sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Lena Andersson: Svean poika (Sveas son)

Ruotsalaiskirjailija ja kriitikko Lena Andersson on tehnyt analyysin kansankodista ja raamittanut sen vuonna 1932 syntyneeseen Ragnar Johanssoniin. Sveas son kuvaa Ragnarin omaa ja perheensä kehitystä, ideana että Ragnar on itse ruotsalaisuus kaikessa tavallisuudessaan ja sosialidemokraattisen kansankodin tyypillinen ilmentymä. Tasa-arvoisen, järkevän ja viimeiseen asti suunnitellun yhteiskunnan vankka kannattaja, systeemin luotettu tukimies.

Ragnar on köyhien vanhempien lapsi, hän kouluttautuu veistonopettajaksi, menee naimisiin ja saa kaksi lasta. Hän on fanaattinen urheilumies, jalkapalloilija ihan kollektiivisuuden hengessä. Lapsetkin johdatetaan määrätietoisesti urheilu-uralle, tosin yksilölajeihin, Erik pyöräilijäksi ja isäänsä lähempänä oleva Elsa hiihtäjäksi. Kirjan kuvaukset viikonloppujen kisamatkoista ja reissuista treenileireille ovat osin hupaisaa, osin hieman surullistakin luettavaa; sääliksi käy Elisabet-vaimoa, jota kiinnostaisi joskus päästä katsomaan maailmaakin muuta kuin jonkun Pohjois-Ruotsin hiihtostadionin kautta...

Mutta kansankotiin: Lena Andersson antaa sen jämähtämisestä - ja jo rakennusaineista - aika kriittisen kuvan, jo siten, että kansankodin ruumiillistumana Ragnar on kuvattu aikamoiseksi jääräksi. Tulee paikoin jopa Mielensäpahoittaja mieleen. Hän on kyllä ollut aikansa uudistusmielinen, nuoruudessaan uutta Ruotsia rakentaessaan, ja hänen on vaikea tajuta miksi hänen lastensa sukupolvi ei enää sitä kaikkea hyväksykään.

Toisekseen kirjailijan kriittisyys tulee mielestäni selvästi esille siinä, että hän laittaa Ragnarin ihailemaan DDR:ää - myös Neuvostoliittoa - useaan otteeseen. Ragnar on äärihegeliläinen: yksilö on olemassa vain yhteisöä varten, ja viisaassa johdossa valtio tietää parhaiten, mitä sen jäsenet tarvitsevat. Ja miten rakentaa heidän hyväkseen tasa-arvoista ja toimivaa yhteiskuntaa.

"Demokratin byggde på intet annat än vetenskap och nyttig korrigering utifrån empirisk observation, inte på orubbliga principer av obevisbar metafysisk natur." Että sillee, piti vain noudattaa tavoitetta ja valmista suunnitelmaa, siitä ei saanut poiketa.

Sitten tähän yltäkylläiseen yhteiskuntaan kasvaneet nuoret alkavat valittaa jostain liiallisesta yhdenmukaisuudesta; kaipaavat vapautta, valintoja, lukevat kummallisia kirjoja. Ja kaiken päälle menevät äänestämään kansanpuoluetta, liberaaleja!

"Hur hade det blivit så här, tänkte Ragnar, att man förkastade allt gammalt vetande i tron att det inte hade något att säga eller ge samtidens människor - precis som hans egna barn hade gjort när de kasserat honom som ett fornminne och skräp att slänga på tippen."

Ehkä hieman yllätyin kirjailijan selkeänkriittisestä sanomasta. Ollaanhan tässä hyvinvointivaltion lapsia, ja vaikka se meilläkin meni paikoin överiksi, en nyt ole kohtuullisen liberaalihtavana ihmisenä silti kokenut ihan DDR-mäisiä tai Ragnar-jäärän tyylisiä ikäviä mielikuvia.

Mutta Ruotsissa systeemi rakennettiin vielä valmiimmaksi kuin meillä, liian valmiiksi, ja sitten "valmiiseen maailmaan" tuli joku internet: "Var fanns det någonstans, var i världen låg det, och vem höll i spaken? Det måste ju finnas en materia där bakom..."

"En värld utan centrum var inte för Ragnar Johansson."


En ihan täysin sisäistänyt Ragnar-Ruotsi -analogiaa, noin itsepintaisen jäärän luonnehtimana. En tuon itsepintaisuuden vuoksi myöskään pitänyt häntä ruotsalaisuudessaan niin tavallisena kuin kirjassa annetaan ymmärtää. Lunkejahan ne svenssonit ovat...

Pienempi miinus tulee miehen elämänkaaren lopussa; ihastuminen toiseen naiseen ja sen seuraukset. Se ei jotenkin tuntunut loogiselta aiemmin luettuun nähden. Ehkä sen tarkoitus on välillisesti alleviivata, että jos ei saatu kansankoti Ruotsiakaan täydellisen valmiiksi, niin joutui Ragnarkin huomaamaan, että elämä kuitenkin menee omia polkujaan, valmiiden mallien ohi.

Mutta paljon on plussaa, sillä kirja on kyllä hyvä. Kehystarina toimii, kieli on elävää ja paikoin saa nauraakin. Olosuhteet ovat sen verran tutut, että ikäänkuin saa olla tapahtumissa mukana.

Ja isän ja Elsa-tyttären suhteessa on jotain kaunista. Vaikka Elsa tavallaan petti isänsä suuret odotukset urheilurintamalla ja lähti joidenkin humanististen alojen perään, niin väitöstilaisuuteen isä tulee ja on ylpeä tyttärestään.

Kollasin mikä tämä Andersson on naisiaan eli henkilöjään. Vaikuttaa olevan näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija, rohkea kannanottaja ja vaikeasti lokeroitava. Svea-kirjan luettuani löydän henkilöhistoriasta jotain tuttua: Kuten kirjan aviopari, myös Anderssonin isä on veistonopettaja ja äiti on Norrlannista. Ja kirjan Elsa-tyttären kanssa itse kirjailijakin on harrastanut kilpahiihtoa ennen kuin lähti kieliopintoihin.

Anderssonilta on ilmestynyt suomeksi kirjat Omavaltaista ajattelua ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Sveas son ilmestyy nimellä Svean poika Siltalalta vielä vuoden 2018 aikana.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä

"Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi", on tuoreimman Ulitskaja-suomennuksen motto, ja sillä meiningillä mennään läpi kirjavan joukkion mitä monenlaisimpia ihmistapauksia. Ulitskaja marssittaa novellikokoelmassaan rakastettavalla tavallaan lempeän ironisesti koko konkkaronkan, niin vajavaisia, ylväitä, avuliaita ja etuoikeutettuja. Juoppoja, herroja ja narreja. Kerrostalojen rappukäytävien oma odöörinsä tuntuu nenässä, junien kolmosluokan tunkkaisuus on käsinkosketeltavaa. Jotain viehättävää tuossa on kaikesta huolimatta. Russkaja duha - suurta venäläistä sielukkuutta.

Vähän vierasta tuo on suomalaisen silmiin, kuitenkin sen verran tuttua että ensi sivuilta lähtien pääsee juoneen kiinni.
Se vain kohtuullisen systemaattiseen skandinaaviseen yhteiskuntaan tottunutta mietityttää, että miten tuollaisella mentaliteetilla pystytään pitämään jonkunlaista suurvaltaa pystyssä, tuonkaan vertaa?

Novelleja on melkein neljäkymmentä, lyhimmät sivun mittaisia tuokiokuvia. Tavallista venäläiselämää, joukossa muutama juttu Ulitskajan kirjailijamatkoilta ulkomaille tai auringon perään etelään. Teksteissä Venäjänmaan - tai Neuvostoliiton - laajuus tulee hyvin esille. Varsinkin, jos nappaa välillä kartan avukseen. Joku on Kazakstanista, jotain epäillään tsetseeniksi vaan hänpä onkin hollanninsaksalaista juurta, välillä käydään länsiukrainalaisessa parantolassa, väliin Kaukasuksella. Ja mausteena kirjailijan omaa juutalaista taustaa.

Ulitskaja on mahtava kertoja, ote on viisas, lempeä ja elämänmakuinen. Suorasanaisen pahan akankin mentaliteettia löytyy. Ja itseironiaa: "Hän halusi puhdistautua ennen kuolemaansa, ja kuten tiedossa on, Siinainvuorella auringonnousun nähnyt saa anteeksi neljäkymmentä syntiä. Ajattelin, että minulle ei yksi nousu riittäisi."

Meidän tsaarimme väkeä on mielestäni paras hänen novellikokoelmistaan, mutta ei tämä hänen upeiden romaaniensa - Daniel Steinin, Medeian ja Vihreän teltan - tasolle kuitenkaan yllä.


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Antti Tuuri: Pohjanmaa



364 sivua pohjalaista uhoa, sattumuksia ja huumoria. Surua, jota ei saa näyttää. Hulluja miehiä ja vahvoja naisia. Kliseemäinen, silti yksi lempikirjoistani.

Viikko sitten Pohjanmaa näytettiin televisiossa, ja sen siivittämänä aloin lukemaan kirjaa varmaan viidettä kertaa. Aina se maistuu. Sarjassa ”Hakalan veljekset seikkailevat, osa n + 1” kauhavalainen suku on kokoontunut jakamaan Amerikkaan pahasisuista vaimoaan paenneen vaarin mitätöntä perintöä. Yhden päivän aikana käydään muutama sota ja kapina lävitse, juopotellaan, selvitellään nuoruusiän romansseja, käydään läpi parisuhteiden onnettomia käänteitä; loputonta leukailua ja viisastelua vielä mausteena.

Kirjasta voisi kirjoittaa ylistävän arvion, sen mehevästä kielestä ja loputtomista naurunpyrskähdyksistä. Kerronta on aitoa ja elävää, sen Tuuri todella osaa. Yhä uudestaan kirjan luettuani mietin kuitenkin, viekö taitavan kirjailijan kieli tekstiä liikaa?

Kirjan kansitekstin mukaan Pohjanmaa on eepos koko pohjalaisesta kansanosasta. Onkohan sittenkään ihan niin? Se on myös osin kliseiden pohjalle rakennettu surkuhupaisen huumorin teos, mitä Antti Tuurin tavaramerkiksi tullut epäsuora ilmaisu vinoiluineen ja arveluineen vie ehkä pidemmälle kuin mitä varsinainen pohjalaisuus on?

Läheltä Pohjanmaata kun olen ja kun osa juuristakin juontuu sinne, tunnen tuon maankolkan aika hyvin. Lapsena kierrettiin perheen kanssa paljon urheilukilpailuissa; kyllähän pohjalaismiehet toki erottuivat. Äitini tapasi sanoa, että siellä sitä taas on yksi pohjalaisauto täynnä viinaa ja uhoa. Ja höysti sitä sitten tarinoilla lapsuudestaan Parkanon mummolassa, missä pohjalaisia liikkui paljon.

Mutta onko nuokin muistumat muokanneet kuvaa liikaa? Pohjalaisuus kaikkine hauskoine stereotypioineen on sellainen leima, että sen läpi tulee herkästi katsottua tuota maankolkkaa värittyneesti. Eppäilen vahvasti, ovatko pohjalaiset verbaalisesti noin lahjakkaita kuin Tuurin mukaansatempaavat nakkelut ja lettuilut antavat ymmärtää…Ja jos vietit ja viina sitä miesväkeä noin veisivät, niin mistä sitten se menestys, mistä Etelä-Pohjanmaa kuitenkin tunnetaan?

Kyllähän Pohjanmaalla on innostuttu ja toimeen tartuttu. Kansanluonteen kuvauksena pidän kuitenkin enemmän samaan sarjaan kuuluvasta Lakeuden kutsusta; siinä toimen mies pistää päivän aikana monta asiaa kuntoon, ostaa peltiverstaan ja järjestää avioliittonsa, muiden pienempien asioiden ohessa.

Myös Pohjanmaassa kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Kerronnallisesti Tuurin tapa ympätä yhden päivän sisään monia eri aikakausia kyllä toimii. Teksti vie, vaikka näyttämöt vaihtuvat; siinä Tuuri on mestari. Mutta hiukan jurppii se, että yhden Lummukan hiekkakuopille suuntautuvan uimareissun aikana – liekö pariakymmentä kilometriä enempää – Hakalan äänekäs veljessarja ehtii muutaman kymmenen sivun mitalta raportoida suvun ja Lapuan liikkeen edesottamukset Mäntsälän kapinan aikana tarkkaan, muutamien muiden aihepiirien ohella. Mutta tämä nyt voi olla hiuksenhalkomista…

Elokuva ja kirja on hyvä käydä läpi rinta rinnan. Elokuva on kirjaa pinnallisempi, mutta siinäkin on hetkensä. Hakalan Paavo eli legendaarinen Esko Nikkari ympäripäissään poliisin kuulustelussa on suomalaisen elokuvataiteen huippuhetkiä ja Kalevi Kahra opettajana on mahtava. Mutta kirja vie voiton, monipolvisten lauseiden makustelu on syy, miksi palaan tähän kirjaan aina uudestaan, vaikka sen todenmukaisuus mietityttääkin.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Jordan Rudess: Pianokonsertti From Bach to Rock 6.4.2018

Dream Theaterin kosketinvirtuoosi Jordan Rudess kävi vetämässä hienon ja intiimin konsertin Vantaan Martinuksessa 6.4.2018. Pianokappaleita pitkän uran varrelta, Bachin preludeista DT:n koukeroihin. Yhtä jollain tietokonehärpäkkeellä soitettua biisiä lukuunottamatta vain flyygeliä ja kappaleiden välissä lämmintä jutustelua siitä, miten out of nowhere hän päätyi 9-vuotiaana pianon ääreen ja vuosikymmeneksi klassisen musiikin opintoihin, kunnes sitten otti opinahjostaan hatkat ja rock vei mennessään.

Yksi syy genren vaihtoon lie miehen jopa liiallinen improvisointi. Rudess kertoi hauskasti, miten oppilaitoksissa piti vetää klassista nuottien mukaan ja miten hän pisti improvisaatioita väliin, mikä ei taas klassisen tyyliin sopinut.

Vaikka itse pidän häntä miltei täydellisenä kosketinsoittajana, niin kieltämättä hän saisi pitää koskettimilla liruttelun joskus hieman paremmin aisoissa. Muuten kiva duettolevy DT:n kitaristin John Petruccin kanssa kärsii hieman siitä, kun Rudess sujauttaa korumaisia improja sinne tänne. Määränsä kutakin.

Mutta käsittämätön taituri hän on. Nyt jo ikää 61 ja sormet pelaa. Tuntuu käsittämättömältä, miten yksi ihminen voi soittaa noin - ja kun olen katsellut tuubista DT:n keikkoja, niin huomaa että hän vetää monet noista käsittämättömistä kuvioista vielä yhdellä kädellä!

Martinuksen ohjelma oli hyvä, välissä oli joku pitkä Chopinin etyydi, sitten medley 70-luvun progehelmistä, ja väliin taas jutustelua käsien lurautellessa pikku melodioita tarinan sekaan. Illan hienoin pätkä oli David Bowien Space Oddity - Rudess myös lauloi sen, ja vaikkei miehen lauluääni yllä soittotaitojen tasolle, niin tuo kappale oli upea!

Dream Theaterin tuotannosta kuultiin Hollow Years, Silent Man, gospel-henkinen Spirit Carries On ja sitten yksi biisi Six Degreesiltä. Ja lopun huipentumana Dance of Eternity; Rudessin veto paljasti tästä alkujaan kakofonialta tai osittaiselta vitsiltä kuulostavasta potpurista hienoja klassisia rakenteita, nyt tulee DT:n alkuperäisversiotakin kuunneltua ihan uudella tavalla.

Yesin 70-luvun klassikoiden kohdalla olen huomannut, miten monimutkaisten progesävellysten hienoudet selkiävät, kun ne soitetaan pelkällä pianolla. Siinä mielessä Rudess olisi saanut soittaa Dream Theateria vielä enemmänkin.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Sarjassa "saksalaisukot tomerien suomalaisnaisten pauloissa" osa n: Tamperelaistunut saksan kielen lehtori.

Niin, aiheesta on tullut luettua ennenkin, viimeksi vuosi sitten Wolfram Eilenbergerin "Minun suomalainen vaimoni". Vähän samalla lailla kliseinen asetelma on tässäkin: saksalaismies ihastuu suomalaisnaiseen, menevät naimisiin ja muuttavat vaimon kotimaahan. Paitsi kotikenttäedun vuoksi, nainen on ylivertainen käytännön asioissa ihan jo siksi, että sattuu nyt vain olemaan suomalainen nainen. Vähän kansallisia erityispiirteitä, hauskoja sattumuksia johtuen kielellis-kulttuurisista väärinymmärryksistä, ja niin edespäin.

Schmitzin kirja poikkeaa tästä kaavasta kahdessa suhteessa edukseen. Ensiksikin yliopistolla työskentelevä päähenkilö - osuvasti nimeltään Hermann - osallistuu työnsä puolesta suomalaisimman sanan hakuhankkeeseen. Siinä lomassa tulee luontevasti makusteltua suomen sanoja ja ihmeteltyä, miten kauniin suloiselta germaaninkielisessä suussa maistuu vaikkapa sana millainen. Tai totta kai. Eilenbergerin kirjassakin tätä lingvistiikkaa inansa verran toki oli, sieltä mieleen jäi ilmaisun höpö höpö kaikkivoipaisuus. Kun vieraan maan kasvatti tuntee olonsa kylmässä Pohjolassa täysin orvoksi ja yksinäiseksi, tulee vahva suomalaisvaimo ja pelastaa tilanteen sanomalla höpö höpö.

Juonellisesti tämä sanahanke antaa hyvän rungon mielenkiintoisten sanojen esittelylle ilman, että sorrutaan tylsään luetteloimiseen. Lämpimämpi, sillä lailla, jompikumpi... suomi on kyllä aika sointuva kieli.

Toinen plussa on sitten huumori. Vaikka osa menee hiukan kliseemäisesti hahmoteltavan vierasmaalaisen pienen avuttomuuden piikkiin, on Schmitzissä kyllä kertojankin vikaa. Ja myös lapsenomaista innostumista, mikä lähes säännönmukaisesti onkin kirjassa toistuvien lukuisten kommellusten takana. Joista pohjalaisemäntä ei usein lainkaan ole mielissään.

Jos kirja aiheuttaa ainakin puolenkymmentä aivan spontaania pitkään kestävää naurukohtausta, ei kirja voi olla huono. Schmitzin erityiskunniaksi mainittakoon vielä, että herkullisimpiin kohtauksiin on siroteltu pikku vihjeitä pitkin matkaa, ja kun kliimaksi sitten varoittamatta tulee, on aseeton lukija yllätetty. Pari kertaa vaimoni jo kyseli, onko kaikki hyvin, kun meinasin nauruun tukehtua...

Esimerkiksi käy tarina yli ysikymppisestä naapurin miehestä, sotaveteraani Seposta, joka saa kutsun pressan linnan juhliin. Aikansa taikkaillaan ja kursaillaan kutsun kanssa, kunnes naiset (kuinkas muuten) ottavat ohjat. Hermannin vaimo ja Suomeen vierailulle tullut saksalaisäiti vievät Sepon ostoksille, ostetaan puku, harjoitellaan presidentinlinnassa jonottamista ja kättelemistä. Ja itsenäisyyspäivänä nähdään televisiosta, miten Seppo selviää moitteettomasti kättelyistä, vilahtaa pari kertaa ruudussa, juttelee saksaksi Saksan suurlähettilään kanssa, ja sitten... no lukekaa itse!

Tuttuutta kerrontaan toivat myös tutut paikat. Kuten Pispala ja Rajaportin sauna, minne päähenkilö saa vaimoltaan lahjaksi kymmenen kerran sarjakortin, sitten toisen, ystävystyy Urman kanssa (=ulkonäöltään Urho Kekkosen ja Jorma Uotisen risteymä) ja lopulta päätyy vakituiseksi viikkokävijäksi. Mies on näemmä suomalaistunut täysin...

Pitäisiköhän ottaa Schmitziin yhteyttä, ja lyöttäytyä joskus jonnekin Hämpin kahviloista sanalle. Päivitellä suomen kielen hauskoja ilmauksia, ja vastavuoroisesti saksan. Kuten sitä, miksi sanotaan ein/laden silloinkin kun puhutaan ilmiselvästi kahden ihmisen kutsumisesta. Eikö pitäisi sanoa vaikkapa Ich habe die Ehepaar zu uns zweigeladen... Kieleni rajat ovat maailmani rajat, so gibt es!

torstai 25. tammikuuta 2018

Ljudmila Ulitskaja: Die Kehrseite des Himmels (Discarded Relics)


Kirja on Ulitskajan parinkymmenen vuoden ajalla kirjoitetuista kolumneista ja muista kirjoituksista koottu kokoelma, joka on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2012, saksaksi neljä vuotta myöhemmin. Vaan Siltala hoi - ei ole vielä suomeksi käännetty! Siispä ostamaan Amazoonista saksannosta.

Kirjasta on ilmestynyt myös englanniksi käännös nimellä Discarded Relics.

Aluksi Ulitskaja kertoo juutalaisesta suvustaan ja taustoistaan. Sitten on hieman hajanaisia, parinkymmenen vuoden aikana ilmestyneitä kirjoitelmia. Pääosa kolumneista kuvaa hänen poliittista ajatteluaan ja elämänkatsomustaan, uskontoa, kuolemaa ja selviytymistä rintasyövästä. Jos Ulitskajasta pitää, on loppupuolisko kirjaa melkein pakollista luettavaa.

Ulitskaja on rohkea nainen, Der Spiegelin mukaan oletettavasti nyky-Venäjän vaikutusvaltaisin kirjailija. Hänen tekstinsä Putinin Venäjästä on niin kovaa, että kumma (onni!) kun ei ole nykyinen Tsheka lähettänyt nahkatakkimiehiä asialle. Näissä 2000-luvun mittaan ilmestyneissä poliittisissa teksteissä ei tosin ole nyt kovin paljon uutta, samanlaisia näkemyksiähän täällä on luettu eri lehdistä viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta Venäjällä julkaistuina kymmenen vuotta sitten näillä on ollut ja on erityinen painoarvonsa.

Elämänkatsomukselliset tekstit ovat tavallaan tuoreempia. Juutalaissyntyinen Ulitskaja tunnustautuu kristityksi, tosin suhde on vähän ambivalentti. Hän peilaa kiinnostavasti kolmen Abrahamin-uskonnon näkökulmasta aikamme uskontojen vahvuuksia ja ongelmia, ja ateisteja mitenkään väheksymättä peilaa kuoleman kautta elämää ja sitä, miten hän kokisi elämän sisällön jäävän jotenkin auki, jos suhtautuisi kuolemaan ateistin lailla.

Voimakkaan tunnustuksellisen ja henkilökohtaista katsomustaan erittelevän tekstin lomassa Ulitskaja haastaa myös ortodoksisen kirkon: mammonaa, valtaa, alistumista. Tulee väistämättä Heinrich Böll ja hänen kiirastulensa katolisen kirkon kanssa mieleen - kuten Ulitskajalla, myös Böllillä on voimakkaita, koskettavia kuvauksia uskonnollisuudesta, kuten vaikkapa kirjassa Naisia joen maisemassa.
 
Kirjan lopussa on muutaman kymmenen sivun osuus rintasyövästä. Ulitskaja käy läpi diagnoosia, miettii missä leikkaus tapahtuisi, ja Venäjän sairaaloiden tasoa syvästi epäillen päättää mennä Israeliin tutkittavaksi ja leikattavaksi samaan aikaan tapahtuvan kirjailijakonferenssin kanssa. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi pelkojaan, tuskailee muutaman kymmenen sivua kesken olevan Vihreän teltan alla -romaanin viimeistelyssä, käy esiintymässä konferenssissa, kiirehtii sieltä sairaalaan.

Kahden leikkauksen jälkeen myönteisiä ennusteita. Ja hän toteaa: Sairaudet ovat osa elämää, eivät kuolemaa (Die Krankheit ist eine Sache des Lebens, nicht des Todes). Tuota lukiessani ajattelen kesällä syöpään kuollutta äitiäni.

Syöpäjakson kuvauksen lopussa Vihreän teltan kirja on enää parin sivun verran kesken. Sairaus on selätetty; samalla on annettu lukijalle mielenkiintoinen näkymä Jerusalemin kortteleihin ja sairaaloihin, elämään Israelin ja Moskovan välillä, mainion romaanin synnytystuskiin. Täytyypä lukea tuo Vihreän teltan alla uudestaan.

Kirja sopii hyvin Ulitskajan henkilökuvaksi. Kirjoittaakseen niin erinomaisia, kansainvälisiä palkintoja kerääviä (mutta Nobel viipyy vielä!) kirjoja pitää olla tuollainen laaja persoona; samalla aikaa suoran rahvaanomainen, samalla herkkä, ymmärtävä. Äitihahmo ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, tieteilijä (geneetikko) ja taiteilija samalla kertaa. Elämänmakuista tekstiä tuottava kirjailija.