Claes Andersson: Oton Elämä

Claes Andersson: Oton elämä

Olen aina pitänyt Anderssonista. Poliittisesti en ole juuri missään hänen kanssaan samaa mieltä, mutta kaikkine ominaisuuksineen hän on tavattoman mielenkiintoinen, lahjakas ja monipuolinen henkilö. Ensimmäinen vaikutelmani hänestä ei ole kovin proosallinen - havainto joskus 80-luvulta siitä, että onpa isoisäni näköinen mies (kuten samanaikainen USA:n ulkoministeri Alexander Haig...). Ehkä siksi häntä on tullut seurattuakin, vaikka ei tuo vaari minulle mitenkään läheinen ollut.

Anderssonin "Parhaat päiväni- Mina bästa dagar"- on paras lukemani runokirja. Osa runoista kuulostaa paremmalta alkukielellä, osa suomeksi. "Ei ole helppoa elää yhdessä sellaisen kanssa, joka valittaa koko ajan - varsinkaan jos itse sattuu olemaan se henkilö" on lempilauseitani. Hänen runoissaan (samoin kuin toisen lempparirunoilijani Gösta Ågrenin) usein esiin tulevat paradoksit tuovat aidon dialektisen tuulahduksen vasemmistolaisesta ajattelusta, ihan raikkaan sinänsä. Ja Anderssonin piikikäs - silti lempeä - itseironia, on paitsi tervettä, myös hyvin hauskaa!

Oton elämä kuvaa vanhenevan poliitikon, jazz-pianistin, psykiatrin ja kirjailijan arkielämää. Yhdennäköisyys kirjoittajan kanssa on niin ilmeinen, että  kirja olisi mielestäni kannattanut otsikoida suoraan "Minun elämäni" ja kirjoittaa se minä-muodossa. Huonosti onnistunut peittely-yritys, mikäli peittelyä varsinaisesti on yritettykään. No, pieni kauneusvirhe vain.

Tässä kirjassa minulle uutta Anderssonia olivat lyhyiden, usein viitteenomaisten luonnonkuvausten runsas käyttö, ja miten ajatus niistä vauhtia ottaessaan karkaa intuitiona nopeasti aivan toisiin ulottuvuuksiin: "Syysmyrsky reuhtoi rännejä ja kattoja niin että Oton talo oli kuin laiva vaarallisilla vesillä tai urut joita tuuli soitti. Tältä varmaan tuntuu olla myrskyn silmässä, aistia miten kaikki kivettyy ja kylmenee ja miten tulen kaipaus yltyy yltymistään. Minä kirjoitan itselleni tulevaisuuden. Minä kirjoitan itseni läpi synkän talven, halki loskan ja iljanteiden, kosteiden ja koleuden, tuulen ja myrskyjen. Minä kirjoitan pois raskasmielisyyteni ja huonon ennusteeni."..."Hän alkoi kirjoittaa. Se tuntui ihanalta. Hän hyväili ja syleili sanoja, heitti ne korkealle ilmaan ja sai ne takaisin pitkinä järjestyneinä lauseiden ja ajatusten suikaleina..."

Aivan sairaan upeata kieltä! Oikeastaan enemmän lyriikkaa, mutta vain täyspitkiin riveihin muotoiltuina. Tai musiikkia, pikemminkin kuin lauseita tai erillisiä sanoja. Ei ihme, että sama mies osaa soittaa jazzia virtuoosimaisesti. Tällaisia tekstejä lukee mielellään keinutuolissa takan vieressä (niinkuin on tehty!); siinä makustellaan sanoja, lauseita, viikataan kirja kansilehdellä hetkeksi kiinni ja luodaan mietteliäs katse ulos... luodaan kirjan toista puoliskoa, itse kunkin lukijan  persoonallista kokemusta kirjailijan luomien sanojen pohjalta.

Yksi Anderssonin tekstien viehätysvoimasta liittyy pilkun käyttöön. Minulle pilkku on lyhyt hengähdystauko, tapa jäsentää sanottavaa. Teksti hengittää pilkkujen avulla. Siksi minulle pilkkusäännöt ovat kuin kahlitseva määräys, milloin saan hengittää, milloin en. Se on rikos lukevaa länsimaista vapaata ihmistä kohtaan, suoranaista fasismia! Yläasteella oleva tyttäreni luki äidinkielen kokeisiin ja tuskaili pilkkua vaativien ja vaatimattomien konjuktiivien (vai oliko ne konjunktioita tai konjunktuureja...)  listan kanssa. Sanoin, että pilkkua kannattaa käyttää kuin mausteita hyvää ruokaa laittaessa: sirottele ensin sellainen sopiva määrä, ja jos tuntuu, että on liian vähän, niin ripsauta sinne tänne vielä hieman lisää. Pääsin itse yläasteen ja lukion tällä logiikalla läpi; keksin yleensä jonkun syyn olla pois kielioppikokeista, ja kun aineissa oli usein puolen tusinaa punamerkintää osoituksena puuttuvista pilkuista, lisäsin hieman annostustani ja sirottelin muutaman pilkun lisää. Ja laudatur tuli!

Pilkkujen ohella toinen lempparivälimerkkini on puolipiste. Joskus muinoin harrastimme yhden psykologituttavani kanssa filosofointia (jahnaamiseksi sitä jotkut kutsuivat) ja kerran saimme päähämme pohtia eri välimerkkien eksistentiaalista olemusta. Siinä kisassa puolipiste vei voiton ja pilkku osoittautui kakkoseksi (piste ja huutomerkki tuomittiin empiristien kataliksi keksinnöiksi...). Pilkku ja puolipiste - äärimmäisen lyhyen hengähdystauon tavoin - siirtävät edellä olleen tekstin alitajuntaan, missä se - vähän tuntikausia muhivan kunnon peurapaistin tavoin - kypsyy aikanaan oivalliseksi lopputulokseksi. Olen varmaan viehtynyt tähän lempikieleni saksan kautta: saksalainen joskus sivunkin mittainen polveileva lause pilkkuineen ja puolipisteineen on todellista rakenteen taituruutta, maagista tarttumista lukijaan; otetta, joka ei anna päästää irti.

Mutta takaisin Anderssonin pilkkuihin. "Vasta hankittu Clio oli kuusi vuotta vanha, valkoinen ja kaunis, ajettu alle satatuhatta kilometriä...Hänen lapsuudessaan autoihin oli suhtauduttu arvostavasti, melkein uskonnollisesti." Lauseiden sisältö aika arkinen, mutta... rakastan noita parin sanan verbittömiä sivulauseita!

Niin...kaikenlaista sitä hyvästä kirjasta saa irti. Anderssonin teksti pyörii Oton/Claesin ympärillä ja se on jo sinänsä ihan kiinnostavaa kerrontaa päivien kulusta sekä psykologisointia, joskus tiukkaakin verbaalista mittelöä oman itsensä kanssa. Mutta toisella tasolla kirja antaa lähes joka lauseessa impulsseja omiin suuntaansa karkaaviin ajatuksiin, pohdintoihin, fundeerailuihin... ja taas kirja kansilehti viikattuna polvelle, puoliksi pois-tästä-maailmasta oleva katse ulos, takkatulen ritinää taustalla...