Vanha punkkari, esseisti ja kriitikko Herman Raivio on kirjoittanut ylistyslaulun vastustamiselle ja kritiikille. Voima ja vastavoima pakonomaisen hyssyttely-positiivisuuden sijaan! Ja punaiseksi langaksi hän on kutonut kirjalleen nimen Turvaton tila.
Raivio suomii kulttuuri- ja wokepiireissä muotiin päässyttä turvallisen tilan käsitettä alkuun ihan hyvin. Kieltämättä oudolta tuo ilmiö on itsestäkin - pääosin - tuntunut. Eikö juuri kulttuurin puolella pitäisi haastaa, saada keskiluokkaistuneita ihmisiä saada vähän ravisteltua pois ”turvallisista tiloistaan”? Näin minä olen luullut oikeiden kulttuuri-ihmisten ajattelevan, mutta nytpä juttu on kiepsautettu ihan toiseen laitaan. Pitää antaa sisältövaroituksiakin etukäteen…
Tähän liittyy sitten myös toinen kirjassa ruoskinnan kohteeksi joutunut identiteettipolitiikka. Ja joo, onhan se mielestäni outoa, vastenmielistäkin, jopa vähän vaarallista. Identiteettipolitiikka on liberaalin vapaan kansalaisen lokerointia, siinä annetaan ihmiselle muotti: olet tuollainen ja piste. Sinua tulkitaan osana jotain rakennettua identiteettiä - tai luokkaa, ei yksilönä.Vaan sepä siitä, voitaisiin mennä jo seuraavaan asiaan. Mutta ei, Raivio veivaa samaa tahkoa ja jossain vaiheessa kirjan kriittinen ote alkoi junnaamaan ja mennä purnaamiseen saakka. Samoin vastakkainasettelun - agonismin - nostaminen oikein jalustalle, itsetarkoitukseksi, alkoi tympiä ja maistua riidanhaastamiselta. Esseekokonaisuuden puoliväliin mennessä otteeni alkoikin herpaantua, varsinkin kun seassa oli pari irrallisempaa tekstiä betonirakentamisen pluspuolista sekä Raivion punkkariaikamuisteluista.
Mutta: paikoin ihan hyviä pointteja ja ajatusten viritystä. Ajassamme on aika paljon itseensä käpertymistä. Asetutaan peiliksi omalle itselle ja uppoudutaan loputtomaan itsereflektointiin. Tietysti itsestään on tärkeä pitää huolta ja kuunnella minäänsä, mutta liian vakavasti ei edes itseään pidä ottaa.
Vaikka korostankin individualismia, ei yksilö ole saari; olemme myös sitä, mitä suhteemme muihin ovat, miten muut meidät näkevät. Raivio kirjoittaa sartrelaisittain: "Elämä muiden katseiden alla on ehkä vähän turvatonta, mutta myös jännittävää. Jospa vain hyväksymme sen, että muut näkevät meissä (sellaisiakin) puolia, jotka eivät hivele omakuvaa. Meillä ei ole ainoata totuutta itsestämme."
Osuvasti sanottu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti