sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Elisabeth Strout: Lucy meren rannalla

Olen vähän koukussa tähän Stroutiin. Etenkin hänen kontemplatiiviset Lucy Barton -kirjansa viehättävät, niissä on jotain rauhallista, elämän pienien ja arkisten asioiden kuvausta.

Nyt Lucy on meren rannalla ja ollaan pandemian kourissa. Lucyn ex-mies, biologian tohtori William on havahtunut hyvissä ajoin koronan vaarallisuuteen ja houkuttelee Lucyn mukaansa New Yorkista Maineen, meren rannalle pois ihmisvilinästä. Ja miksi juuri sinne, juontuu edellisessä kirjassa Williamin löydettyä noilta kulmilta sisarpuolensa, sisaren, josta hän ei aiemmin tiennyt mitään (sitä se sukututkijoiden geenitestibuumi teettää!)

Kauhistellaan taudin etenemistä ja siihen kuolleita tuttuja ja käydään kävelyllä merten maininkeja kuuntelemaan. Tavataan joitain uusia tuttavuuksia ulkosalla, maskit naamalla ja parin metrin etäisyydellä. Perhesuhteet kehittyvät ja muuttuvat, välillä päästään ihan halaamaankin omia lapsia.

Strout kirjoittaa ikääntyvistä hahmoistaan kauniisti. Samoin luonnosta, kotiseudustaan. Kuten Annie Proulxin Laivauutisissa, saa luonnon kuvaus minussa heräämään halun matkustaa tuonne Uuteen Englantiin:

"Ajelimme pitkin kapeaa tietä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin; tien poskessa kasvoi ikivihreitä havupuita, mutta kaikki muut puut olivat alastomia ja kun katsoin ulos auton ikkunasta, ällistyin näkemästäni. Molemmin puolin tietä oli valtameri, mutta sellaista merta en ollut ikinä nähnyt. Vaikka taivas oli pilvessä, meri näytti uskomattoman upealta; missään ei näkynyt hiekkarantoja, vain tummanharmaita ja ruskeita kiviä ja piikkimäisiä havupuita, jotka näkyivät kasvavan kallionkielekkeillä. Tummanvihreä vesi pyörteili kivien ympärillä ja ylitse ja merilevä, joka oli kullanruskeaa, melkein kuin kuparista, huojahteli kalliota vasten aina kun vihreä merivesi loiskahti. Loput merestä oli tummanharmaata ja kauempana rannasta näkyi pieniä valkoisia vaahtopäitä, vain suunnaton meri ja taivas. Kurvasimme mutkan taa ja siellä pienessä poukamassa oli hummeriveneitä; taivas jatkui loputtomiin ja veneet: kaikkien kokka samaan suuntaan ja niiden takana avoin merenselkä..."

Suomentaja Kristiina Rikman käyttää lauserakennetta, joka saa tunnelman välittymään. Pitäisi oikeastaan lukea joku Stroutti niin, että käy alkuperäistekstiä ja suomennusta samaan aikaan. Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota kääntäjiin; saksalaiskirjojen kohdalla Markku Mannila ja Oili Suominen ovat jääneet vahvimmin mieleen, nyt tästä Rikmanista on tullut minulle uusi luottonimi. Olisi kiinnostavaa katsoa, miten alkuteoksessa on kuvattu vaikkapa seuraava kohta ja verbi "tällätä": 

"Kerron teille nyt ihmisistä, joihin tutustuimme Margaretin ja Bobin kautta: Ei oltu vielä heinäkuun puolivälissäkään ja sää oli todella ihana, Bob ja Margaret olivat kutsuneet meidät ja erään toisen pariskunnan venesatamaan - tälläsimme kaksi retkipöytää muutaman metrin päähän toisistaan, ilta oli todella kaunis, merellä kävi tuskin tuulenvirettä..."

Mielestäni tämä on Stroutin paras teos ensimmäisenä suomennetun Pikkukaupungin tytön rinnalla. Elämä-nimisen tapahtuman ihmettelyä kauniilla kielellä, lauserakenteella joka "hengittää". Tällaisia kirjoja on mukava ottaa käteen, kun haluaa rauhoittua hetkeksi ja lukaista sivun tai pari. Ei suuren kirjallisuuden aina niin megalomaanista ja maailmoja syleilevää tarvitse olla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti