Ruotsin puolen Tornionlaaksosta paljon kirjoittanut Mikael Niemi pysyy uskollisena näille meänkielen tyyssijoille. Samaa Pajalan seutua kuvaava läpimurtoteos Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä oli riemukas ja hulvaton muistelo nuoruusvuosilta, tämä uusin taas on raskas, yli 500-sivuinen järkäle 1930-luvun lakkojen ajalta. Tuolloiset perhesuhteita katkoneet kiistat kuulemma näkyvät vieläkin Pajalan kunnalliselämässä.
Köyhässä pohjoisessa elettiin pitkälti lestadiolaisen herätysliikkeen ja siihen kuuluvien saarnaajien sekä herrasväen ja maanomistajien katseen alla. Maatiloilla yleensä vanhin poika peri talon, muut saivat lähteä muualle koittamaan onneaan. Vanhan järjestyksen liitokset natisivat, kun väestön kasvaessa työväestö alkoi perätä parempaa toimeentuloa ja muutenkin näkyvämpää roolia.
Kirja keskittyy kahden veljeksen, kotitilan perineen ja saarnamiehenä kiertävän Wilhelm Vanhakosken sekä moniin vastoinkäymisiin joutuneen Eino-veljen väliseen jännitteeseen. Tieyhtymän kilpailuttaessa tieurakkaa köyhälistö tulee kilpailleeksi toisiaan vastaan ja polkee taksat kannattamattomiksi. Työtä on hirveästi, mutta nälkää piisaa eikä edes omalle pojalle kerry muuta kuin ruokapalkka aikamiehen töistä. Sittenpä alkaa viritä sosialistisia ajatuksia työläisten yhteistyöstä, viime kädessä tulipunaiseen kommunismiin asti. Joukkovoimaa kootaan ja sitä myös käytetään, niin että etelämpää pitää kutsua poliisikaarti paikalle turvaamaan rikkuriporukoiden tekemiä tietöitä.
Tiekiista seurannaisineen vie leijonanosan paksusta kirjasta, ja onkin ihan hyvä, että Niemi on lisännyt kappaleiden sekaan otoksia Einon jälkipolvista 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Kauas on Pajalan Könkään rutiköyhästä torpasta päästy, vaan veri vetää pohjoiseen.
Kirjan vaikuttavimpia kohtia on Wilhelm Vanhakosken kuolema ja uloslaulanta, ensimmäisenä kuoleman jälkeisenä iltana kotipihalla pidetty tilaisuus, jossa tuttu saarnamies puhui Wilhelmille: "Vanha mies antoi silmäluomiensa painua puoliumpeen ja kävi puhumaan laulavalla nuotilla. Hänen äänensä kuulosti vakavalta ja pakotetulta, suomenkieliset lauseet pitkiksi venytetyiltä ja verkkaisilta. Jokainen virke alkoi vaisusti, ennen kuin lähti nousuun ja sai pontta ja loppua kohden kääntyi jälleen laskuun, ne olivat kuin korkeassa kaaressa viskeltyjä kiviä. Nyt saarnamies kohotti katseensa taivaalle, jonne olivat syttymässä ensimmäiset tähdet. Hän ei lukenut paperista vaan antoi sanojensa tulla vapaasti..."
Pohjoisen voimakkaassa maailmassa on jotain viehättävää, mutta samalla vierasta. Moneen kertaan kuultu juttu siitä, miten saman torpan seinältä saattaa katsoa Jeesus ja Lenin, kertoo paljon. Tuo jännite on varmaan ollut yleinen myös avioparien välillä.
Tielakon ja rikkurikiistojen aiheuttama myllerrys on kirjassa kuvattu hienosti Einon perheen hajoamisen muodossa. Niinkuin valtavat jäälautat keväisessä Tornionjoessa, vei yhteiskunnallinen muutos osan vanhasta mennessään. Köyhät torpparinlapset osasivat hakeutua muualle, ja kun he sieltä palasivat kesäisin vanhaan Pajalaan, olivat arvot jo toisenlaiset.
Einon perheen jälkipolviakin palaa paikkakunnalle, satunnaisesti ja pysyvämmin. Osaa vetää mukanaan selittämätön pohjoinen henkimaailma, jonka pauloissa nuori Siw on voimakkaasti. Tuo henkimaailmoja koskeva osuus jää tosin hiukan ilmaan. Viitataan vain toistuvasti "pohjoiseen" ja suvun perintöön. No, ainahan sitä on puhuttu Lapin taiasta ja niin edespäin, mutta sitä olisi voinut kirjassa pohjustaa vaikkapa hiukan laveammilla kuvauksilla luonnon tai elämän karuudesta; niillä, mihin maaperään Laestadiuskin sanansiemenensä kylvi.
Mutta: hyvä kirja. Ei toki lainkaan Väinö Linnan Pohjantähteen verrattava, kuten joissain arvioissa on jo innostuttu kertomaan, mutta hyvä läpileikkaus yhdestä aikojen murroksesta ja siitä, miten kauas jäljet näkyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti