Tämän kirjan lukemista jahkasin pitkään, mutta pitkään kesti sen lukeminenkin. En tiedä, miksi tälle tuli jonkinlainen kynnys jo alusta alkaen. Ehkä alitajuisesti pelkäsin pettyväni kirjaan, kuten sitten kävikin.
Kirjan kansi on hieno: oranssinsävyinen kuva jenkkien itärannikon marskimaasta, oranssinpunainen taivas laguunimaisen lahtimaiseman yllä, missä yksinäinen meloja. Tuota omalaatuista suon ja veden monenlaisesta sekoittumasta muodostuvaa marskimaata olikin kuvattu todella hienosti.
Kirja kuvaa pienenä tyttönä viidakkomaisiin oloihin yksin jääneen Kya-tytön kasvua luonnon ja vihamielisten paremmissa oloissa eläneiden ihmisten armoilla. Ja selviytymistä. 1960-luvun USA:ssa osattiin olla julmia ja syrjiviä myös köyhiä valkoisia kohtaan. Kya tienaa elantonsa simpukoita myymällä, ja samalla kehittää itselleen ainutlaatuiset luonnon tuntemisen taidot.
Mutta jotenkin puolivälissä alkoi ote kirvota, ja kirja jäi kesken useiksi kuukausiksi. Harpoin sitten toisen puoliskon nopeasti läpi.
Kirjaa on kehuttu todella paljon ja ehkäpä ylisanoja kohtaan kokemani allergiani vuoksi sitten minulle sitten syntyi joku vastarinta… jossain arvioinnissa Shelley Readin esikoista Minne virta kuljettaa verrattiin Suon villiin lauluun. No joo, jotain samaa selviytymisteemaa niissä oli, mutta nostaisin Readin kyllä ihan eri tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti