Kyllä kelpaa elää!
Tytär oli löytänyt eräkirjan joululahjaksi. Ihan vieras nimi minulle tämä Korpi, ihmettelin sitä; sen verran aktiivisesti olen alan lehdistä kirja-arvosteluja lukenut, että olisi luullut tämän Korvenkin nimen mieleen jääneen.
Hyvä kirja, ei ihan tavallinen lajiaan. Pääosassa jutuista metsästetään jousella, väliin harppuunallakin haukia, mikäli se nyt enää on määritelmällisesti metsästystä. Coltilla ammutaan niin haukia kuin riistaa; taitavat nuo synnit olleen sen verran kaukana että lääkärismies oli kehdannut koko kansan näkyville juttunsa laittaa.
Kuumat jahtiveret on tällä Korvella. Diana kutsuu erälle, vaikka latvalintujahdin pakkaslukema on melkein neljäkymmentä ja lonkka- ja polvivaivaisena pitää metrisessä puuterilumessa kammertaa. Mutta kun musta lintu osuu näkyville ja sattuu vielä 150 metristä putoamaan, niin - Kyllä kelpaa elää!
Vähän karskikin tuntuu olevan, mikä tuo tekstiin sopivaa maustetta. Siitä huolimatta, että sanan säilän kohteeksi joutuvat usein metsävaltion toimet... Mutta sitten on hellyttävää lukea, miten hän päätyy ilveksen tappamalta fasaaniemolta orvoiksi jääneiden fasaaniveljesten (jotka sitten paljastuvat naaraiksi) Matin ja Tepon keinoemoksi; toisen tappaa supi, mutta toinen niistä sinnittelee ja selviää seuraavan kevään pesimäpuuhiin saakka.
Eräkirjoista usein sanotaan, että on kyllä taidokkaasti kirjoitettu, mutta että kaikki sanottava on jo sanottu moneen kertaan. Tämän kirjan erityisplussana onkin, että lähes kaikki jutut poikkeavat valtavirrasta, mutta eivät ole silti mitään eksoottista savannijahtia tai muuten väkisten koukerrettua. Majavan kyttäystä Pirkanmaan kevätpuroilla, rusakoiden hakemista marraskuun sateisessa yössä - ja sitten sitä haukien harppuunajahtia...
tiistai 30. joulukuuta 2014
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Johanna Vesikallio: Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä
Intuitio kunniaan!
Tämäkin tuli luettua joulunpyhinä, suorastaan ahmaistua. On tuo Lillan aika tapaus. Niinkuin pressavaalien kilpakumppani Ahtisaari oli myöhemmin sanonut: ei heidän kahden lisäkseen juuri muita suomalaisia noin keskeisissä kansainvälisissä tehtävissä ole ollut.
Vesikallion kirja on helppolukuinen ja hyvin myötäsukainen teos kohteestaan. Ehkä vähän pikaisenkin kyhäämisen makua joissain toistoissa. Perheenjäsenet, ystävät, poliitikkotutut ja tietysti Ellu itse muistelevat ja kertovat.
Vesikallio sanoo kyllä olleensa kaikkien Rehnin sisäpiirien ulkopuolella, lähteneen aika etäältä kirjaa kirjoittamaan. Mutta eipä se nyt ihme ole, jos tuollaisen tapauksen kohdalla hyvin positiivinen opus sitten syntyykin.
Rehn on jännä tapaus: Kvinnan från höger, näyttävä "hienostorouva", ruotsinkielinen jne jne jne. Mielikuva parempiosaisuudesta on varmaan ajanut käsityksiä hänestä harhaan enemmän kuin vaikkapa tämän kirjan ajoittainen hymistely. Onhan hän kunnanlääkärin tytär, mutta kaikenlaista muutakin on elämä takkiin tartuttanut perheyhtiön konkurssia ja sen seurauksena jossain mökinrahjuksessa asumista myöten.
Sitten on tuo empaattisuus ja heittäytyminen lukuisiin kansainvälisiin tehtäviin pakolaisleireille ja sotien tuhoamien raunioiden keskelle. Jossain määrin turhamaisuutta tai ainakin esilläolemisen halua, ehkä, mutta myös intuitiivista heittäytymistä sen perään, mitä oikeaksi kokee.
Minulle Lillan-kirja oli oppikirja intuition merkityksestä. Rehnin menestyminen politiikassa - monien vaalien ääniharava, ekat pressanvaalit 1994 - ja kansainvälisissä tehtävissä kertovat intuition merkityksestä. Ei poliitikon tarvitse tietää kaikkea, mutta tuntea pitää ja olla läsnä. Pitää hoksata, ottaa tilanne haltuun, kun on sen aika. Sirkka-Liisa Anttila tulee hiukan arkisemmalla tasolla mieleen. Sellaisesta äänestäjät pitävät, sellaisia poliitikkoja tarvittaisiin. Kyllä niitä kaunaisen Ole Norrbackin tapaisia muistionvääntäjiä on ihan tarpeeksi.
Kirja antoi aika järkyttävän kuvan RKP:n "pojista". En olisi odottanut, että se puolue näyttäytyisi niin sovinistisena ja hierarkkisena. Kirjasta sai kuvan, että Rehniä kyllä siedettiin, mutta ei juuri sen enempää. Pyhä puolueen sisäpiiri tiesi asiat paremmin...
Tämäkin tuli luettua joulunpyhinä, suorastaan ahmaistua. On tuo Lillan aika tapaus. Niinkuin pressavaalien kilpakumppani Ahtisaari oli myöhemmin sanonut: ei heidän kahden lisäkseen juuri muita suomalaisia noin keskeisissä kansainvälisissä tehtävissä ole ollut.
Vesikallion kirja on helppolukuinen ja hyvin myötäsukainen teos kohteestaan. Ehkä vähän pikaisenkin kyhäämisen makua joissain toistoissa. Perheenjäsenet, ystävät, poliitikkotutut ja tietysti Ellu itse muistelevat ja kertovat.
Vesikallio sanoo kyllä olleensa kaikkien Rehnin sisäpiirien ulkopuolella, lähteneen aika etäältä kirjaa kirjoittamaan. Mutta eipä se nyt ihme ole, jos tuollaisen tapauksen kohdalla hyvin positiivinen opus sitten syntyykin.
Rehn on jännä tapaus: Kvinnan från höger, näyttävä "hienostorouva", ruotsinkielinen jne jne jne. Mielikuva parempiosaisuudesta on varmaan ajanut käsityksiä hänestä harhaan enemmän kuin vaikkapa tämän kirjan ajoittainen hymistely. Onhan hän kunnanlääkärin tytär, mutta kaikenlaista muutakin on elämä takkiin tartuttanut perheyhtiön konkurssia ja sen seurauksena jossain mökinrahjuksessa asumista myöten.
Sitten on tuo empaattisuus ja heittäytyminen lukuisiin kansainvälisiin tehtäviin pakolaisleireille ja sotien tuhoamien raunioiden keskelle. Jossain määrin turhamaisuutta tai ainakin esilläolemisen halua, ehkä, mutta myös intuitiivista heittäytymistä sen perään, mitä oikeaksi kokee.
Minulle Lillan-kirja oli oppikirja intuition merkityksestä. Rehnin menestyminen politiikassa - monien vaalien ääniharava, ekat pressanvaalit 1994 - ja kansainvälisissä tehtävissä kertovat intuition merkityksestä. Ei poliitikon tarvitse tietää kaikkea, mutta tuntea pitää ja olla läsnä. Pitää hoksata, ottaa tilanne haltuun, kun on sen aika. Sirkka-Liisa Anttila tulee hiukan arkisemmalla tasolla mieleen. Sellaisesta äänestäjät pitävät, sellaisia poliitikkoja tarvittaisiin. Kyllä niitä kaunaisen Ole Norrbackin tapaisia muistionvääntäjiä on ihan tarpeeksi.
Kirja antoi aika järkyttävän kuvan RKP:n "pojista". En olisi odottanut, että se puolue näyttäytyisi niin sovinistisena ja hierarkkisena. Kirjasta sai kuvan, että Rehniä kyllä siedettiin, mutta ei juuri sen enempää. Pyhä puolueen sisäpiiri tiesi asiat paremmin...
Mika Järvinen: Uriah Heep Easy Livin'
Today´s yesterday´s tomorrow...
Perheen toinen progefani antoi joululahjaksi yhteisen fanitustaipaleemme ensibändistä Uriah Heepistä - sen Hensley-vuosista 1970-1980- kertovan kirjan.
Olin kuuntelullisesti intensiivisen 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon jälkeen oikeastaan lopettanut nykymusiikin kuuntelun tympääntyneenä kamalaan 80-lukuun. Klassista ja minimalismia toki meni, mutta vanhat hevi- ja progelevytkin pölyttyivät. 1980-luvulla ei monta kunnon biisiä tehty. Ei ihme, että silloinen tukkamuotikin näytti niin kamalalta.
Sitten joskus 90-luvun lopulla huomasin sattumalta Anttilassa Uriah Heepin tuplakokoelman. Vanhojen helmien ohella siellä oli biisit uusimmiltakin levyiltä. Eivät ne kaikki uudetkaan huonoja olleet. Mutta tuon levyn innoittamana kaivoin vanhat Heeppilevyni, ja jopas alkoi taas soimaan. Tilasin Amazoncomista kaikki studiolevyt Return to Fantasyyn saakka, ja pojan joillain synttäreillä pidin levyraatiakin. Pojan kaveritkin tunnistivat biisejä, samaa 70-luvun musasukupolvea heidänkin isukkinsa olivat.
Ja niinpä innostui poikakin samaan musiikkin, jossain vaiheessa meni ohitse ja alkoi löytää sellaisia progehelmiä, joita en itse aiemmin ollut löytänyt.
Mika Järvisen kirjassa käydään läpi Uriah Heepin historia, levytykset ja kiertueet Ken Hensleyn lähtöön ja bändin lyhyeen katkokseen saakka. Kiinnostavinta on biisi biisiltä raportoidut taustat kappaleista; miten syntynyt, mistä kertoo jne. Suureksi osaksi itselleni uutta tietoa. Bändin sekoiluista ja ristiriidoista tiesin jo aiemmin, mutta syvemmällehän tämä kirja meni niissäkin asioissa.
Myös musiikkibisnes näyttäytyi nyt astetta syvemmin ja raadollisemmin. Tästä kirjalle pisteet! Manageri/omistaja/moguli Gerry Bron näyttäytyy kirjassa ahneenpuoleisena; voihan toki olla, että aika vain oli sellainen. Puhdasta ryöstöviljelyä ja lyhytnäköistä loppuun polttamista. Ei ihme että huumeet ja viina veivät niin monta bändistä manan majalle tai niille rajoille. Ihme, että bändi pystyi sellaisessa kierteessä tekemään niinkin hienoja levyjä kuin Sweet Freedom, Wonderworld ja vielä Return to Fantasykin. Seuraavat levyt olivat sitten jo puhdasta pophumppaa.
Kitaristi Mick Box itsekin toteaa, että 80-luvulta alkaen managerit alkoivat oikeasti huolehtia bändeistä - soittajien luovuudesta ja hyvinvoinnista hekin olivat riippuvaisia. Se ei bassovirtuoosi Gary Thainia tai verevä-äänistä David Byronia enää auttanut.
Muutenkin aika heikolta näytti menestyvienkin soittajien palkkaturva tuolloin. Eikä kyse ollut pelkästä Heepistä. Basistiksi 1976 tienoilla tullut Trevor Bolder oli soittanut itsensä David Bowien bändissä neljän huippulevyn ajan, mutta vissiin piti hänenkin pyytää lihakauppiaalta maksuaikaa, kun ei kunnon korvauksia saanut. Useassakin kohtaa kirjassa puhutaan Gerry Bronin ja muiden managerien ja soittajien välisistä palkkariidoista.
Vaikka eipä Uriahin tai itse asiassa Spicen pojat ilman Bronin tapaista mogulia olisi välttämättä pitkälle päässeet...
Kirjassa painottuu monitoimimies Ken Hensleyn näkökulma. Olihan hän pääasiallinen säveltäjä, mutta omien sanojenkin mukaan täysi kusipää, niin kokaiinipöllyissä kuin vissiin muulloinkin. Siinä mielessä jonkun verran puolueellinen ote Järvisellä. Muut bändin jäsenet muutamaan otteeseen muistuttavat, että Hensley kyllä sävelsi valtaosan, mutta hän toi bändille osaksi raakileita, jotka bändi sitten veti Heep-mankelin läpi ja sovitti valmiiksi biiseiksi. Olen kallellani tähän näkemykseen. Vaikka kirjassa toistakin väitetään, en oikein usko, että Hensley olisi maailmanmaineeseen päässyt muissa ympyröissä. Hänen soololevyjensä vastaanottokin kertoo siitä. Pliisujahan ne biisit ovat, pääosin, ilman Uriah Heepiä (tai sitten en vain pidä siitä mitäänsanomattomasta AOR-humpasta, johon Hensleyllä näytti olevan taipumusta jo ekan soololevynsä aikoina, vaikka samaan aikaan hän sai tehtyä Heepille todella stydiä progehevikamaa Pilgrimin tai Dreamsin tapaan).
Sinänsä väärin, että Hensley kuitenkin säveltäjänä nettosi valtavasti enemmän kuin muut, kunnes sitten muiden purnauksen seurauksena biisejä alettiin kirjata useamman nimiin. Tulee mieleen Deep Purplen Mark II-aika, jolloin koko tuotanto kirjattiin koko viisikon nimeen. Siitä huolimatta, että Blackmorella oli varmaan iso rooli sävellyksissä. Ja hänkin oli kyllä sentään aika itsekäs kukkoilija!
Kirja oli aika paksu, 450-sivuinen. Järvisellä on hiukan jaaritteleva ja löysä kirjoitustapa, siitä miinukset. Muutama kymmenen sivua olisi mennyt ihan jonninjoutavuuksia karsimalla.
Mutta ihan kelpo joululahja!
Perheen toinen progefani antoi joululahjaksi yhteisen fanitustaipaleemme ensibändistä Uriah Heepistä - sen Hensley-vuosista 1970-1980- kertovan kirjan.
Olin kuuntelullisesti intensiivisen 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon jälkeen oikeastaan lopettanut nykymusiikin kuuntelun tympääntyneenä kamalaan 80-lukuun. Klassista ja minimalismia toki meni, mutta vanhat hevi- ja progelevytkin pölyttyivät. 1980-luvulla ei monta kunnon biisiä tehty. Ei ihme, että silloinen tukkamuotikin näytti niin kamalalta.
Sitten joskus 90-luvun lopulla huomasin sattumalta Anttilassa Uriah Heepin tuplakokoelman. Vanhojen helmien ohella siellä oli biisit uusimmiltakin levyiltä. Eivät ne kaikki uudetkaan huonoja olleet. Mutta tuon levyn innoittamana kaivoin vanhat Heeppilevyni, ja jopas alkoi taas soimaan. Tilasin Amazoncomista kaikki studiolevyt Return to Fantasyyn saakka, ja pojan joillain synttäreillä pidin levyraatiakin. Pojan kaveritkin tunnistivat biisejä, samaa 70-luvun musasukupolvea heidänkin isukkinsa olivat.
Ja niinpä innostui poikakin samaan musiikkin, jossain vaiheessa meni ohitse ja alkoi löytää sellaisia progehelmiä, joita en itse aiemmin ollut löytänyt.
Mika Järvisen kirjassa käydään läpi Uriah Heepin historia, levytykset ja kiertueet Ken Hensleyn lähtöön ja bändin lyhyeen katkokseen saakka. Kiinnostavinta on biisi biisiltä raportoidut taustat kappaleista; miten syntynyt, mistä kertoo jne. Suureksi osaksi itselleni uutta tietoa. Bändin sekoiluista ja ristiriidoista tiesin jo aiemmin, mutta syvemmällehän tämä kirja meni niissäkin asioissa.
Myös musiikkibisnes näyttäytyi nyt astetta syvemmin ja raadollisemmin. Tästä kirjalle pisteet! Manageri/omistaja/moguli Gerry Bron näyttäytyy kirjassa ahneenpuoleisena; voihan toki olla, että aika vain oli sellainen. Puhdasta ryöstöviljelyä ja lyhytnäköistä loppuun polttamista. Ei ihme että huumeet ja viina veivät niin monta bändistä manan majalle tai niille rajoille. Ihme, että bändi pystyi sellaisessa kierteessä tekemään niinkin hienoja levyjä kuin Sweet Freedom, Wonderworld ja vielä Return to Fantasykin. Seuraavat levyt olivat sitten jo puhdasta pophumppaa.
Kitaristi Mick Box itsekin toteaa, että 80-luvulta alkaen managerit alkoivat oikeasti huolehtia bändeistä - soittajien luovuudesta ja hyvinvoinnista hekin olivat riippuvaisia. Se ei bassovirtuoosi Gary Thainia tai verevä-äänistä David Byronia enää auttanut.
Muutenkin aika heikolta näytti menestyvienkin soittajien palkkaturva tuolloin. Eikä kyse ollut pelkästä Heepistä. Basistiksi 1976 tienoilla tullut Trevor Bolder oli soittanut itsensä David Bowien bändissä neljän huippulevyn ajan, mutta vissiin piti hänenkin pyytää lihakauppiaalta maksuaikaa, kun ei kunnon korvauksia saanut. Useassakin kohtaa kirjassa puhutaan Gerry Bronin ja muiden managerien ja soittajien välisistä palkkariidoista.
Vaikka eipä Uriahin tai itse asiassa Spicen pojat ilman Bronin tapaista mogulia olisi välttämättä pitkälle päässeet...
Kirjassa painottuu monitoimimies Ken Hensleyn näkökulma. Olihan hän pääasiallinen säveltäjä, mutta omien sanojenkin mukaan täysi kusipää, niin kokaiinipöllyissä kuin vissiin muulloinkin. Siinä mielessä jonkun verran puolueellinen ote Järvisellä. Muut bändin jäsenet muutamaan otteeseen muistuttavat, että Hensley kyllä sävelsi valtaosan, mutta hän toi bändille osaksi raakileita, jotka bändi sitten veti Heep-mankelin läpi ja sovitti valmiiksi biiseiksi. Olen kallellani tähän näkemykseen. Vaikka kirjassa toistakin väitetään, en oikein usko, että Hensley olisi maailmanmaineeseen päässyt muissa ympyröissä. Hänen soololevyjensä vastaanottokin kertoo siitä. Pliisujahan ne biisit ovat, pääosin, ilman Uriah Heepiä (tai sitten en vain pidä siitä mitäänsanomattomasta AOR-humpasta, johon Hensleyllä näytti olevan taipumusta jo ekan soololevynsä aikoina, vaikka samaan aikaan hän sai tehtyä Heepille todella stydiä progehevikamaa Pilgrimin tai Dreamsin tapaan).
Sinänsä väärin, että Hensley kuitenkin säveltäjänä nettosi valtavasti enemmän kuin muut, kunnes sitten muiden purnauksen seurauksena biisejä alettiin kirjata useamman nimiin. Tulee mieleen Deep Purplen Mark II-aika, jolloin koko tuotanto kirjattiin koko viisikon nimeen. Siitä huolimatta, että Blackmorella oli varmaan iso rooli sävellyksissä. Ja hänkin oli kyllä sentään aika itsekäs kukkoilija!
Kirja oli aika paksu, 450-sivuinen. Järvisellä on hiukan jaaritteleva ja löysä kirjoitustapa, siitä miinukset. Muutama kymmenen sivua olisi mennyt ihan jonninjoutavuuksia karsimalla.
Mutta ihan kelpo joululahja!
lauantai 27. joulukuuta 2014
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Pitäydytään omissa asioissa...
No niin, tulihan tähänkin jäärään tutustuttua! Kasikymppisen ukonjurnuttajan purnaamisia eri aiheista, parin-kolmen sivun tarinoita, ja jokaisen kohdalla nauroin, joissain pariinkin kertaan.
Sinänsä tuttua, ja periaatteessa aika helppokin asetelma: vanhan ja uuden maailman iso ero. Mielensäpahoittaja on tukevasti vanhassa kiinni - piimä, ruokajutut, hiihtäminen, Jaakko Teppo ja niin edespäin. Maaseutu on täynnä tuollaisia ukkoja. Mutta kieltämättä hyvin taitavasti Kyrö tätä asetelmaa kuvaa. Kai se on osaksi niin tuttua, täytyy varoa ettei vain itse ole menossa tuohon suuntaan...
Kuvaava tyylinäyte: "PS. Muovipussin ostaminen on haaskuuta. Niitä hedelmäpusseja saa siitä myyjän takaa ilmaiseksi, jos ei ole kangaskassia."
Ja toinen: "Minä ehdotan (ystävän päivän tilalle) Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kiertäville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä se sähkökirje se nykyisin on.Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. Ihan turha soitella taikka vilkutella taikka puhutella etunimellä, vaikka ei varmasti olla koskaan nähty. Ja sama takaisin, että minä annan olla rauhassa jos sinä annat olla. Minä aion hakea tälle EU-rahaa."
No niin, tulihan tähänkin jäärään tutustuttua! Kasikymppisen ukonjurnuttajan purnaamisia eri aiheista, parin-kolmen sivun tarinoita, ja jokaisen kohdalla nauroin, joissain pariinkin kertaan.
Sinänsä tuttua, ja periaatteessa aika helppokin asetelma: vanhan ja uuden maailman iso ero. Mielensäpahoittaja on tukevasti vanhassa kiinni - piimä, ruokajutut, hiihtäminen, Jaakko Teppo ja niin edespäin. Maaseutu on täynnä tuollaisia ukkoja. Mutta kieltämättä hyvin taitavasti Kyrö tätä asetelmaa kuvaa. Kai se on osaksi niin tuttua, täytyy varoa ettei vain itse ole menossa tuohon suuntaan...
Kuvaava tyylinäyte: "PS. Muovipussin ostaminen on haaskuuta. Niitä hedelmäpusseja saa siitä myyjän takaa ilmaiseksi, jos ei ole kangaskassia."
Ja toinen: "Minä ehdotan (ystävän päivän tilalle) Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kiertäville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä se sähkökirje se nykyisin on.Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. Ihan turha soitella taikka vilkutella taikka puhutella etunimellä, vaikka ei varmasti olla koskaan nähty. Ja sama takaisin, että minä annan olla rauhassa jos sinä annat olla. Minä aion hakea tälle EU-rahaa."
maanantai 15. joulukuuta 2014
Mårten Westö: Som du såg mig då
Vaimokulta osti synttärilahjaksi; Mårten Westön nimi oli ehkä tuttu jostain, jonkun arvostelun lie lukenut, mutta aika ummikkona kirjan otin käteen.
Novellien aiheet eivät ihan olleet makuuni; lentopelosta kärsivä nainen matkalla äitinsä hautajaisiin, erinäisissä aviokriiseissä olevia pariskuntia, bodari miettimässä exäänsä.
Mutta kielenkäyttö on poikkeuksellista; kokoelman toinen juttu Nedräkning kertoo vaihe vaiheelta Johannasta tuttavien kanssa kutsuilla miten hän ihastuu siellä mieheen, ja sitten novellin päättävässä yhden ainokaisessa lauseessa (tosin melkein kaksisivuisessa) käydään läpi illan viimeinen tanssi, yhteinen taksimatka; tunnustus aviomiehelle, lyhyt romanssi uuden miesystävän kanssa, tämän Tobiaksen kyllästyminen ja heittäytyminen taas jonkun nuoren naisen pariin ja niin edelleen. Nautin, miten yhdessä ainoassa lauseessa kuvataan yhden hetken läpi siirtymistä sujuvasti paikasta ja ajasta toiseen; "kaikki on tässä ja nyt", elämän kulkua lyhyenä filminä silmien edessä. Sen (pitkänkin) lauseen lukee nopeasti, melkein hengästyen, ja sitten novellin lopussa lukijanakin on vähän ymmällään, että miten tässä nyt näin kävi. Tämä on taidokasta sanataidetta!
Lentopelkonovellissa Bagage Westö käyttää myös sivun mittaisia lauseita, kuin Böll parhaimmillaan; teksti etenee hengästyttäen, askel askeleelta ja vie mennessään.
Jännä kirjoitustekniikka, näin voimakkaana en tämäntyylistä tekstiä ole ruotsiksi lukenut.
Riksväg ett kuvaa pariskuntaa, lapset ovat muuttaneet pois, vaimo miettii eroa ja muuttamista uuden ihastuksen kanssa yhteen - tai vain yksin olemista. Novelli etenee vuoroin Gabriellan, vuoroin Kajn kertomana; siinä kuvastuu jotenkin nössööntyneen yli viiskymppisen miehen ja toisaalta itsetuntoaan kasvattaneen naisen dilemma. Hieno novelli, vaikka lopun petikohtaus on ehkä vähän kliseinen.
Mutta - toistan itseäni - kielestä nautin: Han glider ner under täcket, trycker sig upp mot mig, andas lätt i mitt öra...Han kysser mig i nacken, biter till. Jännää, miten subjektin pois jättäminen tuo lauseeseen tyyliä ja juuri sitä hengitysrytmin tapaista tempoa. Samasta pidän saksankin kielessä, siellä sama efekti tulee partisiipin perfektin toistuvalla käytöllä.
Novellien aiheet eivät ihan olleet makuuni; lentopelosta kärsivä nainen matkalla äitinsä hautajaisiin, erinäisissä aviokriiseissä olevia pariskuntia, bodari miettimässä exäänsä.
Mutta kielenkäyttö on poikkeuksellista; kokoelman toinen juttu Nedräkning kertoo vaihe vaiheelta Johannasta tuttavien kanssa kutsuilla miten hän ihastuu siellä mieheen, ja sitten novellin päättävässä yhden ainokaisessa lauseessa (tosin melkein kaksisivuisessa) käydään läpi illan viimeinen tanssi, yhteinen taksimatka; tunnustus aviomiehelle, lyhyt romanssi uuden miesystävän kanssa, tämän Tobiaksen kyllästyminen ja heittäytyminen taas jonkun nuoren naisen pariin ja niin edelleen. Nautin, miten yhdessä ainoassa lauseessa kuvataan yhden hetken läpi siirtymistä sujuvasti paikasta ja ajasta toiseen; "kaikki on tässä ja nyt", elämän kulkua lyhyenä filminä silmien edessä. Sen (pitkänkin) lauseen lukee nopeasti, melkein hengästyen, ja sitten novellin lopussa lukijanakin on vähän ymmällään, että miten tässä nyt näin kävi. Tämä on taidokasta sanataidetta!
Lentopelkonovellissa Bagage Westö käyttää myös sivun mittaisia lauseita, kuin Böll parhaimmillaan; teksti etenee hengästyttäen, askel askeleelta ja vie mennessään.
Jännä kirjoitustekniikka, näin voimakkaana en tämäntyylistä tekstiä ole ruotsiksi lukenut.
Riksväg ett kuvaa pariskuntaa, lapset ovat muuttaneet pois, vaimo miettii eroa ja muuttamista uuden ihastuksen kanssa yhteen - tai vain yksin olemista. Novelli etenee vuoroin Gabriellan, vuoroin Kajn kertomana; siinä kuvastuu jotenkin nössööntyneen yli viiskymppisen miehen ja toisaalta itsetuntoaan kasvattaneen naisen dilemma. Hieno novelli, vaikka lopun petikohtaus on ehkä vähän kliseinen.
Mutta - toistan itseäni - kielestä nautin: Han glider ner under täcket, trycker sig upp mot mig, andas lätt i mitt öra...Han kysser mig i nacken, biter till. Jännää, miten subjektin pois jättäminen tuo lauseeseen tyyliä ja juuri sitä hengitysrytmin tapaista tempoa. Samasta pidän saksankin kielessä, siellä sama efekti tulee partisiipin perfektin toistuvalla käytöllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)