Joskus nuorna miesnä, kun tein enempi sanaristikoita, muistan yhden vihjeen olleen ”Vierros”. No, siihen piti panna että ”Tuure”. Lienenkö edes miettinytkään, mikäs mies se tämä on.
No, Vierroshan on satakuntalainen kirjailija, joka on kirjoittanut syntymäseutunsa Kankaanpään ja maakunnan elämästä lukuisia romaaneja. Siitäpä sitten lukuun Taivaassa torpan maa, neliosaisen sarjan alkuteos.
Kirja lähtee 1860-luvun nälkävuosista ja päättyy 1890-luvulle. Kuvataan köyhän kansan, itsellisten, mäkitupalaisten ja torppareiden karua elämää ja selviämistä eteenpäin. Toki pienen pieniä seesteisiäkin hetkiä on raatamisen lomassa.
Kirjan keskushenkilönä on Serafia eli Seru, sairaan ja kuuromykän äidin äpärälapsi. Todellinen karujen kankaiden sitkeä kasvatti, napakan ja omanarvontuntoisen naisen perikuva. Elämä antaa ja elämä ottaa; helpolla ei Seru pääse. Monessa kohtaa mietin omaa mummuani.
Seru, mutta vielä enemmän muut hahmot ovat aika karikatyyrejä. Periaatteessa kunnollinen ja kilttikin Isak-mies, joka kuitenkin sortuu välillä viinaan ja muutenkin elämän kovuuden alle. Ei löydy sellaista petäjämäistä lujuutta kuin Serafiasta. Yleisestikin miehet ovat viinaan meneviä tai jopa huoripukkeja. Sitten on humaani kansanoloista lähtenyt kirkkoherra ja tätä tossun alla pitävä, omaa ylhäisöasemaansa korostava kopea ruustinna, joka ajaa Serafian pois pappilan piian hommista tämän tultua ilman vihkimistä raskaaksi. Tuli Pohjantähden Ellen Salpakari mieleen.
No, tällaisia kai edellämainitun kaltaiset hahmot ovat toki männämaailmassa olleet.
Tartuin kirjaan enemmän kansatieteellisistä kuin kirjallisista syistä. Vierros kuvaa sukuni syntysijoja tarkasti ja monenlaista perinnejuttua selostetaan asiaksi asti (vähän vähempikin olisi riittänyt). Pehmeää l-kirjaimia vilisevää murrettakin kuuluu monin paikoin. Ei noista ajoista ole kuin muutama sukupolvi aikaa…
Sen verran piti syynätä, että Vierros näkyy kuvanneen omien isovanhempiensa elämää - tai ainakin nimet ja vuodet osuvat ”kohlalleen”. Kirjan Serafia ja Isak Rödbäck näyttävät vain tosielämässä olleen Vidbäck-nimisiä, mikä suvussa sitten myöhemmin muutettiin Vierros-muotoon.
Kirjaan sisältyy minua paljon kiinnostava otos Sydänmaasta, isoäitini synnyinseudusta Kankaanpään, Parkanon ja Jämijärven rajamailla. Lapissakin aiemmin pappina ollut Kankaanpään kirkkoherra kuvaa 1860-luvun nälkävuosien aikaa:
”Tämä seurakunta ei todella ole häävi. (…) pitäjän itäisellä laidalla on surkea Sydänmaa, Satakunnan ja Pohjanmaan viheliäinen vedenjakaja, jossa asustavat köyhyys, hätä, raakuus ja turtumus. Halla viipyilee sen soissa ja rämeissä ja syleilee sen kivikkoisia moreenitöyräitä.
Riittää sitä naapuripitäjillekin osansa, sillä tuhannen neliövirstan laajuisena se yltää Vaasan läänin rajalta pohjoisessa Jämijärvelle etelässä ja Pohjankankaasta lännessä likelle Parkanon kirkkoa idässä. Viljeltäviksi kehnompia maita ei Suomenmaasta moniaalta löydä. Hiljattaisiin aikoihin siellä asuivat vain lappalaiset, pohjan perille muuttaneista heimolaisistaan unohtuneet ja jälkeen jääneet. Heille riitti pitkään erämaan rauhaa ja väljyyttä; kankaita, nevoja ja keitaita peurojen laidunmaiksi; puroja, lampia ja muutama pikku järvikin pyyntipaikoiksi; harjuja ja kuivia mäkimaita kodan pystytyspaikoiksi.
Milloin he sieltä lähtivät ja mihin? Tuskin ovat lähteneet ollenkaan (…) Paikoillaan he pysyivät, kuolivat nälkään ja tauteihin, harvenivat ja sulautuivat suomalaisiin, jotka vihdoin sinnekin tunkivat, ottivat haltuunsa karut maat, raivasivat peltotilkkuja ja polttivat kytöjä, kun lihavampimultaiset maat olivat jo aiemmin omistajansa saaneet.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti