Pitää lukea välillä klassikoitakin. Vanhempaa suomalaista ei ole Sillanpäätä lukuunottamatta tullut paljoa luetuksi - siispä hommasin työn alle Joel Lehtosen Putkinotkon.
Tämäpä oli erinomainen teos. 1919-1920 kirjoitettu, herraskaiseksi nousseen Lehtosen omiin kokemuksiin ja ajatuskulkuihin pohjautuva kirja maan eläjästä Juutas Käkriäisestä, hänen tomerasta Rosina-vaimostaan sekä alati kasvavasta lapsilaumasta. Kirja sijoittuu Savonlinnan pohjoispuolelle, samoihin maisemiin missä Lehtosella oli oma kesäpaikkansa.
Juutas on kuin savolainen projekti, suunnitelmineen tekemistä vaille valmis. Juutas (tai lähinnä Rosina) viljelee ja ylläpitää kansan parissa kirjakauppiaaksi nousseen Aapeli Muttisen Käkriäisille vuokraksi antamaa Putkinotkoa, mutta kun Juutaksen työvire on yleensä hakusessa, niin torpan seinähirret lahoavat, päivä paistaa läpi, ja valtava katras joutuu asustelemaan saunassa.
Elo on kuin Ryysyrannassa: ”Siellä on kirppuja, luteita, täitä, seassa lapsia pellavapäitä…” Naturalismia rujoimmillaan ja puhtaimmillaan. Kun herraskainen Aapeli tulee heinäkuun lopun päivänä käymään Putkinotkossa, hän näkee Juutaksessa hukkaan menneen yrityksen syvän kansan ja maan eläjän sivistämisestä. Eläimiähän nämä melkein ovat, läävän porsaskin puhtaampi kuin Juutaksen lapset.
Mutta elelläänpä kuitenkin! Lehtonen paketoi yhden kesäpäivän kuvaukseen kokonaisen maailman runsaan vuosisadan takaa, jossa on myös kauneutta ja köyhäänkin elämään kuuluvia elämän pieniä iloja. Päivään mahtuu Rosinan ja lasten käväisemistä sisävesilaivalla läheisessä kaupungiossa asioilla, Muttisen tulo vuoden tauon jälkeen pohtimaan, mitä tuolla vakkaiselle Juutakselle ja tekisi; touhu-Rosinan epätoivoiset puuhastelut, josko viinanpoltosta saisi perheelle elannon jatketta.
Ja toki Juutaskin saa sitten jotain aikaiseksi, kun sille päälleen sattuu.
Kirjan yhteiskunnallinen sanoma liittyy köyhän kansan asemaan ja siihen, että jos ei se pieneläjän torppa ja työmaa ole omaa, niin ei siitä innostu kunnolla huolehtimaankaan. Eikä isommistakaan asioista: "Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan...", tuumaa Muttinen. Väinö Linnan Pohjantähden jälkeen tuo sanoma nyt ei enää uusi ollut, mutta 1920- ja 30-luvulla oli toisin.
Sittenpä kieli. Senkin Lehtonen osaa! Kun tässä aikuisiällä olen saanut nauttia itäsuomalaisten murteiden ja sanankäytön vivahteista, niin korva oli valmiina herkuttelemaan putkinotkolaisten verbaalitykityksen sävyistä! Tekstissä vilisee osin outojakin savolaisuuksia, joiden sisällön kyllä värikäs asiayhteys paljastaa: (Apteekissa on) "...joukossa tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti rantakalliolla, perä koholla."
Toki esimerkiksi rehlehteeraamisen syvempi säsältö jäi hiukan epäselväksi...
No, jos toisaalla onkin ronskia ja värikästä savolaiskalkatusta, on myös herkkää ilmaisua:
"Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja (...) Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua."
Putkinotkosta on tehty 1990-luvun lopulla kolmiosainen televisiosarja. Siinä olisi varmaan roppakaupalla menneiden kesäpäivien nostalgiaa. Mahtaisiko se löytyä jostain Areenan kätköistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti