Sleesia on kiinnostava alue. Monenlaista valtakuntaa on niillä main sijainnut, saksaa on puhuttu ja slaavilaiskieliä. Viime sotien jälkeen saksalaisväestö siirrettiin lännemmäs ja paikalle tuotiin puolalaisia, jotka vuorostaan joutuivat lähtemään idempään, kun Neuvostoliitto työnsi Puolaa rajoineen lännemmäs. Saksa on edelleen vuoristoisen alueen historiassa ja rakennuskannassa läsnä, vuorten takana vuorostaan aukeaa Tsekki.
Tätä rajamaata sittemmin Nobel-palkittu puolalainen Olga Tokarczuk kuvaa kiehtovassa, toki osin oudossa kirjassaan. Kirjan läpi kulkee keskustarina, jossa kertoja vanhan Marta-naisen kanssa puuhaa arkipäiväisiä asioita, samalla jäsentäen kirjan hyvin fragmentaarista rakennetta. Romaani kun toisaalta tuntuu rakentuvan monista irrallisista tekstinpätkistä tai novelleista, joista ainakaan kaikkia en oikein osannut raamittaa osaksi kokonaistarinaa. Silti; kokonaisuudessa on vähän selittämättömällä tavalla jotain, joka heivauttaa kokonaisvaikutelman vahvasti plussan puolelle. Kirja on enemmän kuin osiensa summa.
Yksi ja kirjan kiehtovin jakso kuvaa muinaista katolista Kümmernis-legendaa. Kertoja vierailee lähiseudun katolisessa kirkossa, missä hän huomaa naista esittävän pyhimyksen; patsaan, jolla on miehen parrakkaat kasvot. Kümmerniksen legenda esiintyy eri puolilla Eurooppaa (ja jopa Amerikoissa) eri nimillä - kuten Wilgefortis - mutta kaikkialla tarina on samankaltainen: kaunis nuori nainen rakastaa Jumalaa ja haluaa pysyä naimattomana, ja kun hänet yritetään väkisin naittaa, nainen rukoilee itselleen partaa, jotta muuttuisi miesten silmissä vastenmieliseksi. Ja Jumala vastaa rukoukseen - Kümmernis saa Kristuksen parrakkaat kasvot. Siitä kostoksi hänen isänsä (jossain legendassa kuningas) suuttuu ja ristiinnaulitsee hänet.
Kümmerniksen legenda on ollut aika elinvoimainen katolisessa maailmassa ja väkivaltaisista miehistä kärsineet naiset ovat rukoilleet tältä melkein-pyhimykseltä apua. Kanonisointipyrkimykset pyhimykseksi kun torpattiin mutta kansan keskuudessa Kümmernistä on monilla alueilla pidetty pyhimyksenä. Jännä juttu.
No, kertojan tavatessa pyhimyspatsaan sleesialaisessa kirkossa kirja jatkuu keskiajalla eläneen Paschalis-munkin tarinana; Paschalis saa luostarissa tehtäväkseen kirjata Kümmerniksen legendan kirjan kansien väliin ja sitä kirjoittaessaan alunperinkin naisellisia piirteitä itsessään havainnut nuori munkki alkaa kaivata ja rukoilla muuttumista naiseksi.
Että tällaista rajojen ylittämistä ja eri identiteettien rajamailla olemista. Kirjan rajateema vahvistuu vielä lukuisissa lyhemmissä uniteeman jaksoissa, joissa käsitellään eri ihmisten unikokemuksia. Itseltäni, kun en ole koskaan jaksanut unien selittelystä ja merkityksistä kiinnostua, menivät nuo unikohdat kuitenkin tyystin ohi. Toinen yli hilseen menevä teema on toistuvat sienitarinat ja erilaiset sienireseptit - kärpässieniä myöten. Ehkäpä rajoilla ollaan unien ja sientenkin maailmassa.
Palataan lähelle nykypäivää ja siihen, kun niin monien kaltaistensa lailla saksalaismies palaa vanhoilla päivillään syntymäkyläänsä ja hakee tuttuja paikkoja, niitä enimmälti löytämättä. Hän rahjustaa vuoren rinteille kuollakseen Puolan ja Tsekin rajapyykille, missä molempien maiden rajavartijat sysäävät ruumista vuorollaan toiselle puolelle, jatkoselvittelyitä välttääkseen. Toisaalla kerrotaan idempää sodan loputtua tulleista puolalaisista, jotka asettuvat paenneiden saksalaisten taloihin, löytävät vieraita esineitä, miettivät mitä ja miten pelloissa on viljelty; miten jatkaa elämää vieraalla seudulla.
Ostin Münchenistä vuosi sitten Als die Deutschen weg waren -kirjan, missä kuvataan sodanjälkeisiä vuosia, kun Itä-Preussin, Sleesian ja Sudeettivuoriston saksalaisalueet asutettiin uusilla asukkailla. Maa oli tyhjentynyt entisestä väestöstä, paikannimet muutettiin ja historia tavallaan nollaantui; ei toki aivan täysin. Samalta kai tuntui venäläisten tullessa Karjalan kannaksen suomalaistaloihin.
Siispä rajankäyntiä unen ja todellisuuden, legendan ja faktan, entisen ja nykyisen identiteettien välillä. Maiseman ja rakennusten pysyvyyttä - ja samalla muutosta. Kertojankin asuma vanha saksalaistalo, puron päälle kun on alkujaan rakennettu, voi huuhtoutua tulvavesien myötä mennessään.
Kirjan puolasta kääntänyt Tapani Kärkkäinen kuvaa mainiossa, Kristiina Rikmanin toimittamassa Suom. huom. - Kirjoituksia kääntämisestä -teoksessa kirjan poikkeuksellisuutta ja haasteellisuutta. Kirjan kerroksellisuus ja paikkasidonnaisuus on ollut kääntäjälle aika paikka, mutta hienosti on kuva välittynyt. Olen kerran käynyt noilla Sleesian vuoristoseudulla, ja muistan, miten vahvasti paikalliset muistuttivat alueen olevan vanhaa Habsburgien valtakuntaa. Valtiot tulevat ja menevät, mutta jostain kaukaa löytyy tukevampi kiintopiste ja pysyy. Selittääkö tämä sitten sitäkin, miksi juuri puolalaiset ovat niin vahvasti kiinnittyneitä katolisuuteen. Kansaa on heitelty vuosisatojen aikana sinne tänne, mutta katolisuus, niin kirkon virallisemmassa kuin kansanuskonnon muodossaan, on ja pysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti