Kirja alkaa lupaavasti:
”Eräänä helmikuun aamuna vuonna tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäkolme tarttui Andreas Egger kuolevaan vuohipaimeneen Johannes Kalischkaan, joka tunnettiin laaksossa Sarvi-Hanneksena, ja nosti hänet läpeensä kostuneelta ja happamahkon hajuiselta olkipatjalta kantaakseen hänet kolme kilometriä pitkää ja paksun lumihangen alle hautautunutta vuoripolkua alas kylään.”
Seethalerin ainoa suomeksi käännetty kirja kuvaa 1800-luvun lopulla syntynyttä Eggeriä läpi elämänsä 1970-luvulle ja samalla vuoristokylän elämänmuutosta. Sukulaismiehen luo nelivuotiaana tullut Egger elää käytännössä huutolaisen elämää raskaan raadannan ja väkivallan alla, ja aikuisikään tultuaan siirtyy vaarallisiin töihin vuorenrinteillä, kun ensimmäisiä köysiratoja aletaan rakentaa. Tulee natsiajat ja sota, sitten taas rakennetaan rinteitä, turismi kasvaa. Kuoleman lähetessä Egger ehtii vielä nähdä televisiosta astronauttien kävelemässä kuussa.
Kirja on hyvin naturalistinen ja fyysinen kuvaus voimiensa varassa puurtajasta, joka suurten ja armottomien vuorten rinteillä elää omaa ankaraa elämäänsä. Tuossa on minulle jotain läheistä ja tärkeää, olen aina pitänyt paljon - ehkä eniten - arvossa ruumiillisen työn tekijöitä. Ehkä siksi olen pitkin elämääni pyrkinyt väsyttämään itseäni metsä- ja muilla vastaavilla hommilla. Siksi tuo Eggerinkin hahmo kiinnosti. Kuvaisiko hän ihmisen luonnollisinta olotilaa? Ehkäpä, ainakin osittain…
Ja niinpä sai Robert Seethaler rauhallisesti etenevän kuvauksensa mukana miettimään vuoristolaisten elämää luonnon armoilla; luonnon, joka samalla hetkellä näyttää niin henkeäsalpaavan kauniit kasvonsa. Muistelin, kun joskus nuorempana kävin noissa maisemissa: kannoin monikymmenkiloista gemssiä hartioillani, toisella puolen jyrkkä vuorenseinä, toisella puolen kymmenien metrien pudotus. Näkymät kuin toisesta maailmasta. Tuo päivä vuoren rinteillä on jäänyt erittäin vahvasti muistiini. Ja niin, tällaisia kapeita polkuja siellä on iät ajat totuttu kulkemaan vuohien ja lehmien kanssa, kantamaan heinää, eräsaalista, polttopuuta.
Toisaalta: tuon ruumiillisuuden kääntöpuolena Seethaler avaa päähenkilöstään toisenkin puolen, herkän ja tuntevan luonnon kokijan; Eggerin tuntemukset säästä, lumen muutoksista ja etenkin kasvimaailmasta ovat hyvin tarkkoja. Ilman näitä kuvauksia hänestä olisikin jäänyt kolkompi, vähän yksinkertaisen työkoneen kuva.
Ja onhan kirjassa kunnon rakkauskin, tarjoilija Maria, mikä sulattaa karun puurtajan. ”Hän oli rakastanut. Ja hän oli saanut aavistuksen siitä, mihin rakkaus saattoi johtaa.”
Mutta luonto antaa, luonto ottaa, ja päähenkilö alistuu asemaansa. Silti kirjan lopussa Egger toteaa, että hänellä on kaikki: ”Hän viihtyi uudessa kodissaan. Toisinaan siellä ylhäällä oli hiukan yksinäistä, mutta hän ei pitänyt yksinäisyyttä haittana. Hänellä ei ollut ketään, mutta hänellä oli kaikki tarvittava, ja se riitti.”
”Hän ei muistanut mistä oli tullut, eikä lopultakaan tiennyt minne hän menisi. Tähän väliin jäänyttä aikaa, elämäänsä, hän kuitenkin saattoi ajatella vailla mielipahaa, välillä naurahtaen ja kaiken aikaa suuren ihmetyksen vallassa.”
Pidin kirjasta hyvin paljon. Verrattuna säveltäjä Mahlerista kirjoitettuun Der letzte Satziin tämä oli syvällisempi - ja omalla karulla tavallaan kauniskin. Vähän kuin Joel Haahtelan kirjat, mutta selkeämpi (Haahtelanhan henkevyydet menevät vähän pitkäksi eteerisyydessään).
Jotenkin hyvin elämänmakuinen, kokonainen elämä. Pieni ihminen isossa maisemassa. Tämä pitää lukea pian uudestaan, saksaksi tai jonain muuna käännöksenä ja tuumailla, avaako toinen kieliversio vielä jotain uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti