Tulipas nautittua erinomainen kirja kesäloman loppusuoralla. Toisaalta kuolemaa kohti kulkeva surumielinen, toisaalta kaunis ja toivoa ylläpitävä 650-sivuinen kirja, joka hienoisistaan puutteista huolimatta oli aivan pakko ahmia nopeasti loppuun asti.
Ranskalaisen Melissa da Costan esikoiskirja Kaikki taivaan sini kertoo poikkeuksellisen ärhäkkääseen alzheimeriin sairastuneen 26-vuotiaan miehen, Emilen, ratkaisusta tehdä normaalielämälle jälet ja lähteä matkailuautolla Pyreneille vaeltamaan niin pitkäksi aikaa kuin kunto kestää. Kun lääkärit ovat antaneet max 2 vuotta elinaikaa, ei Emile halua jäädä rakkaimpiensa silmiin kuihtumaan ja lääketieteen tutkimuskohteeksi, kuolemaa odottamaan. Hän laittaa nettiin matkaseurailmoituksen ja saa kaverikseen arvoituksellisen Joannan, josta tarinan edetessä kasvaa kirjan loppuosan päähenkilö.
Kirja on täynnä hienoa kerrontaa vuoristoluonnosta ja perinteisistä maalaiskylistä. Vaeltamista, oleskelua parissa ekoyhteisössä, kontemplaatiota sekä hiljaisuuden ja mielenhallinnan tavoittelua. Viipyilevä tunnelma. Kauniin minimalistista - jonkun verran romantisoituakin - kuvausta yllättävine käänteineen. Etenkin Joanna on ihastuttava hahmo, jonka kehittymistä kirjan edetessä seuraa mielellään.
Ydintarina on vahva, mutta sitä ei oikein sovi tämän tarkemmin paljastaa. Emilen tilan kehittymisen ja siihen liittyvien tapahtumien rinnalla kulkee Joannan elämänhistoriasta juontuvia, paikoin aika lailla tilaa vieviä polkuja joiden vuoksi ote meinaa herpaantua, mutta periksi ei kannata antaa. Kirja palkitsee lukijansa ja loppusivut tarjoavat kunnon huipentumansa vahvoine tunteineen.
Pieniä miinuksia on pari; vaikka hidas eteneminen on kirjan vahvuus, olisi kustantaja voinut siivota kirjaa jokusen kymmenen sivua lyhemmäksi ja jättää Emilen sairauden osalta muutaman eestaas vellovan terveydentilan huonontumis-tasaantumisvaiheen väliin. Se varmaan kuuluu sairauden kuvaan, mutta pakkoko niitä ihan noin kattavasti oli kuvata… Toisaalta suomennuksessa häiritsee lukuisat etenkin luonnonkuvausta koskevat kliseet (nauttii joka solullaan…henkeäsalpaavan kaunis…nälkäkuoleman partaalla… luita ja ytimiä myöten …).
Mutta nuo ovat pikku kauneusvirheitä muuten poikkeavan vaikuttavassa kirjassa. Jos johonkin pitää verrata, niin Anthony Duerrin Kaikki se valo jota emme näe tulee mieleen. Myös Joel Haahtela. Ihana että tällaisia kirjoja on olemassa!
xxx
On kirjoja, jotka haluaa omistaa, vaikka olisi ne jo lukenut lainakirjana tai Bookbeatista. Kaikki taivaan sini on sellainen; luin alkujaan sen Bookbeatista mutta kirjassa tuntui olevan paljon kohtia, joihin teki mieli palata. Fyysisen kirjan kanssa se on ihan eri juttu verrattuna pädin pläräämiseen. Siispä kirjakauppaan!
Istun mökin parvekkeella, katselen välillä järvelle, luen paloja kirjasta toistamiseen vain reilu viikko ensilukemisen jälkeen. Huomaan käyväni läpi erityisesti kohtia, jotka täydentävät kuvaa erityisesti Joannasta. Alussa mustiin pukeutuva omiin ajatuksiinsa uppoutuneesta mietiskelijästä, joka latelee syvällisiä mietelauseita muuten vähien puheidensa lomassa. Ja miten hän vähitellen kasvaa kirjan päähahmoksi.
Kun Emile, nuori mies matkalla kohti kuolemaa, on väkisinkin surullinen hahmo, on Joanna kaikkine taustoineen sympaattinen tapaus. Kirjailija on saanut näppärästi kahden päähenkilön ja itsenäisen tarinan ainekset limitettyä yhteen niin, että painopiste ikään kuin varkain siirtyy varsinaisesta lähtökohdasta eli Emilestä sairastumisineen Joannaan ja näin aivan toisenlaisen henkilön tarinaan. Ja hyvä näin, pelkkä Emilen sairauden vääjäämätön eteneminen ei yksien kansien täytteeksi olisi riittänytkään.
Toisekseen ratkaisu on hyvä myös siksi, että näin Emilen kohtalo saa merkityksensä. Se on lohdullinen ja hyvin erilainen verrattuna siihen, mitä kirjan takakannen kuvauksista ja alkusivuista olisi voinut ounastella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti