Toinen kirja Pertti Lassilalta, ja tuttua viipyilevää rauhallista kerrontaa tämäkin niinkuin aiemmin lukemani Ihmisten asiat.
Kolmen sukupolven elämää joskus 1950-luvulla; äiti Eila kaksi kertaa sodan aikana leskeksi jäänyt, jälkimmäisestä liitosta syntynyt Kimmo ja kolmantena Eilan vanha Kaarlo-isä, joka hänkin jäi sodan aikana leskeksi henkisesti aika tyhjäksi jääneestä avioliitostaan. Kaarlo ja Eila ovat osaksi elämän katkeroittamia, Kimmo taas ikuista kesäänsä perheen merenrantamökillä viettävä utelias pikkupoika, jonka kesäpäivät ovat täynnä pikkupuuhaa onkimisesta siipirikkolokin ruokkimiseen ja sen paranteluun.
Vaikka vanhemmilla on leskeys ja elämän menetykset koko ajan läsnä, tulee Kimmon puuhastelujen kautta perheeseen auringonpaistetta. Eilan tätikin käy joskus, pihalla juodaan pullakahvit, muistellaan lapsuuden syntymäpäiviä.
Tarvitseeko sitä aina niin mullistavaa juonta ollakaan? Lassilan teksti on kuin runoa, se luo hiljaisten hetkien tunnelmaa ja kohdistaa katsee pieniin yksityiskohtiin; lintujen liikkeisiin, mökin varaston kätköihin. Tosin Kaarlon muistellessa omaa pankkiuraansa ja elämäntapaansa avioliiton alkuvuosikymmeninä tunnelmaan tulee säröä. Leppoisia kalastusreissuja tyttärenpoikansa viettävä isoisä on roolissaan aika toisenlainen kuin rahan kautta maailmaa katsonut ja naisiin esineellisesti suhtautunut pankkimies-Kaarlo. Mutta ehkä tämäkin ristiriita - ainakin näennäinen - on hyvä tuoda esiin.
Miten kiinnostava onkaan maailma pikkupojan silmin, kun kaikki on vielä ihmeellistä ja joka päivä tuo esiin jotain uutta: ”Huominen oli kuin tämä päivä, mutta yö käväisi niin nopeasti, että sitä ei muistanut, kun aamulla heräsi, ja päivä odotti valmiina.”
”Kun poika oli vuoteessa, hänen ajatuksensa vielä puikkivat kesäpäivässä. Tapaukset tulivat miten milloinkin, ilman järjestystä kuin valo olisi osunut sinne tänne päivään ja poiminut siitä pieniä ja isompia asioita.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti