovat hiukan irrallisia.

Mutta kannatti lukea!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Annoin Alice Munrolle toisenkin mahdollisuuden. Ja kyllä Nuoruudenystävä paremman maun jätti kuin ensiksi lukemani Kallis ystävä. Mutta ei nyt kauheen paljoo tääkä sytyttäny.

Kymmenen pitkähköä novellia ihmissuhteista. Kun siirryn seuraavaan novelliin, unohdan jo mitä edelliset ovat käsitelleet. Kieli on sujuvaa, mutta teksti ei tartu; ei tule tarve palata edelliseen kappaleeseen ja maistella lauseita. Jotain kyllä tapahtuu, mutta kuitenkaan ei. Paitsi että (lähes) joka novellissa erotaan vähän kuin luonnonlain mukaisesti, eikä onni tunnu siitä sen kummemmaksi muuttuvan.
"Oi, mitä auttaa" - tarina jäi vähän paremmin mieleen; kahden sisaruksen elämänkulkua, no, ehkä siitäkään ei kovin kummoista osaa sanoa.

Ei voi Proulxista sanoa samaa!

Takakannessa mainostetaan että "Viimeinkin Nobel-voittaja, jota kaikki haluavat lukea". Ilmankin pärjätään.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Sarjassa "pohjalaismiehiä maailman turuilla", osa n. Tällä kertaa tangoa soittamassa ja Volvoja kokoamassa 60-luvun Ruotsissa.

Siirtolaisjutuista kiinnostunut Tuuri vie tällä kertaa miehensä 60-luvun puolivälin Kauhavalta Ruotsiin. Väkeä tuntuu vyöryvän jatkuvana kymenä Volvon ja Maraboun ja muiden yhtiöiden tehtaille. Kontrasti elintaso-Ruotsiin on kuvattu hyvin; mitkä syyt työnsivät pois kotomaasta, mitkä vetivät lahden toiselle puolelle. Kauhavan syrjäkylillä koitettiin selviytyä viljelyllä tai ajettiin vekselivetoisella kuorma-autolla puuta Pietarsaareen, välillä käytiin keikalla tangoa soittamassa. Miehet saivat palkkansa vähän miten sattuu.

Moni lähti, tavoitteenaan tienata Volvo mahdollisimman pian ja päästä näyttämään sitä kotomaahan. Ja eikös kirjan päähenkilö Saulikin tule Ruotsin-vuoden jälkeen uudella Volvolla Kauhavalle veljensä lakkiaisiin.

Sauli on taitava hanuristi, aluksi Pohjanmaalla Hurma-nimisessä bändissä, sitten Ruotsissa. Kirja rakentuu Saulin ja Hurman solistin Elinan väleihin; ensin Elina ottaa ja lähtee yhtyeestä Ruotsiin ja samalla suhde Sauliin katkeaa. Oikeastaan molemmista johtuen. Sitten Sauli alkaa kysellä Elinan perään, Ruotsissa jo määrätietoisemmin ja kunnon puurtamisen jälkeen löytääkin hänet. Aste asteelta määrätietoisemmaksi kasvava vakaumus siitä, että Elina on löydyttävä ja vielä koitettava suhdetta oikein vakavasti on kuvattu hyvin. Ja loppu on onnellinen - keikkoja aletaan tehdä taas, nyt yhdessä Tangopoikien riveissä.

Että on tässä hyvä tarina. Toisaalta piti päästä kirjan loppuosaan saakka, ennenkuin tämä alkoi tuntua oikeasti omalta itsenäiseltä opukseltaan. Tuurin pohjalaismiesten seikkailukirjat ovat vähän samasta puusta veistettyjä. Eniten tuli mieleen Lakeuden kutsu, kovin samantyylinen omatoiminen mies haki siinäkin entisen heilansa käsiinsä monien vaiheiden jälkeen.

Juoni, nimet ja näyttämö muuttuvat, mutta kaikissa kirjoissa leukaillaan lakkaamatta ja piestään suuta a) naisista b) viinasta c) omista ehtymättömistä taidoista jos minkäkin asian parissa. Tuntuu, että Pohjanmaalla ei muunlaisia miehiä olekaan kuin sellaisia, joilla on sana hallussaan.

Vaikkapa näin: "(Varpulan) iltavuoro alkaisi huomenissa kahdelta ja se uskoi selviävänsä siihen mennessä ja väitti, että sen maksa poltti alkoholia keskimääräistä nopeammin. Kerroin tavanneeni ennenkin sellaisia miehiä."

Samaten kirjoista on aika turha etsiä naisnäkökulmaa. Näkökulma on miesten - jos kohta jossain Pohjanmaassa kyllä ylistetään sitä, miten maakunnan kaikki viisaus on pakkautunut naisiin. Mutta miesten ehdoilla tarinat kerrotaan.

Mutta leppoisa näitä on lukea. Teksti vetää, väliin saa nauraa ja kerronta kulkee. Illan ja aamupäivän aikana reipas kolmesataa sivua tuli hotkaistua.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pertti Lassila: Ihmisten asiat



Ihmisten asiat on aika poikkeava kirja. Se on henkilökuva, leskeksi jääneen vanhan naisen ajatuksia päiväkirjamaisesti. Tunnelmia, muistumia, lyhyitä kappaleita eletystä elämästä.

Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.

Pertti Lassila näyttää olevan kielen ammattilainen, kirjallisuudentutkija. Kieli on jollain lailla runollista, siinä on "ymmärtävä" ote, ikäänkuin lempeä, hiukan surumielinen hymy leijuisi tekstin päällä: Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää kuten eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä.

Kerronta etenee kuin hiljaa virtaava joki. Rauhallisesti, paikoin lakonisesti nainen kuvailee elämäänsä. Hän vaikuttaa vahvalta luonteelta, ottaa vastaan mitä vastaan tulee, ei odota kuuta taivaalta; on kohtuullisen tyytyväinen siihen mitä on saanut. Avioliitto ei näytä olleen räiskyviä tunteita, mutta tyydyttävää. Ei valittamista; ruotsalainen kai sanoisi lagom. Lapsia ei ole tullut eikä ollut tarkoituskaan.

Mitään ei jää jäljelle; lapsuudenkodista vanhempien kuoleman jälkeen hän ei halunnut mitään, ei myöskään kesäpaikasta, jonka hän myi heti Jarnon kuoleman jälkeen. Jos johonkin suuntaan päähenkilön maailmankuvan lokeroisi niin eksistentialismiin: Ne, jotka ihastelevat luontoa ja luonnollista, sientenpoimijat, idunsyöjät, lampaanvillan huovuttajat, (ovat) hulluja. Luonto on nimetön, tiedoton peto, joka käy ihmisen kimppuun, syö hänet elävältä, hävittää sen, mitä ihminen on, ja vie hänen oikeutensa.

Tämä laittoi miettimään! Kyllähän minä olen juuri näitä hulluja sientenpoimijoita ja peurapassissa koen olevani osa luonnon ravintoketjua; joskus tekee vain mieli juurtua paikalleen, kasvaa puiden mukana, liudentua kevättuuleen. Mutta silti - ajoittaisista hempeilyistä huolimatta luonto on minulle tosi ja suuri, toki ei ihan noin yksiniittisen pelottava, mutta kauneuden ohella jylhä, kova ja raadollinen. Nykyään kun tulee yhä enemmän vastaan antropomorfista luontouskoa, kiitetään luontoa siitä ja tästä. Laimennetaan jylhä luonto ihmisen pikku pehmoleluksi, pai pai...

Niin... tähän Lassilaan kannatti tutustua. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa tekee mieli ottaa välillä parin minuutin tauko, katsella ulos, ajatella sanattomia ajatuksia.




maanantai 3. huhtikuuta 2017

Annie Proulx: Bad Dirt

Näihin Wyomingin tarinoihin jää koukkuun. Nyt vuorossa novellisatsin kakkososa, suomennettu nimellä Maan tomua. Taattua tavaraa taas kerran.

Erityiskehut pitkille novelleille What Kind of Furniture Would Jesus Pick sekä Man Crawling Out of Trees; kaksi tarinaa preerialle päätyneistä aviopareista, peilikuvia tavallaan; edellinen tyypillisempi, kahden paikallisen köyhäilyä kuivuuden yhä pahemmin jäytämällä ranchilla; jälkimmäinen kahden itärannikolta muuttaneen ei-todellakaan-niin-tyypillisen uuswyomingiläisen ihailua ja kauhistelua uusissa oloissa. Molemmissa tapauksissa vaimo lopulta lähtee, ensimmäisessä toki vain lähialueelle, mutta jälkimmäisessä sisustussuunnittelijaemäntä tekee jälet ja koko junttilaan lopen tympääntyneenä palaa itärannikolle. Ilmoittaa sitten vielä päätteeksi lentokentällä ettei kuskina oleva ex-miehensä ole edes tyttärensä isä.

Ranchilla elävä yksin jäänyt mies on aika säälittävä tapaus. Cowboy-elämä on hänelle periaate, mutta sitä eivät kestä vaimo, lapsetkin kaikkoavat ja itsekin hän riutuu. Puusta pudonneen novellin mies sentään suunnittelee hankkivansa uuden asuinsijan, aikoo hankkia hirvikiväärin ja pitää aiempaa tiivimpää yhteyttä tyttäreensä.  Onnellisempi tarina näistä kahdesta.

Sitten on näitä vaki-Proulxeja: ihan hullu juttu parrankasvatuskilpailusta tai naapuriranchereiden karkaileviin lemmuihin kyllästyneestä baaritädistä, joka tilaa serkultaan Floridasta pari alligaattoria. Johan pysyvät kantturat kaukana Amandan kukkapuskista.

Muutama novelli pyörii tuon Amanda Gribbin Pee Wee-nimisen baarin ympärillä paikassa nimeltä Elk Tooth. Sieltä lähti kehittymään se parrankasvatuskisakin, jota Proulx kuvaa värikkäällä kielellä: "Pictures where three men whose combined (beard) hair could have stuffed a mattress."

Preerialla pöly lentää, talvella tulee metri lunta, metsästetään ja asutaan täynnä romua olevissa trailereissa. Yhden novellin nimi onkin Dump Junk. Muistelen vaihto-oppilasvuottani - toki idempänä - vakaalla maaseudulla New York Staten sydämessä. Isoja pick-uppeja, barbecueta, ihmisiä trailereissaan, ja lähes joka asunto täynnä valtavasti rojua. Isäntäperheen esikoinen lähti sinä vuonna Montanaan öljynporaukseen; sellaisistakin oloista Proulx kertoo.

Kai sitä sitten hiukan haen noita nuoruuden fiiliksiä Proulxia ahmiessani.

Kaikkea en häneltä ole vielä lukenut, mutta koitanpa kollata enempi romaaneja jatkossa novellien vastapainoksi. Jotain Laivauutisten tapaista. Proulx osaa kirjoittaa myös herkempää tekstiä, ja kun sen yhdistää sopivaan karunkarheaan kerrontaan, on kombinaatio minun makuuni.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Arto Hiltunen: Johtamisesta

Vaimo oli tuonut omia töitään varten Arto Hiltusen kirjan Johtamisesta. Kun se oli pöydän nurkalla sopivasti, niin otin käteen ja aloin lueskella. Luin sen sitten parin illan ja yhden lentoreissun aikana.

Jopa oli hyvä kirja! Kansantajuista, sujuvaa; Hiltunen käy läpi johtamisen eri näkökulmia arkisen luontevasti. Mukana on esimerkkejä eri organisaatioista, myös valtionyhtiöistä ja säätiöistä. Hän pohdiskelee työntekijöiden palkitsemista, ja kokenut hallitushai kun on, niin hallitustyötäkin monipuolisesti.

S-ryhmän entinen pääjohtaja ja useiden hallitusten puheenjohtaja vaikuttaa mukavan nöyrältä. Ehkä se tekee kirjasta niin helppolukuisen. Johtaminen saadaan usein kuulostamaan rakettitieteeltä, joltain poikkeukselliselta, jonka vain harvat ja valaistuneet hallitsevat. Johtamisesta-kirja esittelee aihetta ihan tavallisena inhimillisenä ilmiönä.

Toki kirja on hänen edellisen johtamisopuksensa jälkeen jossain määrin tilkkutäkki, enkä ole aivan varma, olisiko tästä oppikirjaksi. Mutta pidin kyllä parempana kuin sädekehän päänsä päälleen saaneen Matti Alahuhdan Johtajuutta. Taidankin suositella perheen parikymppisille, joille yritysmaailma ja johtaminen vielä saattavat tuntua kovin etäisiltä ja vierailta.

Kiva lukea ison bisnesjohtajan kynästä tällaista tekstiä: "Muutaman vuoden välein (etujärjestöissä) pitää opetella uudet johtamiskäytännöt, koska puheenjohtajan tehtäviin tuppaa valikoitumaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuta toimintaansa organisaation vaatimusten mukaan, vaan edellyttävät alaisten mukautuvan heidän toimintatapoihinsa."

Poimin myös seuraavan sitaatin: "Ihminen viettää aikuisiästään työpaikalla yli neljäsosan. Hänellä on silloin oikeus olla olemassaoloonsa ja olosuhteisiinsa tyytyväinen ja motivoitunut." Niinpä! Pidän itse motivaatiota aivan keskeisenä käyttövoimana yrityksen menestyksen kannalta. Silloin kun se on kunnossa, ja yksilö tietää mitä häneltä odotetaan, niin tavoitetason voi laittaa vaikka parikymmentä pykälää ylemmäs.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Karin Bojs, Peter Sjölund: Svenskarna och deras fäder - de senaste 11000 åren



Jatkoa Bojsin skandinaavien dna-historiaan. Mutta nyt köykäisempi kooste edelliseen, Homo Europaeus - eurooppalaisen ihmisen pitkä historia-kirjaan verrattuna. Aika lailla edeltävän kirjan polkuja mennään ruotsalaisten tulon historiaan, toki jotain uutta on ehtinyt parissa vuodessa DNA-sukututkimuksen saralta ilmaantua. Kirjan lopussa on sitten yleisempää sukututkimuksesta.

En ihan ymmärrä, miksi kirja on tehty. Olisiko edellisen kehutun ja August-palkinnonkin saaneen kirjan myötätuulessa haluttu takoa kun rauta on kuumaa? Sisällön kannalta olisin odottanut pari vuotta ja odottanut, että dna-saralta tulee todella jotain uutta pistettäväksi kunnon analyyseineen uusien kansien väliin.