Äitienpäivän merkeissä luin loppuun ruotsalaisen historiatutkija Ann Nehlinin kirjan suomalaisista sotalapsista. Äitini oli näitä sotalapsia, hän oli menettänyt isänsä kolmikuukautisena ja talvella 1944 äitini kuljetettiin lappu kaulalla Ruotsiin runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Kovin paljon emme äitini eläessä sotalapsivuosista puhuneet; se vaikutti olevan aika kipeä asia ja jättäneen häneen koko iäksi tuntemuksen siitä, että aina on matkalaukun kanssa menossa jompaan kumpaan suuntaan Pohjanlahden yli.
Suomessa sotalapsista on kirjoitettu paljon, mutta kirjan esittelystä päätellen aihetta on länsinaapurissa aika vähän perattu, ihme kyllä. Ruotsi otti sotavuosina vastaan noin 70000 suomalaislasta ja sodan päätyttyä valtaosa heistä palasi takaisin. Yllättävä tieto itselleni on, että 1949 olisi niinkin paljon kuin 13500 suomalaislasta ollut Ruotsissa - ilmeisesti sinne jäädäkseen.
Nehlinin kirja käy teema teemalta läpi, miten sotalapsien lähettämiseen päädyttiin, miten lapset sopeutuivat uusiin oloihin ja useimmiten vieraaseen kieliympäristöön. Mitä koti-Suomessa ajateltiin ikävän ja toisaalta helpotuksen kanssa, kun perheet tiesivät lasten olevan turvassa sodalta ja saavan kunnon ylöspidon. Toisaalta ongelmatapauksia, toisaalta lasten kiintymistä ruotsalaiskoteihin. Sitten takaisin Suomeen lähtö, mikä ei ollut aina helppoa lapsille tai ylipäänsä kellekään osapuolelle.
Tuohon aikaan ei vielä osattu ajatella lasten psyykkisiä näkökulmia riittävästi. Jos olikin perusteltua lähettää lapsia sodan kohteeksi joutuneesta maasta turvaan, ei välttämättä ollut läheskään aina hyvä palauttaa heitä takaisin Suomeen. Osa lapsista oli ehtinyt olla siihenastisesta elämästään valtaosan Ruotsissa ja jo unohtaneet suomen kielen, kotiolotkin.
Kirjassa käydään läpi useita tapauksia ja referoidaan lasten ja biologisten sekä Ruotsin vanhempien kirjeitä. Ne ovat kirjan kiinnostavinta antia ja avasivat itsellenikin aiempaa paremmin, mistä kaikesta oli kyse ja mitä kaikkea lapsille ja perheille sotalapsivuosina tuli vastaan. Harmittavaa vaan, että missään näistä kirjekeisseistä ei päästä loppuun saakka: Muutaman lapsen kohdalla käydään kirjeenvaihdon avulla kiistoja siitä, miten lapsi ja suomalaisäiti haluaisivat saada lapselle Ruotsissa toisen kodin, miten ruotsalaisvanhemmat katuivat koko hommaan ryhtymistä tai millaista taivuttelua Pohjanlahden yli käytiin niin perheiden kuin viranomaisten välillä siitä, voisiko lapsi sittenkin jäädä pysyvästi Ruotsiin. Lopputulos jää kuitenkin auki - ehkä näiden tapauksen selvittäminen suomalaisarkistosta olisi ollut sitten ruotsinkieliselle tutkijalle liian työlästä.
No, puutteestaan huolimatta hyvä kirja. Ja sen lukeminen vahvisti jo muutaman vuoden mielessä ollutta ajatusta, pitäisikö ottaa kesäreissun kohteeksi Katrineholm ja käydä katsomassa niitä sijoja, missä äitini 80 vuotta sitten eleli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti