Aivan erinomainen kirja! Kjell Westö vakuutti taas historiallisella romaanillaan; hän todella osaa mennä historiaan ja kuvata täydellisen aidon tuntuisella, jopa pikkutarkalla tavalla menneitä vuosikymmeniä. Tällä kertaa vuosia 1940-1941.
Eletään itsenäisen Suomen kohtalonvuosien aikaa, näyttelijä Mollyn ja toimittaja-Henryn silmin katsottuna. Alussa Molly kiertää Ruotsin näyttämöitä Svenska Teaterin näyttelijäryhmän kanssa tukea ja rahaa Suomelle hakemassa. Henry taas raportoi suoraan rintamalta Hufvudstadsbladetiin, mutta on samalla armeijan tiedotusjoukkojen käytössä. Soditaan, tehdään rauhaa, eletään välirauhan aikaa, kunnes käännytään uutta sotaa kohti, "kesäsotaan" 1941.
Ja Molly & Henry rakastavat, vihaavat, eroavat, liittyvät yhteen jälleen. Isoja ja pieniä tapahtumia umpimielisestä lehtitoimituksesta näyttämömaailman omiin kotkotuksiin; kesäpaikkojen sielunrauhaa, muistumia kapina-ajoilta, monen perheen arkielämää, iloa ja surua.
Westön kirjat ovat intensiivisiä, täynnä tapahtumia ja tunnelmia, kuten tämäkin 509-sivuinen järkäle. Mietin monessa kohtaa, miten valtavan paljon taustatyötä tällaisen kirjan tekeminen vaatii. Tuntuu, että jokainen yksityiskohta - joita on paljon! - on paikallaan silloisista, jo aikaa sitten muutetuista kadunnimistä tai kulloisistakin elokuvista sekä menossa olevista näytelmistä lähtien. Luontokuvauksetkin ovat tarkkoja. Helposti lukija heittäytyy pariskunnan mukaan kanoottiin, aistii tyynen kesäpäivän rauhan, lintujen äänet.
Henry kuvataan Mollya tarkemmin, vaikka hän on varautunut ja kyynis-kypsähtämisen rajamailla oleva tarkkailija, Westön kirjojen mieshahmojen tapaan - samanlainen kuin asianajaja Claes Thune Kangastus 38:ssa. Henry miettii sodan keskellä ja rauhan aikana isoja asioita, totuuden ja propagandan eroa. Westö kirjoittaa taitavasti niin, että noiden välisen rajapinnan molemmat puolet saavat perustelunsa.
Tai kun Henry on koiran kanssa metsäkävelyllä, ohi lentää lehtokurppa, kyyhky huhuilee, ja Henry pohtii joskus niin korkealle jalustalle nostettua ihmisen erityisyyttä ja miten se kuva etenkin sodassa murentuu: "Metsä kasvoi tukkitien ympärillä niin rehevänä ja tiheänä että puiden latvat näyttivät taipuvan tien yli korkealla yläilmoissa, missä taivas oli kirkkaansininen.
Henry tiesi että häntä ympäröivää idylliä ei oikeastaan ollut olemassa. Tässä suuressa vihreässä katedraalissa (...) käytiin taistelua elintilasta ja lajien sotaa toisiaan vastaan. Ja ajoittain siellä tapahtui joukkomurha tai kaksi, aivan kuten ihmisten maailmassa.
Mutta hän ei piitannut siitä. Tällä hetkellä hän seisoi turvapaikassaan ja kirkossaan, ja ihmisten maailma oli kaukana poissa."
Molly tulee kuvatuksi enemmän niiden raamien ja kontekstien, "näyttämöjen" kautta, missä hän liikkuu. Elokuvat, lukuisat teatteriroolit, sotaa edeltävä ja sen aikainen kulttuurielämä; miten sota vaikutti heihinkin, ei vain miehiin ja lottiin rintamalla: " (hän) ... teatterin lavalla näki kiintotähti Erik Landgrenin joka vielä edellisenä iltana oli uhkunut miehistä voimaa, murentuvan vapisevaksi ja itkeväksi vanhukseksi joutuessaan ottamaan yleisön suosionosoitukset. Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut."
Molly tuo esille naisena olemisen ongelmia silloisessa(kin) sovinistisessa ilmapiirissä. Ainakin niitä kohtia lukiessa vahvistui käsitys, että Westö kuvaa kirjansa naiset miehiä vahvempina. Onhan naisillakin omat ongelmansa, mutta miehillä niitä on enemmän, Henryn ja muiden lukuisista alkoholihuuruisista illan- ja yönvietoista lähtien. Monenlaista kukkoilijaa on miesten joukossa - toki itse Henry kyllä kasvaa kirjan aikana.
Kirja on tähän asti lukemistani Westön paras, vaikka hyviä ovat olleet Kangastuskin ja Missä kuljimme kerran. Jo tällä kokemuksella pystyy erottamaan myös westöläiset perushahmot, jopa nimiä myöten. Jälkimmäisen Lu Lilliehjelm ilmestyy samanlaisessa persoonassaan, samoin Kangastus 38:sta Neiti Wiik, nyt rouvana, samaten samasta kirjasta Claes Thune, jolta tosin on vain lainattu nimi ja annettu se paljon jyrkemmän ja aggressiivisemman kaverin kannettavaksi. Westö korostaa jälkisanoissaan kaikkien nimien olevan fiktiota; silti mietin, mitä tuo samojen nimien ja hahmojenkin esiintyminen viestii? Kun Westöstä varmaan tehdään kirjallisuusgradu jos toinenkin, niin voisihan sitä joskus tutkaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti