Kirjassa elellään valtaosin muutamissa kesäpäivissä paarmoineen kaikkineen. Eletään toisiinsa vahvoissa siteissä olevan kahden nuoren sisäistä maailmaa, maailmoja, jotka ovat kaukana toisistaan. Ihmiset hapuilevat eestaas, suuntaa vailla. Muutamien kirja-arvioiden perusteella kirjassa on tummat sävyt, enkä minäkään parempaa ilmausta keksi.
Kirjan hyviä, jopa erinomaisia puolia ovat kieli ja lappilainen hyvä huumori. Tarinaa isketään ja kirjassa on muutama hyvä tyyppi. Kuten koko maan postinumerot ulkoa opetellut tapaus, joka aina kun jonkun tarinoidessa mainitaan paikannimi, nasauttaa oikean postinumeron saman tien. Eipä ole tällaistakaan hahmoa vielä tullut lukiessa vastaan! Ja jotkut henkilöhahmoista olivat hyvin sympaattisia, kuten Poika. Oikein toivoi, että kunhan hänelle kävisi elämässä hyvin!
Luonnon kuvaus on vahvaa. Ei superlatiiveja tuntureiden jylhyydestä, vaan tyhjäksi jääneiden pihakenttien kuvausta, poroja horsmapusikoissa, rapistuvat maalit tyhjäksi jääneissä taloissa.
Mutta: onpahan näistäkin jo luettu ihan nokko. Lapin tyhjenneistä kylistä tai niistä muutamista, jotka sinne ovat jääneet juopottelemaan (jos eivät ole jo mieleltään sairastuneet tai tappaneet itseään), muutaman kymmenen sivun juopottelureissusta katsastamattomalla autolla lavatansseihin (missä tietysti tapellaan). Epäoikeudenmukaisista opettajista, puhumattomuudesta, alemmuudentunnosta. Nämä ihmiset eivät puhu intersektoraalisuudesta.
Vahvan kielen ja kerronnan vastapuolena on, että juonen viimeistely on jäänyt vähän puolitiehen. Tai sitten minun mielestäni kesken jääneet juonenpätkät oli kudottu sen verran pimentoon, etten vaan hoksannut. Vähän jäi asioita auki.
Oon lukenu Pirttimaan kaks aiempaa kirjaa ja tykänny niistä. Tämäkin pitää siksi ehdottomasti lukea.
VastaaPoista