Pertti Lassilaa kolmannen kerran. Ihmisten asioiden ja Armaimman ajan jälkeen alkaa tyyli tuntumaan jo tutulta; tämän Jälkisadon kirjoittajan olisin tunnistanut, vaikka olisi nimi kannesta puuttunut.
Jälkisato kuvaa yksin viihtyvää, vaan ei ehkä silti yksinäistä Viljoa, hänen ajautumistaan kirjallisuuden opiskelijaksi, sitten joten kuten pärjääväksi kirjailijaksi; naissuhteisiin, jossa hän ei tunnu olevan kuskin paikalla - jos sitten pisimmässä suhteessa se toinenkaan.
Kirjassa ei paljon tapahdu, enemmän teksti on tapahtumattomuutta, aikaa ja sen vääjäämättömän kulun kuvaamista; menneisyyden otetta tulevaisuudesta, tulevaisuuden täydellistä arvaamattomuutta: "Menneisyydelle ei mitään voi tehdä, koska se on mennyt, mutta se heittää tulevaan pitkän varjon, joka syvenee päivä päivältä, kun tulevaisuudesta tulee nykyisyys."
Juha Seppälän tapaista yksinäisen - ei kielteisellä tavalla, voisi käyttää myös sanaa itsenäisen - ihmisen mietteitä. Tulee mieleen Heinrich Heinen sumuruno Im Nebel.
"Näin on hyvä. Ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä, sanoa tai kuunnella. Ei tarvitse onnistua, ei ole suunnitelmia, ei toiveita, ei yrityksiä eikä pettymyksiä, minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.
Meren peili kokoaa mustalta taivaalta tähtien vähäistä valoa, joka ikiaikoja sitten lähti matkaan sieltä, missä ei ole ihmistä eikä hän koskaan ole sinne pääsevä pelkoineen, toiveineen, haluineen ja yrityksineen."
Kaunistahan tuo teksti on. Viipyvää, seisahtunutta tunnelmaa, kauniita kuvauksia muutamia kymmeniä vuosia elävästä miehestä vuosituhansia vanhoilla uurretuilla merenrantakallioilla. Mutta ehkäpä tätä lajia riittää. Seuraavan kerran kun kaipaan lassilamaista mielen tyyneyttä, palaan vaikka Ihmisten asioiden pariin ja lueskelen sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti