Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse

Täysosuma esikoiskirjaksi! Kekkoseen enempi tai vähempi linkittyviä novelleja, pääosin 1970-luvun Lapista. Vanha Urkki päilyy enimmäkseen taustalla. Kirjan rakenteeksi idea on nerokas, vaikkakin jotkut novellit olisivat saattaneet olla vielä parempia ilman hiukan pakonomaista Urkki-mainintaa.

Kolme novellia erityisesti esille. Kirjan aloittaa "Rakas Presidentti", koulupojan kirje Kekkoselle, jossa hän kuvaa täysin käsistä karannutta sepitelmäänsä siitä, kun hän isättömänä poikana keksi Kekkosen siittäneen hänet joskus Pallastunturilla. Tarina kehittyy vähitellen ja Jussi-poika kerää arvostusta ja arvonantoa jatkamalla tarinaansa Kekkosen pojasta. Valhetta valheen päälle, kunnes korttitalo alkaa luhistua... Kekkonen on tulossa kauppalaan, valhe on suuressa vaarassa paljastua, kasvot mennä lopullisesti... Viimeisenä keinona Jussi Alaluusua kirjoittaa Kekkoselle ja pyytää häntä vierailullaan kättelemään, ja suutelemaan äitiään kämmenelle. Se riittäisi...

Juonisti kirjoitettu juttu!

Allin baari on pitkä, monilukuinen tarina baarinpitäjästä ja hänen vastahakoisesti viulua soittavasta tyttärestään. Tässä on kunnon kuvaus Lapin baareista jostain 70-luvulta! Elävästi tulee mieleen, kun pikkupoikana perheen kanssa matkailtiin pari kertaa Lapissa. Hyvin on Pesonen saanut tunnelman esiin.

Kolmas mainio novelli kertoo Olavista ja Annelista, kiertävästä, hyljeksitystä taiteilija-homoparista. Surumielinen, riipaisevan kaunis, osin surrealistinen tarina.

Kirjassa on muitakin hyviä tarinoita. Nostalginen ja paljas Lapin elämän kuvaus viehättää osin nykyisen työnikin takia, mutta kirja kannattaa lukea, vaikkei Lappiin mitään erityissidosta olisikaan.

Ja Pesonen osaa kirjoittaa. Uusia kirjoja odotellessa!

Juha Seppälä: Kasvukausi (Riikinkukon Sulka)

Juha Seppälä: Kasvukausi (novelli)

Juha Seppälän neljännen kirjan Riikinkukon sulka päättää novelli Kasvukausi. Se on kauneinta, mitä suomen kielellä on mielestäni julkaistu.

Yksinäinen nainen muuttaa eläkkeelle jäätyään pieneen omakotitaloon, jossa on ränsistynyt piha. Novelli kuvaa naisen elämää pihapuuhissa: kevään tuloa, kuolleen miehen muistoa, isää, työelämää; omenapuun kuolleiden oksien poistamista, haravointia, pihasiilien tuhinaa. Sitä, miten pihan tapahtumat ja puutarhatyöt tempaavat hänet jälleen elämään, odottamaan seuraavaa päivää.

Seppälän kieli on kaunista ja tarkkaa; päällisin puolin eleetöntä, mutta jollain salaperäisellä tavalla vivahteikasta. Lieneekö taas monipolvisten pilkku-puolipiste-lauseiden ansiota? "Pihalla tapahtui kuitenkin jotain, mikä toi hänet usein iltaisin terassille seisoskelemaan. Hän viipyi siinä pitkään huivi huolimattomasti päähän kietaistuina ja takki auki seuraten päivä päivältä mitä lumen ja jäisten lauttojen alta paljastui. Illat pitenivät, sininen hämärä hehkui myöhään taivaalla ja metsänrajassa joka tummana seinämänä kohosi sadan metrin päässä; metsän takana kulki junarata josta kantautui kolketta ja vihellystä, äänet hänen lapsuudestaan."

Novelli sopisi vaikka Viherpiha-lehteen... Aste asteelta naisen kiinnittymistä omenapuiden kasvamiseen, kukkien puhkeamiseen, kiintymistä uuteen maailmaansa. Siilien liikkeisiin; järkytykseen poikasten kohtalosta niiden emon jäätyä auton alle, ja huojennukseen nähtyään ne taas.

Novelli päättyy, kuinkas ollakaan, syksyyn ja risujen kantamiseen pois saavilla sekä muistoihin katajanrisujen polttamisesta lapsuudessa: "Hän ei pelännyt syksyn tuloa. Jonkun tuntemattoman vainajan kuolinilmoituksesta hän luki: älkäämme surko sitä että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä. Se oli jotain missä mikään ei tullut ensiksi ja jotain sitten vasta, sen osasia ei asetettu järjestykseen ja silti kaikella oli tarkka paikkansa eikä mikään ollut liikaa niin kuin ihmisten kesken. Joskus hän ajatteli, että tämä nyt oli Jumala josta ihmiset niin paljon puhuivat, jonka nimeä he hokivat kaikkialla sen sijaan että olisivat antaneet sille itselleen suunvuoron."

"Hän tarttui saavin kahvoihin ja tiesi ettei mikään ollut pysyvää, ei tämä kesä, eivät ampiaiset kivijalassa, eivät siilinpoikaset ruusupensaassa. Kaikki haihtuisi kuin katajan savu syksyiselle taivaalle. Tielle hän kuuli naapurien lasten kirkunan. Saavia kantaessaan hän mietti, mistä hakisi havuja suojatakseen ruusut talvelta ja pakkasilta, kuolemalta."

Luin joskus Seppälää paljon. Mutta jossain vaiheessa mitta alkoi tulla täyteen hänen kalseaa maailmaansa ja liiallista takertumista seksuaalisuuteen. Ihmettelin usein, miten niin kolkkoa maailmaa (sinänsä taidokkaasti) kuvaava kirjailija voi ajoittain kirjoittaa jotain niin herkkää ja kaunista, kuten tuo Kasvukausi tai Jumala oli mies -romaani.

Vai onko yksi selittävä tekijä juuri vahvassa kontrastissa? Julkea, kalsea ja rivo SuperMarket -kokoelma on hyhmäinen sekasotku eritteitä ja väkivaltaa, mutta kirjan päättää aivan toisenlainen, vain puolen sivun "Kuolema"-niminen tarina: yhdeksän lauseen kuvaus isoisän kuolemasta kirkkaana maaliskuun päivänä pihamaalle, räystäiden tiputtaessa vettä: "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään... Kuolemalla oli selvästi tuoksu: se tuoksui tuoreilta koivuklapeilta, havupuilta, lumesta vapautuvalta maalta ja kevätauringolta isoisän virttyneessä takissa."

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

...ja Leevi Sytky

Otetaanpas tähän vanha kunnon Leevi Sytky. Vuonna 1973 ilmestyneen Rasvamaksa-kokoelman viimeinen novelli on nimeltään Sielunvaellusta. Siinä Leevi Sytky ajaa junan alle, katseltuaan liian pitkään viinimarjoja poimineen nuoren naisen uhkeita muotoja. Ja kuolemahan siitä seurasi, hyi saakeli!

Leevi joutui Jumalan juttusille, pyysi sielunvaellusta, ja siitäpä urkenee taas yksi huovismainen tarina...

Juttu on sekä sisältönsä että myös verbaliikan osalta parasta anarkisti-Huovista. Voi että ollaan muksujen kanssa naurettu kuvauksia sielun olemuksesta ja millä tekniikalla sielu siirtyy oliosta toiseen: "Oli aamuyö. Kello 5.15 avannon hyhmäinen vesi meurahti, ja kahdeksan kilon matikka nousi pintaan sopimuksen mukaisesti. Leevi Sytky meni kiduskannen takaa sisään ja reuhautti matikan vanhan sielun kylmästi ulos..."

Ja sitten vaellus jatkuu koiraan: "Hän meni korvasta koiran sisään, ja entinen, jokseenkin flegmaattinen koiransielu tuli ulos toisesta korvasta ja joutui imuilman mukana auton kaasuttimen ilmanpuhdistimen paperisuodattimeen, alentaen moottorin tehoa."

Kieleni rajat ovat maailmani rajat... Miten rikas onkaan mielikuvitus, kun ei suotta toppuuttele sitä kaiken maailman typerillä säännöillä ja rajoituksilla, joita työelämässä kyllä riittää.


Rasvamaksassa on muutama muukin herkullinen novelli. Ammattimainen puolueenhaukkuja kertoo Väinö Kirsikkalasta, laiskanpulskeasta kylänmiehestä, joka hankkii elantonsa pummaamalla ruokaa muilta. Ja maittavan lounastarjouksenhan saa, kun tarjoutuu sopivan värikkäin poliittisin mielipitein oikeisiin taloihin... Joskus toimittajana ollessani kehittelin tarinaa vanhasta virkaheittotoimittajasta, joka samaan tyyliin luuhasi firmojen tiedotustilaisuuksissa (niissä tarjottiin 90-luvun vaihteessa joskus ihan kunnon safkat!). Joltain toimittajatutultaan hän sai STT:n tapahtumalistan, josta pääsi aina etukäteen tsekkaamaan, mikä firma infoaa milloinkin. Ja pohdiskeli, menisikö huomenna sen ja sen firman epistolaa kuuntelemaan, niillähän on yleensä mehevät kalavoileivät tarjolla santsattavaksi asti... Ja ylihuomenna toiseen.

No, kirjoittamatta se(kin) juttu jäi.

Myös Postia on herkullinen tarina. Ajan ummehtuneen politiikan hengessä novellissa on kunnon julkilausuma huovismaisine nimineen (Violet Sukupuoli-Nussikkala, Yrjö Festivaalikkala, U. Tuulenhaistamala, Toivo Luottamuksela, Sigurd Syvennykselä, Hj. Ystävyys-Lavennuksela...). Ja Usko Virta, vakavailmeinen vanhempi mies luettuaan julkilausuman, huomaa ruskean virkakirjeen lääninhallituksesta. Kirjeen mukaan joku on tehnyt Usko Virrasta kantelun, aiheena "Hiilihydraattien ja valkuaisaineiden aiheeton polttaminen kehossa". Ja siitäkös tämän vakavan miehen elämä menee sekaisin...

Rasvamaksa on näin neljänkin vuosikymmenen jälkeen mainio kuvaus 70-luvun ilmapiiristä. On se aika elämää ollut... Ainoa, mihin minun lavea ja ajoittain ruokotonkin huumorintajuni ei yllä, ovat alun sinänsä taidokkaat ihmissyöntijutut. Kyllä ne rasistisilta minun silmissäni joskus viisitoistavuotiaana vaikuttivat, ja vaikuttavat yhä.

Claes Andersson: Oton Elämä

Claes Andersson: Oton elämä

Olen aina pitänyt Anderssonista. Poliittisesti en ole juuri missään hänen kanssaan samaa mieltä, mutta kaikkine ominaisuuksineen hän on tavattoman mielenkiintoinen, lahjakas ja monipuolinen henkilö. Ensimmäinen vaikutelmani hänestä ei ole kovin proosallinen - havainto joskus 80-luvulta siitä, että onpa isoisäni näköinen mies (kuten samanaikainen USA:n ulkoministeri Alexander Haig...). Ehkä siksi häntä on tullut seurattuakin, vaikka ei tuo vaari minulle mitenkään läheinen ollut.

Anderssonin "Parhaat päiväni- Mina bästa dagar"- on paras lukemani runokirja. Osa runoista kuulostaa paremmalta alkukielellä, osa suomeksi. "Ei ole helppoa elää yhdessä sellaisen kanssa, joka valittaa koko ajan - varsinkaan jos itse sattuu olemaan se henkilö" on lempilauseitani. Hänen runoissaan (samoin kuin toisen lempparirunoilijani Gösta Ågrenin) usein esiin tulevat paradoksit tuovat aidon dialektisen tuulahduksen vasemmistolaisesta ajattelusta, ihan raikkaan sinänsä. Ja Anderssonin piikikäs - silti lempeä - itseironia, on paitsi tervettä, myös hyvin hauskaa!

Oton elämä kuvaa vanhenevan poliitikon, jazz-pianistin, psykiatrin ja kirjailijan arkielämää. Yhdennäköisyys kirjoittajan kanssa on niin ilmeinen, että  kirja olisi mielestäni kannattanut otsikoida suoraan "Minun elämäni" ja kirjoittaa se minä-muodossa. Huonosti onnistunut peittely-yritys, mikäli peittelyä varsinaisesti on yritettykään. No, pieni kauneusvirhe vain.

Tässä kirjassa minulle uutta Anderssonia olivat lyhyiden, usein viitteenomaisten luonnonkuvausten runsas käyttö, ja miten ajatus niistä vauhtia ottaessaan karkaa intuitiona nopeasti aivan toisiin ulottuvuuksiin: "Syysmyrsky reuhtoi rännejä ja kattoja niin että Oton talo oli kuin laiva vaarallisilla vesillä tai urut joita tuuli soitti. Tältä varmaan tuntuu olla myrskyn silmässä, aistia miten kaikki kivettyy ja kylmenee ja miten tulen kaipaus yltyy yltymistään. Minä kirjoitan itselleni tulevaisuuden. Minä kirjoitan itseni läpi synkän talven, halki loskan ja iljanteiden, kosteiden ja koleuden, tuulen ja myrskyjen. Minä kirjoitan pois raskasmielisyyteni ja huonon ennusteeni."..."Hän alkoi kirjoittaa. Se tuntui ihanalta. Hän hyväili ja syleili sanoja, heitti ne korkealle ilmaan ja sai ne takaisin pitkinä järjestyneinä lauseiden ja ajatusten suikaleina..."

Aivan sairaan upeata kieltä! Oikeastaan enemmän lyriikkaa, mutta vain täyspitkiin riveihin muotoiltuina. Tai musiikkia, pikemminkin kuin lauseita tai erillisiä sanoja. Ei ihme, että sama mies osaa soittaa jazzia virtuoosimaisesti. Tällaisia tekstejä lukee mielellään keinutuolissa takan vieressä (niinkuin on tehty!); siinä makustellaan sanoja, lauseita, viikataan kirja kansilehdellä hetkeksi kiinni ja luodaan mietteliäs katse ulos... luodaan kirjan toista puoliskoa, itse kunkin lukijan  persoonallista kokemusta kirjailijan luomien sanojen pohjalta.

Yksi Anderssonin tekstien viehätysvoimasta liittyy pilkun käyttöön. Minulle pilkku on lyhyt hengähdystauko, tapa jäsentää sanottavaa. Teksti hengittää pilkkujen avulla. Siksi minulle pilkkusäännöt ovat kuin kahlitseva määräys, milloin saan hengittää, milloin en. Se on rikos lukevaa länsimaista vapaata ihmistä kohtaan, suoranaista fasismia! Yläasteella oleva tyttäreni luki äidinkielen kokeisiin ja tuskaili pilkkua vaativien ja vaatimattomien konjuktiivien (vai oliko ne konjunktioita tai konjunktuureja...)  listan kanssa. Sanoin, että pilkkua kannattaa käyttää kuin mausteita hyvää ruokaa laittaessa: sirottele ensin sellainen sopiva määrä, ja jos tuntuu, että on liian vähän, niin ripsauta sinne tänne vielä hieman lisää. Pääsin itse yläasteen ja lukion tällä logiikalla läpi; keksin yleensä jonkun syyn olla pois kielioppikokeista, ja kun aineissa oli usein puolen tusinaa punamerkintää osoituksena puuttuvista pilkuista, lisäsin hieman annostustani ja sirottelin muutaman pilkun lisää. Ja laudatur tuli!

Pilkkujen ohella toinen lempparivälimerkkini on puolipiste. Joskus muinoin harrastimme yhden psykologituttavani kanssa filosofointia (jahnaamiseksi sitä jotkut kutsuivat) ja kerran saimme päähämme pohtia eri välimerkkien eksistentiaalista olemusta. Siinä kisassa puolipiste vei voiton ja pilkku osoittautui kakkoseksi (piste ja huutomerkki tuomittiin empiristien kataliksi keksinnöiksi...). Pilkku ja puolipiste - äärimmäisen lyhyen hengähdystauon tavoin - siirtävät edellä olleen tekstin alitajuntaan, missä se - vähän tuntikausia muhivan kunnon peurapaistin tavoin - kypsyy aikanaan oivalliseksi lopputulokseksi. Olen varmaan viehtynyt tähän lempikieleni saksan kautta: saksalainen joskus sivunkin mittainen polveileva lause pilkkuineen ja puolipisteineen on todellista rakenteen taituruutta, maagista tarttumista lukijaan; otetta, joka ei anna päästää irti.

Mutta takaisin Anderssonin pilkkuihin. "Vasta hankittu Clio oli kuusi vuotta vanha, valkoinen ja kaunis, ajettu alle satatuhatta kilometriä...Hänen lapsuudessaan autoihin oli suhtauduttu arvostavasti, melkein uskonnollisesti." Lauseiden sisältö aika arkinen, mutta... rakastan noita parin sanan verbittömiä sivulauseita!

Niin...kaikenlaista sitä hyvästä kirjasta saa irti. Anderssonin teksti pyörii Oton/Claesin ympärillä ja se on jo sinänsä ihan kiinnostavaa kerrontaa päivien kulusta sekä psykologisointia, joskus tiukkaakin verbaalista mittelöä oman itsensä kanssa. Mutta toisella tasolla kirja antaa lähes joka lauseessa impulsseja omiin suuntaansa karkaaviin ajatuksiin, pohdintoihin, fundeerailuihin... ja taas kirja kansilehti viikattuna polvelle, puoliksi pois-tästä-maailmasta oleva katse ulos, takkatulen ritinää taustalla...

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Huovinen yllätti vielä haudan takaa! Aiemmin kirjoissa julkaisemattomista kirjoituksista on syntynyt kelpo kokoelma, viimeisiä novellikokoelmia parempi. Aika yllättävää - luulisi, että tämäntasoiset kirjoitukset olisivat löytäneet kansien väliin jo aiemmin.

Alussa on 50-luvun vaihteen kauniita tuokiokuvia menneiltä salomailta ja hirrimäisiä tarinoita karusta savottaelämästä. Metsäylioppilaiden elämää kesien harjoitustöissä; kaikuja kaukaisesta, jollain tavalla puhtaasta, siintävien vuorien maailmasta... nämä tarinat toivat hyvin mieleen omatkin muistot samoista touhuista reilu kolme vuosikymmentä myöhemmin. Niistäkin on jo aikaa...

Sitten seuraa yllättävä jakso: Hamsteri. Kirjan pisin, parikymmensivuinen novelli on varmaankin 50-luvun alkuvuosilta , selvästi varsinaisen Hamsteri-kirjan teemaa, mutta hengeltään ja otteeltaan täysin vastakkainen. Jakson niminovelli on kylmänkalsea, sitä aivan toista Huovista, joka yllätti lukijat Ihmisten puheissa, Lemmikkieläimessä ja Talvituristissa.

Urheilujuttuja ja sinisiä ajatuksia. Sotkamolaista arjen pohdintaa muovirännien laitosta pukeutumiseen (Huovisen vaatekomplekseista on luettu aiemminkin, mutta täyttä tavaraa tämäkin juttu!). Minä-muodossa kirjoitettuja novelleja Huovisen kokoelmissa on ollut usein pari kappaletta; näistä melkein kaikki olisivat sopineet mihin tahansa kirjaan jo aiemmin.

Ehdottomasti julkaisemisen arvoinen kirja. Erityisesti Hamsteri-kirjoituksen luulen tuovan jotain uuttakin Huovisen kirjailijakuvaan. Ja hieman ihmettelen, miten tällaisia on voitu jättää aiemmin julkaisematta. Ehkä Huovisella on vain ollut varaa pitää rimaa todella ylhäällä.