Today´s yesterday´s tomorrow...
Perheen toinen progefani antoi joululahjaksi yhteisen fanitustaipaleemme ensibändistä Uriah Heepistä - sen Hensley-vuosista 1970-1980- kertovan kirjan.
Olin kuuntelullisesti intensiivisen 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon jälkeen oikeastaan lopettanut nykymusiikin kuuntelun tympääntyneenä kamalaan 80-lukuun. Klassista ja minimalismia toki meni, mutta vanhat hevi- ja progelevytkin pölyttyivät. 1980-luvulla ei monta kunnon biisiä tehty. Ei ihme, että silloinen tukkamuotikin näytti niin kamalalta.
Sitten joskus 90-luvun lopulla huomasin sattumalta Anttilassa Uriah Heepin tuplakokoelman. Vanhojen helmien ohella siellä oli biisit uusimmiltakin levyiltä. Eivät ne kaikki uudetkaan huonoja olleet. Mutta tuon levyn innoittamana kaivoin vanhat Heeppilevyni, ja jopas alkoi taas soimaan. Tilasin Amazoncomista kaikki studiolevyt Return to Fantasyyn saakka, ja pojan joillain synttäreillä pidin levyraatiakin. Pojan kaveritkin tunnistivat biisejä, samaa 70-luvun musasukupolvea heidänkin isukkinsa olivat.
Ja niinpä innostui poikakin samaan musiikkin, jossain vaiheessa meni ohitse ja alkoi löytää sellaisia progehelmiä, joita en itse aiemmin ollut löytänyt.
Mika Järvisen kirjassa käydään läpi Uriah Heepin historia, levytykset ja kiertueet Ken Hensleyn lähtöön ja bändin lyhyeen katkokseen saakka. Kiinnostavinta on biisi biisiltä raportoidut taustat kappaleista; miten syntynyt, mistä kertoo jne. Suureksi osaksi itselleni uutta tietoa. Bändin sekoiluista ja ristiriidoista tiesin jo aiemmin, mutta syvemmällehän tämä kirja meni niissäkin asioissa.
Myös musiikkibisnes näyttäytyi nyt astetta syvemmin ja raadollisemmin. Tästä kirjalle pisteet! Manageri/omistaja/moguli Gerry Bron näyttäytyy kirjassa ahneenpuoleisena; voihan toki olla, että aika vain oli sellainen. Puhdasta ryöstöviljelyä ja lyhytnäköistä loppuun polttamista. Ei ihme että huumeet ja viina veivät niin monta bändistä manan majalle tai niille rajoille. Ihme, että bändi pystyi sellaisessa kierteessä tekemään niinkin hienoja levyjä kuin Sweet Freedom, Wonderworld ja vielä Return to Fantasykin. Seuraavat levyt olivat sitten jo puhdasta pophumppaa.
Kitaristi Mick Box itsekin toteaa, että 80-luvulta alkaen managerit alkoivat oikeasti huolehtia bändeistä - soittajien luovuudesta ja hyvinvoinnista hekin olivat riippuvaisia. Se ei bassovirtuoosi Gary Thainia tai verevä-äänistä David Byronia enää auttanut.
Muutenkin aika heikolta näytti menestyvienkin soittajien palkkaturva tuolloin. Eikä kyse ollut pelkästä Heepistä. Basistiksi 1976 tienoilla tullut Trevor Bolder oli soittanut itsensä David Bowien bändissä neljän huippulevyn ajan, mutta vissiin piti hänenkin pyytää lihakauppiaalta maksuaikaa, kun ei kunnon korvauksia saanut. Useassakin kohtaa kirjassa puhutaan Gerry Bronin ja muiden managerien ja soittajien välisistä palkkariidoista.
Vaikka eipä Uriahin tai itse asiassa Spicen pojat ilman Bronin tapaista mogulia olisi välttämättä pitkälle päässeet...
Kirjassa painottuu monitoimimies Ken Hensleyn näkökulma. Olihan hän pääasiallinen säveltäjä, mutta omien sanojenkin mukaan täysi kusipää, niin kokaiinipöllyissä kuin vissiin muulloinkin. Siinä mielessä jonkun verran puolueellinen ote Järvisellä. Muut bändin jäsenet muutamaan otteeseen muistuttavat, että Hensley kyllä sävelsi valtaosan, mutta hän toi bändille osaksi raakileita, jotka bändi sitten veti Heep-mankelin läpi ja sovitti valmiiksi biiseiksi. Olen kallellani tähän näkemykseen. Vaikka kirjassa toistakin väitetään, en oikein usko, että Hensley olisi maailmanmaineeseen päässyt muissa ympyröissä. Hänen soololevyjensä vastaanottokin kertoo siitä. Pliisujahan ne biisit ovat, pääosin, ilman Uriah Heepiä (tai sitten en vain pidä siitä mitäänsanomattomasta AOR-humpasta, johon Hensleyllä näytti olevan taipumusta jo ekan soololevynsä aikoina, vaikka samaan aikaan hän sai tehtyä Heepille todella stydiä progehevikamaa Pilgrimin tai Dreamsin tapaan).
Sinänsä väärin, että Hensley kuitenkin säveltäjänä nettosi valtavasti enemmän kuin muut, kunnes sitten muiden purnauksen seurauksena biisejä alettiin kirjata useamman nimiin. Tulee mieleen Deep Purplen Mark II-aika, jolloin koko tuotanto kirjattiin koko viisikon nimeen. Siitä huolimatta, että Blackmorella oli varmaan iso rooli sävellyksissä. Ja hänkin oli kyllä sentään aika itsekäs kukkoilija!
Kirja oli aika paksu, 450-sivuinen. Järvisellä on hiukan jaaritteleva ja löysä kirjoitustapa, siitä miinukset. Muutama kymmenen sivua olisi mennyt ihan jonninjoutavuuksia karsimalla.
Mutta ihan kelpo joululahja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti