Saksalaisella isolla kielialueella, sadan miljoonan porukasta kun puhutaan, näkyy ”kirjallisuus luo kirjallisuutta” -genren kirjoja. Rezensiooneja eli tavallaan kirjojen jälkilämmittelyitä, toimitettuja laitoksia, joissa varsinaisen teoksen perään on liitetty kirjan nostattamaa kritiikkiä tai missä uutta painosta on maustettu vaikkapa jonkun kirjallisuusgurun haastattelulla. Ja sitten on näitä kirjeenvaihtokirjoja.
Joka tapauksessa, miellyttäviä tapauksia. Heinrich Bölliltäkin minulla on näitä tällaisia kolme kappaletta.
Nobel-palkittu Böll, saksalaisten omaksitunnoksi kutsuttu, aloitti kirjallisen uransa heti toisen maailmansodan jälkeen länsiliittoutuneiden sotavankeudesta päästyään. Ja samalla alkoi kirjeenvaihto toisen sodasta palanneen kulttuuri-ihmisen ja ystävän Ernst-Adolf Kunzin kanssa. Viikottain, välillä tiuhempaankin, lähtevissä kirjeissä kaverukset tukevat toisiaan kirjallisissa/teatteripyrkimyksissään, käyvät läpi arkisia asioita, ottavat kantaa Saksan sodanjälkeiseen surkeuteen.
Sillä ankeaa on elämä Saksan raunioilla… kaikesta on pula (kirjoittaminenkin onnistuu vasta kun saa paperia!), asutaan ahtaasti, vielä vuonna 1952 on uuden (=käytetyn) kirjoituskoneenkin metsästäminen ein Urakka an Sich!
Mutta toisaalta - jotenkuten terveinä herrat kuitenkin sodasta selvisivät. Yrittämällä eteenpäin; ”Toivo on kuin villi eläin”, ei sitä ihan kiinni saa, mutta on niitä villejä eläimiä kuitenkin olemassa, usein ihan näkyvillä asti.
Kirjeenvaihto päättyy kirjassa vuoden 1953 lopulla. Olot ovat jo vakiintuneet, Böllin kirjallinen ura pääsemässä vauhtiin. Ei sanonut sanaakaan on juuri ilmestynyt; sen - kirjeissä viitataan kirjaan päähenkilön nimellä ”Fred” - syntymistä ja vastaanottoa kuvataan kirjeissä kuukausien ajan.
Pitkästä aikaa luin tuon ”Fredin” ihan hiljattain. Tämä samaa aikaa kuvaava kirjeenvaihto osui sopivasti käsiini, kun Munchenissä käydessäni joulun alla löysin kiinnostavan divarin. No, se oli etu mutta myös haitta, koska samaa aikaa kuvatessaan kirjat menivät jopa hieman päällekkäin. Böllin kirjeitä lukiessani näin hänet koko ajan Ei sanonut sanaakaan -kirjan köyhänä Fredinä tupakankerjuineen.
Kirjassa on mittaa melkein 600 sivua, toki varsinaista kirjeenvaihtoa ”vain” 380 sivua. Mutta on esipuhetta, muutaman kymmenen sivun kustantajan jälkisanat analyyseineen, sitten melkein 200 sivun Anmerkungen -osasto, missä pureskellaan auki kirjeenvaihdon erittäin lukuisat tekstiviitteet - saksalaisella perusteellisuudella!
No, mutta tämäpä on sympaattista. Tällaiset teokset täydentävät hyvin kirjailijakuvaa ja valaisevat mukavasti itse teoksia ja niiden aikakautta. Suomessa näitä tavataan tehdä (tai on tehty) lähinnä vain kootuissa teoksissa, Panu Rajalan kokoamat F. E. Sillanpään kootut ovat lukemistani varmaankin kattavimmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti