tiistai 23. huhtikuuta 2024

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Olipa intensiivinen, tiukasti otteessaan pitävä kirja! Nostalginen kuvaus pohjois-karjalaisesta perheestä, joka jätti kantturansa ja kiviset niityt 1970-luvun puolivälissä muuttaakseen Ruotsiin Göteborgiin. Mietin kirjaa aloittaessani, olisiko tästä aiheesta vähiinpäin kaikki jo sanottu, ja toki kliseistäkin ainesta kirjassa on: Perheen isä menee töihin Volvon tehtaille, vapaa-ajat ollaan muiden suomalaissiirtolaisten kanssa ja ensimmäiselle kesälomalle Suomeen tullaan tietysti juuri ostetulla Volvolla. Mutta kirjailija välttää vanhan toistoa nostamalla kielen ja siihen perustuvan identiteetin keskiöön, siirtolaisromaaneista tutun yleisemmän koti-ikävän ja uudessa asemamaassa huonosti voimisen sijasta.

Kirjassa sekä palataan takaisin Pohjois-Karjalan Loukkuvaaraan (esikoispoika Seppo) ja jäädään Ruotsiin (vanhemmat ja Leena-tytär). Seppo, Leena ja hänen tyttärensä Monika vievät tarinaa eteenpäin vuorollaan, välillä ollaan 70-luvun puolivälin takaumissa, välillä todistamassa perheen äidin pois menoa 2010-luvulla.

Leinonen alleviivaa kieliteemaa tuomalla 1970-luvun maineikkaan esikoiskirjailija Matti Pulkkisen Loukkuvaaraan Sepon naapuriksi, esikoisteostaan ”Ja pesäpuu itki” viimeistelemään. Varsinaisen tarinan sisään rakennettu osio on jännä ratkaisu, mutta toimii - jo siksikin, että kielen ja oman murteen merkitystä tunnetusti tuotannossaan korostanut Pulkkinen tulee raamittaneeksi luontevasti kirjan pääteeman, ja antaa Sepolle samalla mahdollisuuden hyväksyä sen, että omaa murrettaan saa pitääkin tärkeänä ilman mitään aihetta leimaantua joksikin toisen luokan oudoksi kehitysalueen elätiksi.

Tämän kielihehkutuksen ohella voi onneksi todeta, että itse kieli on kirjassa nautittavaa. Tuossa osassa Suomeahan ei pelkästään tehdä jotain, vaan verbiin liitetään joku muheva lisäsana sanottavaa elävöittämään. Tai harrastetaan sättimistä monenlaisin värikkäin ilmaisuin, kuten: ”Juo kahvisi eläkä kuihistele siinä niinku kuovi suolla, mokomaki tuihake, äiti äyskäisi tiskien keskeltä.”

Ja kun kirjailija Pulkkinen pohtii asettumista Sepon naapuriksi, tuumaa Seppo tyytyväisenä: ”Jegorin mökin kylmennyt piippu alkaisi puskea savua.” Voihan sen naapurin ilmaantumisen muutaman vuoden tyhjänä olleeseen, nyt jo kuolleiden isovanhempien taloon noinkin ilmaista!

Ja onhan kirjassa tunnelmaakin niin että henki meinaa pakahtua, etenkin voimakkaassa lopussa. Leinonen on onnistunut kuvaamaan miljööt ja ihmiset hyvin kauniisti ja rikkaasti, ja vaikken mitään elokuvan teosta ymmärräkään, kuvittelisin että tästä kirjasta olisi helppo tehdä laadukas elokuva tai televisiosarja.

Hieno kirja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti