sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Johanna Vesikallio: Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä

Intuitio kunniaan!

Tämäkin tuli luettua joulunpyhinä, suorastaan ahmaistua. On tuo Lillan aika tapaus. Niinkuin pressavaalien kilpakumppani Ahtisaari oli myöhemmin sanonut: ei heidän kahden lisäkseen juuri muita suomalaisia noin keskeisissä kansainvälisissä tehtävissä ole ollut.

Vesikallion kirja on helppolukuinen ja hyvin myötäsukainen teos kohteestaan. Ehkä vähän pikaisenkin kyhäämisen makua joissain toistoissa. Perheenjäsenet, ystävät, poliitikkotutut ja tietysti Ellu itse muistelevat ja kertovat.

Vesikallio sanoo kyllä olleensa kaikkien Rehnin sisäpiirien ulkopuolella, lähteneen aika etäältä kirjaa kirjoittamaan. Mutta eipä se nyt ihme ole, jos tuollaisen tapauksen kohdalla hyvin positiivinen opus sitten syntyykin.

Rehn on jännä tapaus: Kvinnan från höger, näyttävä "hienostorouva", ruotsinkielinen jne jne jne. Mielikuva parempiosaisuudesta on varmaan ajanut käsityksiä hänestä harhaan enemmän kuin vaikkapa tämän kirjan ajoittainen hymistely. Onhan hän kunnanlääkärin tytär, mutta kaikenlaista muutakin on elämä takkiin tartuttanut perheyhtiön konkurssia ja sen seurauksena jossain mökinrahjuksessa asumista myöten.

Sitten on tuo empaattisuus ja heittäytyminen lukuisiin kansainvälisiin tehtäviin pakolaisleireille ja sotien tuhoamien raunioiden keskelle. Jossain määrin turhamaisuutta tai ainakin esilläolemisen halua, ehkä, mutta myös intuitiivista heittäytymistä sen perään, mitä oikeaksi kokee.

Minulle Lillan-kirja oli oppikirja intuition merkityksestä. Rehnin menestyminen politiikassa - monien vaalien ääniharava, ekat pressanvaalit 1994 - ja kansainvälisissä tehtävissä kertovat intuition merkityksestä. Ei poliitikon tarvitse tietää kaikkea, mutta tuntea pitää ja olla läsnä. Pitää hoksata, ottaa tilanne haltuun, kun on sen aika. Sirkka-Liisa Anttila tulee hiukan arkisemmalla tasolla mieleen. Sellaisesta äänestäjät pitävät, sellaisia poliitikkoja tarvittaisiin. Kyllä niitä kaunaisen Ole Norrbackin tapaisia muistionvääntäjiä on ihan tarpeeksi.

Kirja antoi aika järkyttävän kuvan RKP:n "pojista". En olisi odottanut, että se puolue näyttäytyisi niin sovinistisena ja hierarkkisena. Kirjasta sai kuvan, että Rehniä kyllä siedettiin, mutta ei juuri sen enempää. Pyhä puolueen sisäpiiri tiesi asiat paremmin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti