Kirja alkaa uittotyömaalta New Hampshiressä. Tuttua miljöötä meikäläiselle ja kiinnostavaa jo siitä syystä. Dominic on savotan kokkina, 12-vuotias Daniel käy koulua satunnaisesti ja auttaa isäänsä. Äiti on hukkunut uittolanssilla, pian hukkuu myös uittotyömaalle sattunut nuorukainen, sitten tapahtuu se ratkaiseva onnettomuus, vahinko, ja isä & poika aloittavat vuosikymmenten pakomatkan.
Kirja etenee pakoetappien mukaan, 10-20 vuoden jaksoissa. Dominic pestautuu ravintoloihin kokiksi tai pyörittää omaansa. Karskin kerronnan, juopottelun ja väkivallan lomassa isä loihtii ihania ruokia ja nuo ruokalistat tarjoavat hyvän suvannon muuten kolkonpuoleiseen tarinaan.
Kirjan rakenne on kyllä ihan kiinnostava, asuinpaikat rytmittävät tekstiä hyvin. Isän ravintoloinnin ohessa poika opiskelee ja kehittyy kuuluisaksi kirjailijaksi. Mutta tarvitaanko tähän kaikkeen 700 sivua? Toistoa on ihan riittämiin, lopussa Danielin koiran piereskelemisestäkin muistetaan mainita monta kymmentä kertaa.
Kielikään ei iske ihan samalla lailla kuin lempparikirjailijoillani - tässä tapauksessa vaikka Annie Proulx tulee hyvänä vertailukohtana. Kääntäjä Kristiina Rikmanista homma ei ole kiinni, vaikkapa uittosanastossa ja monessa muussa detaljissa käännös on laadukasta (tosin: metrinen puun pätkä ei ole tukki vaan pölkky!).
Eli: Irving ei täysin vakuuttanut. Toki lukihan sitä jenkkielämästä eri vuosikymmenillä ja eläydyin 1970- ja -80-luvun ilmapiiriin tekstissä mainittuja biisejä myöten. Mutta jäin miettimään, mitä kirjailija tällä kaikella halusi sanoa - muuta kuin iskeä tarinaa. Sitä sarkaa kyllä kynnetään ja syvältä.
Vietnamin sota ja loppuosan 9/11 terrori-iskut laajensivat teemoja yhteiskunnallisemmalle puolelle. Edellisen osalta olikin kiinnostavaa lukea Kennedy-isistä - Daniel itse vältti sodan hankkiuduttuaan isäksi ja julkaisi yhden tuonnimisen menestyskirjan. Mutta 9/11- osuus ja amerikkalaiskriittinen paasaus jäi kuitenkin ohueksi, jotenkin päälleliimatuksi.
Tämän kirjan perusteella Irvingistä tulee mieleeni muutamia vertailukohtia. Proulxin lisäksi Danielia seuratessa mielikuvat sekoittuivat Paul Austerin massiiviseen 4321- teokseen ja sen päähenkilö Archibaldiin tai Jonathan Franzenin Crossroadsiin. Kaikissa em. tapauksissa vertailu jälkimmäisten eduksi. Tiedä sitä sitten pitääkö antaa herralle vielä toinen mahdollisuus, esimerkiksi Leski vuoden verran saattaisi olla kiinnostava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti