Vuonna 1973 just kaksikymppinen Mike Oldfield julkaisi yhden tuon musiikillisesti kokeilevan ajan merkkiteoksista, koko pitkäsoittolevyn pituisen Tubular Bellsin. Teos vei miehen musiikkimaailman huipulle pitkistä parikymmenminuuttisista kappaleista huolimatta - tai juuri sen takia.
Oldfieldin bändissä aiemmin soittanut hemmo nimeltä Robin A. Smith kokosi porukan ja kaverit lähtivät kiertämään maailmaa viime vuonna Tubular Bellsin täytettyä 50 vuotta. Viime viikolla kiertue päätyi Turkuun ja Helsinkiin.
Orkesteri oli kahdeksanhenkinen, ihan jännästi koottu: koskettimien ja kitaran lisäksi oli nais- ja miesvokaalia; edellinen soitti bassoa mutta vetäisi siinä ohessa upeasti 1980-luvun ison hitin Moonlight Shadowin, kitaristi taas Familyn Manin. Mutta mikä leimallista Oldfieldin pitkissä teoksissa, on se naisäänien hymnimäinen hoilaaminen, josta vastasi oma laulajansa ja hienosti vastasikin. Tuo vaelteleva naisääni tuo aivan oman äänimaisemansa Oldfieldin musiikkiin, se on yksi sen vetoavuuden tärkeimpiä tekijöitä.
Sitten oli vielä joku sähkösello (jännä sekin!), kaksi rumpalia ja "multikitaristi".
Alkupuolisko ei ihan vielä vakuuttanut, siinä soitettiin joitain tunnistamattomaksi jääneitä pätkiä Ommadawnista ja noiden pitkien kappaleiden myöhemmistä "Return of the son..." -tyylisistä julkaisuista. Sekä isommat hitit.
Mutta annas olla, tuli sitten se minkä takia sitä pojan kanssa Turkuun asti ajettiin: Toisen puoliskon täytti varsinainen juhlakappale ykkös- ja kakkososineen. Ja olihan se voimaannuttavaa kuulla ensi tahdit ja seurata miten tuo 25-minuuttinen orkestraalisen progen huipputeos etenee ihan läheltä nähtynä. Tubularin A-osan lopussa on se hauska kohta, missä sama teema soitetaan varmaan kymmenellä eri soittimella, niistä pääosa kitaristin vastuulla, joka sai siis olla tämän tästä vaihtamassa instrumenttia olalleen. Vaan sitäpä varten hänellä oli takanaan työmies ojentamassa kulloiseenkin kohtaan sopivaa soittopeliä.
Laitetaanpa tähän linkki Youtubesta, joku samassa konsertissa oli kuvannut tuon juhlakappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=ehXAdwXBi6U
Kuuntelin aikanaan paljon Oldfieldin pitkiä eepoksia, ihan 1983 ilmestyneeseen erinomaiseen Crisis-albumiin saakka. Sitten homma meni turhan popahtavaksi ja muutenkin meikäläisellä musiikki-into väljähti pitkäksi aikaa. Mutta onhan ne vanhat hienoja kappaleita: Ommadawn, Incantations, Hergest Ridge, Crises...Niissä on jotain sakraalista, soinnukkaiden kosketinosuuksien sekä juuri hymnimäisesti laulavien naisvokaaleiden ansiosta.
Oldfield on muuten osannut valita poikkeukselliset naisäänet myös hittikappaleisiinsa - Moonlight Shadow ei olisi tusinatavaraa kummempi ilman Maggie Reillyn maagista ääntä.
Toinen erikoinen ja ainutlaatuisuutta lisäävä piirre on lyömäsoittimet. Joko niitä ei juuri ole -kuten Tubular Bellsissä - tai sitten niitä käytetään hyvinkin poikkeuksellisella tavalla, kuten voimakkain afrorytmein Ommadawnissa. Tai Crisesin loppuhuipentumassa, joka on aivan käsittämätön Simon Phillipsin suoritus, niin studiossa kuin livenä. Kannattaa katsoa tästä liveversiot Youtubesta.
Ja lisää ainutlaatuisuutta: malttia hyödyntää teemat perin pohjin - joskus jopa liiankin kauan kuten Incantationsin alkuosissa. Mutta progressiivisen rockin yksi piirre on, että alun pitkätkin preluudit ja keskiosat ovat myös matka johonkin eli finaaliin. Muhkea finaali ilman kymmenminuuttista valmistelua ei finaalilta tuntuisi, jollei sitä olisi kunnolla valmisteltu ensin.
Kitaroita ei tietysti saa unohtaa, mutta niihin laitan varauman. Oldfieldin kitarasoundi on vähän turhankin vahva ja liian tunnistettava. Pykälän verran kitaroista pois koskettimien hyväksi, olisi ollut minun toiveeni!
Mutta hienoa musiikkia! Tässäpä on pari iltaa mennyt pyöritellessä herran 1970- ja 80-luvun vinyylejä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti