Juha Seppälä: Kasvukausi (novelli)
Juha Seppälän neljännen kirjan Riikinkukon sulka päättää novelli Kasvukausi. Se on kauneinta, mitä suomen kielellä on mielestäni julkaistu.
Yksinäinen nainen muuttaa eläkkeelle jäätyään pieneen omakotitaloon, jossa on ränsistynyt piha. Novelli kuvaa naisen elämää pihapuuhissa: kevään tuloa, kuolleen miehen muistoa, isää, työelämää; omenapuun kuolleiden oksien poistamista, haravointia, pihasiilien tuhinaa. Sitä, miten pihan tapahtumat ja puutarhatyöt tempaavat hänet jälleen elämään, odottamaan seuraavaa päivää.
Seppälän kieli on kaunista ja tarkkaa; päällisin puolin eleetöntä, mutta jollain salaperäisellä tavalla vivahteikasta. Lieneekö taas monipolvisten pilkku-puolipiste-lauseiden ansiota? "Pihalla tapahtui kuitenkin jotain, mikä toi hänet usein iltaisin terassille seisoskelemaan. Hän viipyi siinä pitkään huivi huolimattomasti päähän kietaistuina ja takki auki seuraten päivä päivältä mitä lumen ja jäisten lauttojen alta paljastui. Illat pitenivät, sininen hämärä hehkui myöhään taivaalla ja metsänrajassa joka tummana seinämänä kohosi sadan metrin päässä; metsän takana kulki junarata josta kantautui kolketta ja vihellystä, äänet hänen lapsuudestaan."
Novelli sopisi vaikka Viherpiha-lehteen... Aste asteelta naisen kiinnittymistä omenapuiden kasvamiseen, kukkien puhkeamiseen, kiintymistä uuteen maailmaansa. Siilien liikkeisiin; järkytykseen poikasten kohtalosta niiden emon jäätyä auton alle, ja huojennukseen nähtyään ne taas.
Novelli päättyy, kuinkas ollakaan, syksyyn ja risujen kantamiseen pois
saavilla sekä muistoihin katajanrisujen polttamisesta lapsuudessa: "Hän ei pelännyt syksyn tuloa. Jonkun tuntemattoman vainajan kuolinilmoituksesta hän luki: älkäämme surko sitä että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä. Se oli jotain missä mikään ei tullut ensiksi ja jotain sitten vasta, sen osasia ei asetettu järjestykseen ja silti kaikella oli tarkka paikkansa eikä mikään ollut liikaa niin kuin ihmisten kesken. Joskus hän ajatteli, että tämä nyt oli Jumala josta ihmiset niin paljon puhuivat, jonka nimeä he hokivat kaikkialla sen sijaan että olisivat antaneet sille itselleen suunvuoron."
"Hän tarttui saavin kahvoihin ja tiesi ettei mikään ollut pysyvää, ei tämä kesä, eivät ampiaiset kivijalassa, eivät siilinpoikaset ruusupensaassa. Kaikki haihtuisi kuin katajan savu syksyiselle taivaalle. Tielle hän kuuli naapurien lasten kirkunan. Saavia kantaessaan hän mietti, mistä hakisi havuja suojatakseen ruusut talvelta ja pakkasilta, kuolemalta."
Luin joskus Seppälää paljon. Mutta jossain vaiheessa mitta alkoi tulla täyteen hänen kalseaa maailmaansa ja liiallista takertumista seksuaalisuuteen. Ihmettelin usein, miten niin kolkkoa maailmaa (sinänsä taidokkaasti) kuvaava kirjailija voi ajoittain kirjoittaa jotain niin herkkää ja kaunista, kuten tuo Kasvukausi tai Jumala oli mies -romaani.
Vai onko yksi selittävä tekijä juuri vahvassa kontrastissa? Julkea, kalsea ja rivo SuperMarket -kokoelma on hyhmäinen sekasotku eritteitä ja väkivaltaa, mutta kirjan päättää aivan toisenlainen, vain puolen sivun "Kuolema"-niminen tarina: yhdeksän lauseen kuvaus isoisän kuolemasta kirkkaana maaliskuun päivänä pihamaalle, räystäiden tiputtaessa vettä: "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään... Kuolemalla oli selvästi tuoksu: se tuoksui tuoreilta koivuklapeilta, havupuilta, lumesta vapautuvalta maalta ja kevätauringolta isoisän virttyneessä takissa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti