perjantai 26. huhtikuuta 2019

Amos Oz: Juudas

Tämän kirjan juonesta ei oikein tekisi mieli sanoa mitään, jottei paljastaisi liikaa. Toisaalta ns. juoni ei ole tässä oleellisin vaan se jonkunlainen maisema, tai maisemat, jotka Amos Oz onnistuu kirjan sivuilla luomaan.

Eletään 1950-luvun loppua Israelissa. Nuori Shmuel Ash on menettänyt naisystävänsä, sosialismia opiskelevan kaveripiirinsä, jättänyt opintonsa ja päätyy avustamaan vanhaa yksinäistä miestä. Lähinnä kuuntelemaan hänen vuolasta puhettaan.

Puhutaan Israelista, Juudaasta, juutalaisuudesta ja vakava ihastuskin on mukana. Keskeisintä itselleni oli kuitenkin käydä kirjan kautta sotienjälkeisessä ajassa nuoren juutalaisvaltion ja arabien vihamielisellä rajalla, kuunnella kirjan kertojien kuvauksia miten vielä niin vähän aikaa sitten nuo kaksi kansaa olivat eläneet limittäin ja sopusoinnussa; eri sortin sionistien perusteluja miksi valittu tie oli oikea, tai väärä.

Surraan kuolleita läheisiä, kuljetaan Jerusalemin syrjäisiä katuja, käydään debattia idealismin ja inhorealismin välillä. Välillä otetaan vauhtia 1930-luvun Latviasta, mistä isoisä lähti Luvattuun maahan. Maustetut ruoat, pöly ja kuivuus, Raamatun tarinat ja maisemat - Amos Oz osaa luoda henkeä ja elävyyttä tekstiin, tunnetta siitä kuin itse kulkisi Jerusalemin kujia.

Sivujuonteena - josta tosin kirjan nimi tulee - Shmuel pohtii Juudas Iskariotia, josta hän oli tekemässä lopputyötään. Juudas kuvataan aika yllättävästä, myönteisestä näkökulmasta - samalla ihan sormea osoittelemalla muistuttaen, miten petturi-Juudaksen maineesta on sitten saanut kärsiä kategorisesti koko juutalaissuku.

Historiasta kun olen kiinnostunut, niin arvostan kirjoja jotka avaavat aikakausien tapahtumia ja näkymiä menneisiin vuosikymmeniin tai -satoihin, tavallaan luoden näyttämön jota voin sohvalla lukiessani katsella. Amos Ozin Juudas onnistuu tässä erinomaisesti.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Claes Andersson: Det underjordiska utsiktstornet

Jokohan alkaa vanhan mestarin kynä tylstymään... tai sitten elämänala alkaa käydä sen verran kapeammaksi, että runoissa korostuu yksinäisyys, vanhojen muistelu, pessimismi. Se mistä eniten Claes Anderssonin runoissa pidän, eli itseironia, moniselitteiset aforismit ja tiukasti ajan hengessä olevien asioiden keikauttaminen päälaelleen - paradoksien taide - on tässä 2018 ilmestyneessä kirjassa taka-alalla.

Det underjordiska utsiktstornet on hajanaisempi kuin eniten kolahtaneet 2000-luvun teokset "Jag älskar dig med mina höstliga dimmor" -kirjaan saakka. Tässä uusimmassa on joitain unenomaisia välitekstejä, joiden merkitys ei juuri avaudu (ylipäänsä en pidä kirjoissa unien kuvailuista ja selityksistä!); sitten kirjan lopussa on 12-osainen irralliselta tuntuva - sinänsä ihan ok - takauma vuoden 1996 kulttuuriministeriaikoihin. Siinä on kyllä joitain herkullisen pisteliäitä paloja kuten:

Kritiskt tänkande är alltid välkommet i
     min regering
Men i den här frågan är du så god och tycker
     som jag, säger statsministern

Mutta yleensä nuo valtakuviot on luettu jo aika moneen kertaan, siinä teemassa Andersson on toistanut itseään pitkään.

No, paikoin kirjasta irtoaa sitä parastakin Clasua, aforistisia tiukkoja lauseita tyyliin

De som har allt har allt utom det de saknar

Juuri tuollaisista vedoista olen Anderssonissa pitänyt. Pitää olla koko ajan vähän varuillaan... lause voi alkaa sinällään toteavasti, kunnes sitten lopussa keikautetaan kaikki ylösalaisin ja lukijan pitääkin oikein makustella riviä että mitenkäs tää nyt menikään?

Parhaat välähdykset liittyvät yksinäisyyteen:

Jag kände mig ensam när jag var barn
Jag kände mig ensam när jag blev vuxen
Nu när jag är gammal och väntar på slutet känner
     jag mig ensammare än någonsin
Ensamheten är min bästa vän
Jag kommer att sakna den mer än några andra

Tai vain lyhyesti:

Kan man ens kalla det ensamhet då ingen vet om det?

Joo, kirjassa on kyllä hienoja paloja, mutta tendenssi on synkänpuoleinen. Andersson ei enää juuri kuvaile luopumisen tuskaa edes erotiikasta kirjoittaessaan; enempi se on muistelua, surumielistä häivähdystä jostain joka oli. En tiedä sitten luinko tätä kirjaa ounastellen että viimeisiä viedään, ja nousiko siksi jo lukiessa tietynlainen fiilis.

Päällimmäiseksi jää periksiantamisen tunnelma, enemmän luovuttamista kuin luopumista.

Många dör tidigt i livet
Vi är systemets slavar, vi lever på det sättet att
     många andra därigenom dör
Vi ville det inte men vi ville inte heller
     något annat



sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Jari Järvelä: Veden paino

Kosken kahta puolta -kirjan innoittamana tartuin Jari Järvelään uudelleen. Ja kun tukinuitto sekä heimoseikkailut hiukan kiinnostivat, oli valintana Veden paino, vuonna 2001 ilmestynyt Järvelän toinen romaani.

Asetelma on kiinnostava. Tukkiyhtiö on ostanut vanhan vallan aikana isot savotat Karjalasta, ja kun Suomi itsenäistyy ja neuvostovaltio alkaa vetää rajojaan kiinni, onkin tukkikapitalistilla ongelma: miten saada puut Suomen puolelle Aunuksenkorvesta, kun sopiva uittoväylä Miinalanjoki kieputtelee väliin Suomen, väliin Neuvosto-Venäjän puolella?

Matkaan lähetetään nuori metsäylioppilas Yrjö Pihlava uittourakan työnjohtajaksi. On mielenkiintoista seurata tämän reposaarelaispojan matkaa Helsingistä Salmiin ja Venäjän puolelle silloisia kulkuvälineitä pitkin. Pihlava tietää odottaa haasteita (mahdettiinko sata vuotta käyttää tuota kulunutta sanaa?), mutta matkan päässä odottaa silti yllätys. Juhannuksen pyhiä viettämässä ollut ruokoton porukka heinittyneellä niityllä, veneitä kateissa, työkalut sitä sun tätä.

Pihlava on vähän sinisilmäinen ja ihanteellinen, ei tosin siinä mielessä kuin samaan aikaan siellä hosuneet heimosoturit. Mutta sitkeä hän on. Pihlava koittaa ottaa johtajan roolia värikkäässä porukassa ja ajoittain onnistuukin siinä kokien samalla voimakasta vastuuta hänelle annetusta tehtävästä - tukit on saatava perille kun ne on kerran ostettu ja kaadettu.

Miinalanjoki virtaa välillä Suomessa, palatakseen jälleen Aunuksen puolelle ja sitten taas takaisin. Väliin tukit karkaavat rantaniituille, väliin iskevät polsujoukot aseineen, väliin heimosoturit; tapellaan ja ruumiitakin syntyy. Pelkkää leppoisaa puun huilaamista veden viemänä tämä kirja ei todellakaan ole.

Taisin kuitenkin lukea kirjaa enemmän ajan ja metsätalouteen kuuluvan toiminnan kuvana kuin romaanina. En ihan jaksanut keskittyä lukuisiin takaumiin Reposaaren satama- ja sahayhteisöstä ja lapsuudesta, eikä monipuoliseen henkilögalleriaankaan tullut syvennyttyä kovin hyvin. Vaatisi varmaan toisen luvun hahmottaa teosta kokonaisemmin.

Mutta tykkäsin lukemastani, oli kiinnostava käväistä vuosisadan takana. Ja kun metsäalan töistä oikeastaan vain uitto on jäänyt kokematta, niin oli kiva tutustua siihen puoleen näin romaanin välityksellä.

Uittosuvun jälkeläisenä Järvelä on varmaan saanut kodin peruina hyviä taustoja tekstiinsä. Yksi hauska yksityiskohtakin löytyy: Kosken kahta puolta -kirjassa hän kuvaa herraskaista isoäitiään, miten mattojen hapsut piti olla salissa suorassa. Niinpä tämä kokemus on välittynyt tähän uittokirjaan, nuoren Yrjö Pihlavan muistoihin reposaarelaisesta hienostotalosta.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Hans Abrahamsen: Schnee

Työreissulla auton radio oli Ylen Ykkösellä. Sieltä tuli Klassikkoparatiisi-niminen ohjelma, josta toimittajan lumiaiheisen juonnon jälkeen alkoi kuulua maagista, minimalistista pianon ja viulun hiljaista dialogia. Sävelet pianon diskanttikoskettimilta putoilevat harvakseltaan, kuin aavistuksen verran myöhässä, rytmin vaihtuessa koko ajan. Monotoninen viulunkihnutus taustalla on vuorostaan säännönmukaista ja luo hienon jännitteen pianon soitolle.

Tämä on hiljaisuutta, jossa ikäänkuin aika kiertää, tulee takaisin lähteäkseen sitten taas jonnekin; ja palaa, yhä uudelleen. Tätä ei kuunnella imuroinnin taustamusiikkina...

Säveltäjä on tanskalainen Hans Abrahamsen, teoksen nimenä Schnee. Tunnin mittainen teos koostuu viidestä kaanonparista (näin ohjelmatiedoissa sanotaan, mitä tuo kaanon sitten lie tarkoittaakaan...) Joka tapauksessa noiden parien välissä on intensiivisemmät, tuota meditatiivisuutta paikoin vähän liikaakin rikkovat jaksot, joissa tulee huilukin mukaan. Ja se hyvä puoli niissä on, että sitten jälleen koittavan rauhallisemman jakson hiljaisuus ja toisteisuus tulee taas korostuneempana esiin.

Mieleen tulevat monet minimalistit, hiljaisemmissa jaksoissa Arvo Pärtin Tabula Rasa, rytmikkäämmissä Steve Reich.

Toki teoksen tenho taantuu minuuttien edetessä, toinen puolisko on jo rasittavampaa kuultavaa. Mutta olipa piristävä yllätys kesken ajomatkan!

torstai 7. helmikuuta 2019

Jevgeni Volodazkin: Lentäjä

Nyt kun Ljudmila Ulitskajan laaja tuotanto alkaa olla kahlattu, alkaa olla tarvetta löytää uusia tuttavuuksia venäläisestä nykykirjallisuudesta. Jevgeni Volodazkin, keskiaikaisen kirjallisuuden ja historian tutkija, vaikuttaa lupaavalta. Hänen toinen romaaninsa, henkevä ja arvoituksellinen Lentäjä oli hieno kokemus. Vajaassa 400 sivussa oli tapahtumia neuvostovaltion tuhoamisleireistä syväjäädytykseen, mutta enemmän sitä kuitenkin luonnehtii tapahtumattomuus ja ajan ulkopuolinen tarkkailu. Ikäänkuin seuraisi peliä, jossa aika ei etenekään janan toisesta päästä toiseen, vaan enemmänkin ympyrää. Tai vaan jotenkin muuten kuin mihin on tottunut.

Kirja kertoo vuonna 1900 syntyneestä Innokenti Platonovista, nuoren neuvostovaltion uhrista, joka Solokan vankileirillä selviää varmalta tuholta suostuessaan ihmiskokeeseen, syväjäädytykseen. Ironista, että sitä kehittänyt tiedemies on itse passitettu vankileirille hänen ilmaistuaan, että syväjäädytys saattaa toimia eläimillä, mutta ei ihmisillä. Neuvostovaltion usko ”tieteeseen” oli vahva, ja jos sitä epäili - vaikka olisi alansa huippututkija - niin leirille vaan, pakotettuna kokeilemaan elävillä ihmisillä.

Mietin, millä lailla tätä pitäisi rinnastaa Leninin balsamointiin?

No, Innokenti sulatetaan vuosikymmenten jääunesta 1990–luvulla. Saksalainen lääkäri Geiger seuraa Platonovin toipumista ja opastaa häntä aivan toiseen aikakauteen. Platonov alkaa pala palalta kasata omaa ja maansa historiaa, elää samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1900-luvun alussa ja aikuisuuttaan lähes vuosisata myöhemmin. Fyysiseltä iältään vielä nuorena miehenä, mutta kronologisesti katsottuna melkein satavuotiaana. Ratkaisu antaa hyvän mahdollisuuden vallankumouksen jälkeisen sekasorron ja tuhoamisleirien kuvaukseen samoin silmin joilla sitten päivitellään 2000-luvun vaihteen öykkärikapitalismia ja ulkokultaisuutta.

Platonov tapaa nuoruudenrakastettunsa juuri ennen tämän kuolemaa, ihastuu tämän pojantytär Nastjaan ja he menevät naimisiin. Nastjan voimakkaan tämänpuoleisuuden ja elämänhalun kautta ristiriita - tai jännite - Innokentin puoli-ikuiseen, nostalgiaan ja muistoihin yhä enemmän takertuvaan hahmoon korostuu.

Kirjan arvioinut Hellevi Matihalti kirjoittaa, että ”Lentäjä on kuin loistava täydellinen kaari – tai ehkä sittenkin ympyrä, kuin aika ikuisuudessa, ilman alkua ja ilman loppua, koska kuolema ei ole loppu.”

Aika - mitä oli eilen, tänään, huomenna - ja ajattomuus kulkevat kirjassa rinnakkain jännällä tavalla. En varmaankaan pystynyt tästä jännitteestä kertalukemalla kaikkea ammentamaan. Kirjan luettuani jäi vähän epätietoinen olo. Mitä kaikkea kirjailija koitti sanoa? Jäikö isoin osa hoksaamatta... pitää lukea Lentäjä aika pian uudestaan.

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa

Brysseliä, pakolaiskriisiä ja perhedraamoja. Ilkka Luukkonen on vetäissyt ihan käypäisen esikoisromaanin, jossa on useampiakin kerroksia, muutama tosi hyvä henkilöhahmo ja vetävää kieltä - joskin paikoin verbaliikka tuntuu vievän kirjailijaa hiukan liikaakin.

Insinööri Antti on ajautunut kirjeenvaihtajaksi Brysseliin. Median kannattavuus on syöksykierteessä, omakin työ uhan alla ja pomo hiillostaa yhä muuttuvilla juttuvaateilla. Antti kasaa isoa reportaasia Välimeren pakolaiskriisistä ja henkilökohtaisen elämän mutkien vuoksi tuntuu haukkaavan liian ison palan. Pitää etsiä Brysseliin perhettään paennutta siskontytär Kaislaa, käsitellä oman, siskonsa ja Kaislan äitisuhteiden outouksia ja kaiken päälle omakin avioliitto unkarilaistaustaisen Anna-vaimon kanssa alkaa natisemaan. Tähän kaikkeen ihmissuhdepsykologiaan herra insinöörin pökkelömäinen luonne ei anna kaikkein parhaita eväitä.

Antti jää kirjan henkilögalleriassa aika etäiseksi, vaikka onnistuu lopulta tekemään yllättävän uroteonkin.

Sitävastoin tämä sisarentytär Kaisla on virkistävä tapaus. Jotain nuoruuden ehdottomuutta ja äkkipikaisuutta, samalla ajoittain myös kypsempää ajattelua. Tuo Kaislan luonteen jännite on kuvattu hyvin.

Samoin puoliso Anna on hyvä ja sympaattinen tyyppi. Ottaa elämää ohjakseen vieraassa kaupungissa; ihminen, joka pystyy pitämään monia lankoja käsissään.

Kirja antaa pääjuonen lisäksi kiinnostavia näkymiä moniin sivuteemoihin. Belgian Kongo on yksi, suomalaisen median taannoisen syöksykierteen kuvaus toinen. Oman lisänsä kirjaan toivat
jonkun verran tutuksi tulleet Brysselin paikat ja niihin liittyvät mietteet nykypäivän suomalaissiirtolaisuudesta. Tuosta isommasta siirtolaisuudesta puhumattakaan.

Monia lankoja Luukkonen on saanut esikoisessaan alulle ja aika tyylikkäästi hän niitä kuljettaa kohti kirjan loppua. Ehkä loppuratkaisun uskottavuuden kanssa on hiukan niin ja näin: selviääkö vähän liian monta vaikeaa asiaa noin lyhyessä ajassa?

Juha Seppälä: Sydänmaa (ja minun Sydänmaani!)

Juha Seppälän ankeasta maailmasta romaani runsaan sadan vuoden ajalta, saman suvun eri polvia nälkävuosilta hyvinvointi-Suomeen. Siis ulkoisesti katsottuna; olemassaolo tuntuu yhtä tukahduttavalta kuvataan sitten 1800-luvun loppua, kapinaa tai 1970-lukua.

Ollaan Ylä-Satakunnan kylmillä vedenjakajaseuduilla, soisilla mailla missä ei viihdy kuin nälkä, pontikankeittäjät (ja tuoreempana tulokkaana männynversoruoste). Luonnoltaan ja kasvuoloiltaan seutu antaa kyllä luontevat puitteet elämän kovalle kuvaukselle. Niistä ensimmäisen kohteena Minna, joka saa väkisinmakuun jälkeen aviottoman lapsen ja päätyy sittemmin onnettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Torppia rakennellaan, lapsia syntyy ja soditaan. Sitten ollaankin melkein nykyajassa kun suvun nuorempiin polviin kuuluva Vesa menee suvun Kovero-torpan rannoille äitinsä ja tyttärensä kanssa. Jos nyt mitään erityistä hakevatkaan, eivät sitä ainakaan löydä.

Iloton ja ahdistava - no, ankaraahan se elämä noilla sydänmailla on aikanaan ollutkin. Seppäläkin tiemmä lähtöjään sieltä samojen soiden toiselta reunalta.

Mietin omaa Sydänmaatani, äitini äitiä Parkanon Sydänmaalta. Äitinsä kasvatti kahdeksan lasta, heillä seitsemän eri isää, yhden kanssa oltiin hetki muodollisissa naimisissakin. Lapset, kuten mummuni, joutuivat tietysti heti lapsena töihin, siksi hänen tätinsä olisivat halunneet viedä hänet Amerikkaan (ehkä?) helpomman elämän perään. Mutta mummu, tuolloin ehkä 8-vuotias, piiloutui uunin taakse kun tädit olivat lähdössä paluumatkalle.

Sitten tuli mies, lapsia - kuten äitini, joka oli kolmikuukautinen kun mies kuoli keuhkotautiin; tuli toinen joka menehtyi melkein heti kaivosonnettomuudessa, tuli vielä yks lapsi. Mummu kävi töissä taloissa, piti yhtä lehmää ja niitti sille ojanvarsiheiniä ruoaksi.

Ja mummu oli tyytyväinen elämäänsä. Toki hän ehkä halusi peitellä jotain, ei antautunut
muistelemaan köyhää lapsuuttaan ja kovaa elämää lasten kanssa molempien miesten kuoltua; mummu kasvatti kukkiaan ja mitättömistä eläkkeistään osti joskus jotain kaunista kuten uuden nätin hatun.

Sitkeä Sydänmaan kasvatti, kaikesta päätellen oli elämästään kiitollinen.

On joskus hiukan vaikea samaistua romaanikirjallisuutemme yleiseen ankeiluun. Sillä vaikka maamme kylmä on ja siksi jää, niin silti ihan kaikkea se ei ratkaise. Toiset ovat onnistuneet siitäkin repimään vähäisiä iloja, jopa kiitollisuutta.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö takoo tutulla konseptilla Mielensäpahoittajaa toisensa jälkeen. Tartuin epäillen tähän uutuuteen, eikö siitä vanhasta äijästä ole jo nyhdetty kaikki irti? Ja ryöstöviljelyltä kirja paikoin tuntuukin, vaikka toisaalta Kyrö kyllä pitää hahmon aika hyvin kasassa ja vain jonkun verran uskottavuuden rimaa hipoen (tai no, ehkä se jonkun kerran putoaakin) saa ukkoon uusia piirteitä.

Mielensäpahoittaja ryhtyy bloggaajaksi pojantyttären innoittamana. Tämä pojantyttären ja ukon suhde onkin kirjan parasta antia. Jos ei ole suhteet omiin lapsiin olleet läheiset, niin seuraavan polven kanssa löytyy jo lämpöä. Pojantyttären neuvoja oli kiva lukea, eikä ehkä ole aivan uskottavuuden tuolla puolen se, etteikö noin lämpimän suhteen avulla vanha jäärä nuortuisi ja opettelisi niinkin utopistista asiaa kuin blogien kirjoittaminen. Joita Kyrö kyllä hyvin ärsyttävästi kutsuu bolgeiksi. Ei mene läpi.

Blogit sinänsä ovat taattua tavaraa ja hauskaa luettavaa. Niiden myötä syntyy myös suhde vanhaan kiinalaiseen, joka tuo kirjaan vähän uutta väriä.

Edellisen kirjan kohdalla annoin pisteet siitä, että Mielensäpahoittajasta ei tullut ihan niin umpimielistä kylmää jäärää kuin tuollaisesta hahmosta helpolla syntyisi. Siinä suhteessa tämäkin opus jatkaa samaa, tavallaan hyvää linjaa, joskin uskottavuuden kanssa on vähän niin ja näin.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelä on tarttunut paljon käsiteltyyn aiheeseen - kansalaissotaan - mutta erilaisesta ja omakohtaisesta näkökulmasta.

Hänen molemmat mummonsa ovat Vammalasta, saman kosken vastapuolilta. Vastapuolilla ovat olleet myös asukkaat sata vuotta sitten: työväki asusti kosken länsipuolella rautatieaseman lähellä, niin sanottu `hienompi` väki kauppalan keskustassa. Äidin äiti on kuulunut punaisiin, isän äiti valkoisiin.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa äidinäitiä; perheen elämää kansalaissodan kiivaiden taistelujen aikana Nälkälänmäellä ja välillä tyttärenpojan - seitsemänvuotiaan Järvelän - tulemisia ja menemisiä isoäidin pihamaalla.

Nuo jälkimmäiset katkelmat ovat kirjan helmi. Elävästi mieleen nousevat omat muistikuvat 70-luvun alusta oman mummoni pihamaalta kolmisenkymmentä kilometriä tuolta pohjoiseen:

"Astun tampuuriin, eteisessä on aina viileä vaikka ulkona olisi neljäkymmentä astetta ja pihakivellä pystyisi paistamaan munan. Mummi istuu keittiössään pienen pöydän ääressä, sillä on tuoli ikkunan vieressä ja se hörppii kahvia lautaselta."

Tai tuokiokuva kun poika kertoo: "Käyn keittiössä juomassa kuupasta." Ja siitä muistan oman mummuni keittiön; siinä oli pienen tiskialtaan reunalla puna-oranssi sinkkiämpäri, josta ryystettiin kuupalla (toki jo muovisella) pihakaivosta kannettua vettä. Ja sitten taas mentiin serkkupoikien kanssa pitkin mäkeä.

Niin, Järvelä kuvaa 1970-luvun miljöötä Vammalan asemanmäellä hyvin aidosti ja kun välillä on tuskaista seurata vuonna 1918 kymmenvuotiaana olleen Aino-mummin perheen pakenemista punaisten ja valkoisten kivääritulen alta, tulee kirjaan taas suvantovaihe, jossa kuvataan pikkupojan seikkailuita kuusikymmentä vuotta myöhemmin asemanmäellä.

Toiseen puoliskoon siirrytään Vammalan toiselle puolelle, sillan yli, jonka toiseen päähän tyttärenlapsia saattamassa ollut mummi jäi katsomaan, että sillan päässä se toinen isoäiti on ottamassa heitä vastaan. Mutta silloinkaan isoäidit eivät vielä tavanneet.

Isän äiti Sofia olikin ihan toisista oloista; hiukan kliseisenkin fiini suomenruotsalainen, jonka kodissa matonhapsut piti olla ojennuksessa ja puutarha kilpailuissa palkittu. Pojalla on näissä katkelmissa tylsää, mutta alkuosan tapaan Sofian takautumat kansalaissodan aikaan ovat yhtä väkeviä kuin Aino-"kollegallaan". Sofia-isoäiti oli kansalaissodan aikaan 13-vuotias ja hän vuorostaan sai tuntea kun kylmä kiväärinpiippu painetaan ohimolle.

Järvelä on haastatteluissa maininnut, että kirja on noin 80-prosenttisesti totta ja että hän pyrki tuomaan molemmat isoäidit kokemuksineen tavallaan samalle viivalle, arvottamatta heitä mitenkään. Jos ja kun tämä on ollut tavoitteena, ei hän siinä ole aivan onnistunut. Punainen mummi on sympaattisempi kuin se toinen, vähän kylmä ja kliseisen porvarillinen hienostonainen. Osin tämä vaikutelma kyllä johtuu pikkupojan näkökulmasta ja siitä miten juuri sitä pojan näkökulmaa luin - kyllä minullakin oman Nälkälänmäen tapaisen mummulani kalliopihalla oli paljon mukavampaa kuin jos olisi ollut kirjan kuvaamassa toisessa hienostomummulassa.

Eli tasaveroisen tunnelman kannalta Järvelän olisi ehkä hiukan kannattanut muokata Sofia-isänäitinsä roolia... Tosin, rankat kokemukset tällä toisellakin oli ja ne kansalaissodan loppunäytökset on kuvattu Sofian kannalta väkevästi.

Kaikesta huolimatta: kirja on mainio. Jo kulunut teema tulee uudella tavalla esille ja lukija pystyy samaistumaan pääosin helposti sodan molempiin osapuoliin. Minulle kirja on vielä paikkojen tuttuuden vuoksi läheinen: minulla on läheisiä muistoja myös 1970-luvulta lähtien tuosta sympaattisesta pikkukaupungista ja nyt kun kirja toi taas uusia näkemyksiä esille, pitää ensi kesänä käydä oikein jalkaisin tutustumassa Nälkälänmäkeen (ja käydä samalla ostamassa torilta Hukkaselta kalaa ja kirjassakin mainitusta Pyymäen leipomosta isot munkit!)

Kirjassa tulee vielä maukkaalla tavalla esille, miten eri leireissä kasvaneet Järvelän isä ja äiti sitten tapaavat toisensa, miten pitkä se Vammaskosken yli mennyt silta oli vielä näidenkin nuoruudessa, ja miten sitten Aino- ja Sofia-mummit viimein päätyvät istumaan keinussa vierekkäin.

Kaikkiaan Järvelällä on ollut sellainen kirjan aihe käsissään, että hänen on ollut aivan pakko siitä kirja kirjoittaa. Ihmeen pitkään tuo kokenut kirjailija kirjaa kypsytti, mutta näemmä kannatti, koska isoäitien kokemukset ja etenkin pienen pojan maailma on kuvattu erinomaisen hyvin. Ja siinä samassa kansakuntamme surullisin vaihe uudella tavalla, ymmärtäen ja koskettavasti.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Lena Andersson: Svean poika (Sveas son)

Ruotsalaiskirjailija ja kriitikko Lena Andersson on tehnyt analyysin kansankodista ja raamittanut sen vuonna 1932 syntyneeseen Ragnar Johanssoniin. Sveas son kuvaa Ragnarin omaa ja perheensä kehitystä, ideana että Ragnar on itse ruotsalaisuus kaikessa tavallisuudessaan ja sosialidemokraattisen kansankodin tyypillinen ilmentymä. Tasa-arvoisen, järkevän ja viimeiseen asti suunnitellun yhteiskunnan vankka kannattaja, systeemin luotettu tukimies.

Ragnar on köyhien vanhempien lapsi, hän kouluttautuu veistonopettajaksi, menee naimisiin ja saa kaksi lasta. Hän on fanaattinen urheilumies, jalkapalloilija ihan kollektiivisuuden hengessä. Lapsetkin johdatetaan määrätietoisesti urheilu-uralle, tosin yksilölajeihin, Erik pyöräilijäksi ja isäänsä lähempänä oleva Elsa hiihtäjäksi. Kirjan kuvaukset viikonloppujen kisamatkoista ja reissuista treenileireille ovat osin hupaisaa, osin hieman surullistakin luettavaa; sääliksi käy Elisabet-vaimoa, jota kiinnostaisi joskus päästä katsomaan maailmaakin muuta kuin jonkun Pohjois-Ruotsin hiihtostadionin kautta...

Mutta kansankotiin: Lena Andersson antaa sen jämähtämisestä - ja jo rakennusaineista - aika kriittisen kuvan, jo siten, että kansankodin ruumiillistumana Ragnar on kuvattu aikamoiseksi jääräksi. Tulee paikoin jopa Mielensäpahoittaja mieleen. Hän on kyllä ollut aikansa uudistusmielinen, nuoruudessaan uutta Ruotsia rakentaessaan, ja hänen on vaikea tajuta miksi hänen lastensa sukupolvi ei enää sitä kaikkea hyväksykään.

Toisekseen kirjailijan kriittisyys tulee mielestäni selvästi esille siinä, että hän laittaa Ragnarin ihailemaan DDR:ää - myös Neuvostoliittoa - useaan otteeseen. Ragnar on äärihegeliläinen: yksilö on olemassa vain yhteisöä varten, ja viisaassa johdossa valtio tietää parhaiten, mitä sen jäsenet tarvitsevat. Ja miten rakentaa heidän hyväkseen tasa-arvoista ja toimivaa yhteiskuntaa.

"Demokratin byggde på intet annat än vetenskap och nyttig korrigering utifrån empirisk observation, inte på orubbliga principer av obevisbar metafysisk natur." Että sillee, piti vain noudattaa tavoitetta ja valmista suunnitelmaa, siitä ei saanut poiketa.

Sitten tähän yltäkylläiseen yhteiskuntaan kasvaneet nuoret alkavat valittaa jostain liiallisesta yhdenmukaisuudesta; kaipaavat vapautta, valintoja, lukevat kummallisia kirjoja. Ja kaiken päälle menevät äänestämään kansanpuoluetta, liberaaleja!

"Hur hade det blivit så här, tänkte Ragnar, att man förkastade allt gammalt vetande i tron att det inte hade något att säga eller ge samtidens människor - precis som hans egna barn hade gjort när de kasserat honom som ett fornminne och skräp att slänga på tippen."

Ehkä hieman yllätyin kirjailijan selkeänkriittisestä sanomasta. Ollaanhan tässä hyvinvointivaltion lapsia, ja vaikka se meilläkin meni paikoin överiksi, en nyt ole kohtuullisen liberaalihtavana ihmisenä silti kokenut ihan DDR-mäisiä tai Ragnar-jäärän tyylisiä ikäviä mielikuvia.

Mutta Ruotsissa systeemi rakennettiin vielä valmiimmaksi kuin meillä, liian valmiiksi, ja sitten "valmiiseen maailmaan" tuli joku internet: "Var fanns det någonstans, var i världen låg det, och vem höll i spaken? Det måste ju finnas en materia där bakom..."

"En värld utan centrum var inte för Ragnar Johansson."


En ihan täysin sisäistänyt Ragnar-Ruotsi -analogiaa, noin itsepintaisen jäärän luonnehtimana. En tuon itsepintaisuuden vuoksi myöskään pitänyt häntä ruotsalaisuudessaan niin tavallisena kuin kirjassa annetaan ymmärtää. Lunkejahan ne svenssonit ovat...

Pienempi miinus tulee miehen elämänkaaren lopussa; ihastuminen toiseen naiseen ja sen seuraukset. Se ei jotenkin tuntunut loogiselta aiemmin luettuun nähden. Ehkä sen tarkoitus on välillisesti alleviivata, että jos ei saatu kansankoti Ruotsiakaan täydellisen valmiiksi, niin joutui Ragnarkin huomaamaan, että elämä kuitenkin menee omia polkujaan, valmiiden mallien ohi.

Mutta paljon on plussaa, sillä kirja on kyllä hyvä. Kehystarina toimii, kieli on elävää ja paikoin saa nauraakin. Olosuhteet ovat sen verran tutut, että ikäänkuin saa olla tapahtumissa mukana.

Ja isän ja Elsa-tyttären suhteessa on jotain kaunista. Vaikka Elsa tavallaan petti isänsä suuret odotukset urheilurintamalla ja lähti joidenkin humanististen alojen perään, niin väitöstilaisuuteen isä tulee ja on ylpeä tyttärestään.

Kollasin mikä tämä Andersson on naisiaan eli henkilöjään. Vaikuttaa olevan näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija, rohkea kannanottaja ja vaikeasti lokeroitava. Svea-kirjan luettuani löydän henkilöhistoriasta jotain tuttua: Kuten kirjan aviopari, myös Anderssonin isä on veistonopettaja ja äiti on Norrlannista. Ja kirjan Elsa-tyttären kanssa itse kirjailijakin on harrastanut kilpahiihtoa ennen kuin lähti kieliopintoihin.

Anderssonilta on ilmestynyt suomeksi kirjat Omavaltaista ajattelua ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Sveas son ilmestyy nimellä Svean poika Siltalalta vielä vuoden 2018 aikana.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä

"Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi", on tuoreimman Ulitskaja-suomennuksen motto, ja sillä meiningillä mennään läpi kirjavan joukkion mitä monenlaisimpia ihmistapauksia. Ulitskaja marssittaa novellikokoelmassaan rakastettavalla tavallaan lempeän ironisesti koko konkkaronkan, niin vajavaisia, ylväitä, avuliaita ja etuoikeutettuja. Juoppoja, herroja ja narreja. Kerrostalojen rappukäytävien oma odöörinsä tuntuu nenässä, junien kolmosluokan tunkkaisuus on käsinkosketeltavaa. Jotain viehättävää tuossa on kaikesta huolimatta. Russkaja duha - suurta venäläistä sielukkuutta.

Vähän vierasta tuo on suomalaisen silmiin, kuitenkin sen verran tuttua että ensi sivuilta lähtien pääsee juoneen kiinni.
Se vain kohtuullisen systemaattiseen skandinaaviseen yhteiskuntaan tottunutta mietityttää, että miten tuollaisella mentaliteetilla pystytään pitämään jonkunlaista suurvaltaa pystyssä, tuonkaan vertaa?

Novelleja on melkein neljäkymmentä, lyhimmät sivun mittaisia tuokiokuvia. Tavallista venäläiselämää, joukossa muutama juttu Ulitskajan kirjailijamatkoilta ulkomaille tai auringon perään etelään. Teksteissä Venäjänmaan - tai Neuvostoliiton - laajuus tulee hyvin esille. Varsinkin, jos nappaa välillä kartan avukseen. Joku on Kazakstanista, jotain epäillään tsetseeniksi vaan hänpä onkin hollanninsaksalaista juurta, välillä käydään länsiukrainalaisessa parantolassa, väliin Kaukasuksella. Ja mausteena kirjailijan omaa juutalaista taustaa.

Ulitskaja on mahtava kertoja, ote on viisas, lempeä ja elämänmakuinen. Suorasanaisen pahan akankin mentaliteettia löytyy. Ja itseironiaa: "Hän halusi puhdistautua ennen kuolemaansa, ja kuten tiedossa on, Siinainvuorella auringonnousun nähnyt saa anteeksi neljäkymmentä syntiä. Ajattelin, että minulle ei yksi nousu riittäisi."

Meidän tsaarimme väkeä on mielestäni paras hänen novellikokoelmistaan, mutta ei tämä hänen upeiden romaaniensa - Daniel Steinin, Medeian ja Vihreän teltan - tasolle kuitenkaan yllä.


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Antti Tuuri: Pohjanmaa



364 sivua pohjalaista uhoa, sattumuksia ja huumoria. Surua, jota ei saa näyttää. Hulluja miehiä ja vahvoja naisia. Kliseemäinen, silti yksi lempikirjoistani.

Viikko sitten Pohjanmaa näytettiin televisiossa, ja sen siivittämänä aloin lukemaan kirjaa varmaan viidettä kertaa. Aina se maistuu. Sarjassa ”Hakalan veljekset seikkailevat, osa n + 1” kauhavalainen suku on kokoontunut jakamaan Amerikkaan pahasisuista vaimoaan paenneen vaarin mitätöntä perintöä. Yhden päivän aikana käydään muutama sota ja kapina lävitse, juopotellaan, selvitellään nuoruusiän romansseja, käydään läpi parisuhteiden onnettomia käänteitä; loputonta leukailua ja viisastelua vielä mausteena.

Kirjasta voisi kirjoittaa ylistävän arvion, sen mehevästä kielestä ja loputtomista naurunpyrskähdyksistä. Kerronta on aitoa ja elävää, sen Tuuri todella osaa. Yhä uudestaan kirjan luettuani mietin kuitenkin, viekö taitavan kirjailijan kieli tekstiä liikaa?

Kirjan kansitekstin mukaan Pohjanmaa on eepos koko pohjalaisesta kansanosasta. Onkohan sittenkään ihan niin? Se on myös osin kliseiden pohjalle rakennettu surkuhupaisen huumorin teos, mitä Antti Tuurin tavaramerkiksi tullut epäsuora ilmaisu vinoiluineen ja arveluineen vie ehkä pidemmälle kuin mitä varsinainen pohjalaisuus on?

Läheltä Pohjanmaata kun olen ja kun osa juuristakin juontuu sinne, tunnen tuon maankolkan aika hyvin. Lapsena kierrettiin perheen kanssa paljon urheilukilpailuissa; kyllähän pohjalaismiehet toki erottuivat. Äitini tapasi sanoa, että siellä sitä taas on yksi pohjalaisauto täynnä viinaa ja uhoa. Ja höysti sitä sitten tarinoilla lapsuudestaan Parkanon mummolassa, missä pohjalaisia liikkui paljon.

Mutta onko nuokin muistumat muokanneet kuvaa liikaa? Pohjalaisuus kaikkine hauskoine stereotypioineen on sellainen leima, että sen läpi tulee herkästi katsottua tuota maankolkkaa värittyneesti. Eppäilen vahvasti, ovatko pohjalaiset verbaalisesti noin lahjakkaita kuin Tuurin mukaansatempaavat nakkelut ja lettuilut antavat ymmärtää…Ja jos vietit ja viina sitä miesväkeä noin veisivät, niin mistä sitten se menestys, mistä Etelä-Pohjanmaa kuitenkin tunnetaan?

Kyllähän Pohjanmaalla on innostuttu ja toimeen tartuttu. Kansanluonteen kuvauksena pidän kuitenkin enemmän samaan sarjaan kuuluvasta Lakeuden kutsusta; siinä toimen mies pistää päivän aikana monta asiaa kuntoon, ostaa peltiverstaan ja järjestää avioliittonsa, muiden pienempien asioiden ohessa.

Myös Pohjanmaassa kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Kerronnallisesti Tuurin tapa ympätä yhden päivän sisään monia eri aikakausia kyllä toimii. Teksti vie, vaikka näyttämöt vaihtuvat; siinä Tuuri on mestari. Mutta hiukan jurppii se, että yhden Lummukan hiekkakuopille suuntautuvan uimareissun aikana – liekö pariakymmentä kilometriä enempää – Hakalan äänekäs veljessarja ehtii muutaman kymmenen sivun mitalta raportoida suvun ja Lapuan liikkeen edesottamukset Mäntsälän kapinan aikana tarkkaan, muutamien muiden aihepiirien ohella. Mutta tämä nyt voi olla hiuksenhalkomista…

Elokuva ja kirja on hyvä käydä läpi rinta rinnan. Elokuva on kirjaa pinnallisempi, mutta siinäkin on hetkensä. Hakalan Paavo eli legendaarinen Esko Nikkari ympäripäissään poliisin kuulustelussa on suomalaisen elokuvataiteen huippuhetkiä ja Kalevi Kahra opettajana on mahtava. Mutta kirja vie voiton, monipolvisten lauseiden makustelu on syy, miksi palaan tähän kirjaan aina uudestaan, vaikka sen todenmukaisuus mietityttääkin.