Päätoimittaja, viestintäjohtaja, ex-diplomaatti ja muutenkin monitoimimies Markku Mantila julkaisi 2018 nuoruusvuosiensa maisemia Peräseinäjokea kuvaavan esikoiskirjan, joka sittemmin laajeni ns. Peräseinäjoki-trilogiaksi. Olin jo kerranut aloittanut kirjan, mutta hieman verkkaisen alun vuoksi se jäi kesken. Vaan nytpä lähti teksti vetämään; onneksi, koska yli 500-sivuinen järkäle sitten imi puoleensa viimeiselle sivulle saakka.
Lähtösanat ovat 1960-luvun puolella, kirkonkylän kupeessa olevalla Mantilanmäellä, missä kiistelty postilaatikon sijoituspaikka lopulta ratkeaa ja laatikkorivi löytää paikkansa nuoren rakennusmies Allan Lauttamuksen pihasta. Siinäpä sitten vuosikausia eri ajatussuuntia edustavat kyläläiset kokontuvat postinhakureissuillaan käymään maailman ja kylän asioita, vänkäämäänkin ihan pohjalaisittain.
Kirjassa on kunnon kehitystarina, reheviä kuvauksia kuntalaisten edesottamuksista ja aina väkivallan partaalle etenevistä kinoista. Politiikkaa tehdään ja vastapuolta kampitetaan se mitä iljetään ja vähän ylitsekin. Kaiken yllä kaikkivaltiaan Kekkosen varjo.
Mantila kirjoittaa kyllä hyvin. Alun muutama kymmen sivua menee toki hiukan jähmeämmin, siinä turhan pitkästi kuluu tavallaan näyttämön esittelyssä, ennenkuin päästään todella vauhtiin. Mutta sitten mennäänkin lujaa, ja monin paikoin sai nauraa ihan väsyksiin asti. Tekstistä tulee toinen pohjalainen, Antti Tuuri mieleen, ja vaikka pohjalais-karikatyyreissä on jo kulumisen riski, niin aina sen maakunnan uho ja itsepäisyys vaan jaksaa huvittaa.
Vaan onpa kirjassa muutakin; useita kiinnostavia hahmoja kuten persoonallinen ja avarasilmäinen kirkkoherra omine nuoruuden stigmoineen sekä hänen lesbopuolisonsa; tämä pari on osattu kuvata jotenkin mukavan luontevalla tavalla. On aivan uskomattoman mehevästi kuvattu demarien maakuntasatraappi, jonka edesottamuksiin Mantila vanhana viestintäguruna on osannut sovittaa monta konsulttioppia; mietin vaan, onko ne ihan tuossa muodossa olleet vielä 1970-luvulla, ja vielä Pohjanmaalla? Sekä maalaisliittolainen kunnallisneuvos, joka ajautuu puolueessaan sivuraiteelle ja josta löytyy hyvää sydäntä moneen suuntaan.
Päähahmo Lauttamus etenee postilaatikolta pitkälle; hieno hahmo hänkin.
Mantila käyttää paljon sitaatteja ja ne vielä murteella. Aika rohkea veto, mutta onnistunut. En ole sitaattikirjallisuuden ystävä, samasta genrestä mallikappaleena pidän Tuurin Pohjanmaata, joka alkaa sitaatilla ja siinäpä kirjan suorat lainaukset sitten ovatkin. Mutta Mantila osaa asiansa; missään kohdassa ei tule vaivautunut olo murteen litteroinnin epäluonnikkuudesta. Toki notta-sanaa käytetään varmaan tuhat kertaa...
Saapas nähdä, pitäisiköhän trilogian läpikäyntiä jatkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti