Jatkan Tokarczuk-tutustumistani. Vuonna 2001 julkaistu Rumpujen kaupunki on muhkea novellikokoelma, joka liikkuu totuttuun tapaan näkyvän arkikokemuksen ja sen alla (tai ulkopuolella) olevan toisenlaisen todellisuuden välimailla. Mutta tietyllä tavalla se on helpompi kuin aiemmin lukemani kirjansa, ainakaan se ei jätä monista kohtaa aivan niin voimakasta ihmettelyä että mikähän merkitys noillakin sieniresepti- tai muilla jutuilla oikein oli... Mikä toisaalta on osa hänen kirjojensa viehätystä!
Kokoelmassa on joitain todellisia huippunovelleja. Kuten alkajaisiksi esiteltävä dekkaritarina "Avaa silmät, olet kuollut". Se vei niin mukanaan - ja korostan, että en ole mikään dekkarilukija - että pakko avata sitä tässä hieman juonispoilaamisen uhallakin.
Novelli kertoo perheenäiti C:stä, joka lukee dekkaria. Siinä tapahtuu - yllätys, yllätys - murhia, jotka jäävät selittämättä. C alkaa kirjan edetessä jo hikeentyä - yleensä kun hyvän matkaa ennen puoltaväliä alkaa selvästi haiskahtaa, kuka on se konna. Mutta ei. Sivut kuluvat, tulee uusia yllättäviä kuolemia, mutta mysteeri senkun kasvaa. Ja sitten C:n v-käyrän kohotessa käykin niin, että hän solahtaa osaksi sen dekkarin juonta, liudentuu sinne sisään ihan niinkuin hunaja kuumaan teehen.
Tämä on just sitä parasta Tokarczukia. Liekö puolalaisella ylimaallisella katolisuudella ja kirjailijan jungilais-psykologitaustalla tekemistä, mutta hänen kirjoissaan todellinen ja yliluonnollinen lyövät kättä päälle ja esiintyvät sulassa sovussa tässä ja nyt. Ja hän osaa ilmaista sen ihan vaan arkipäiväisesti.
Kuten haaksirikkoutumista kuvaavassa novellissa Saari. Yksinäinen saarelle pelastautunut mies löytää saarelle ajelehtineen veneen, missä on kuollut äiti ja henktorreissaan oleva vauva. Aikansa tuskailtuaan vauvan vääjäämättömästi edessä olevan nälkäkuoleman edessä tapahtuu ihme: miehen nänneistä alkaa valua maitoa vauvalle. Kun koville ottaa, niin koiraskin poikii... En kovin paljon innostu "sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio" -puheista ja absurdihan tuokin tarina on, mutta ihailtavan hienosti kirjailija vain osaa tarjoilla tuon tapahtuman lukijalle. Mitä hän sitten sillä tarkoittaakaan.
Sitten on lämpimän kaunis novelli 64-vuotiaasta tanssijasta, joka päätyy sattumoisin pieneen kylään ja asettuu asumaan ränsistyneeseen entiseen hotelliin. Siellä on näyttämö, ja tanssija alkaa valmistella tanssinäytöksiä kyläläisille. 4 katsojaa, 11, välillä 9, mutta vanha tanssija vaan jaksaa yrittää ja ehostaa näyttämöään yhä eloisammaksi. Iltaisin hän kirjoittaa kirjeitä isälleen - niitä lähettämättä; isälleen, jota ei ole nähnyt vuosikymmeniin, kun isä ei ymmärtänyt tyttären ammatinvalintaa. Hän kirjoittaa kuin päiväkirjaa, toivoen, että isä vielä joskus näkisi mitä tytär osaa. Ja niinpä sitten käy, että näytöksistä tulee tapahtuma, jonne väkeä tulee bussilasteittain. Melankolinen, mutta kaunis tarina.
Tokarczuk alkoi maineensa kasvaessa järjestää kotiseuduillaan Puolan etelärajalla kirjallisuustapahtumia, ja tapahtumista on sittemmin tullut menestys. Onkohan hänellä ollut se näky jo uransa alkupuolella, niinä vuosina, kun hän Tanssija-novelliaan hahmotteli?
Tämä kirjailija ei päästä lukijaa aivan helpolla. Tokarczukia pitää osata malttaa lukea rauhassa, hötkyilemättä. Rumpujen kaupungissakaan osa novelleista ei täysin avaudu ja jään epäilemään, oliko niiden takana jotain syvempää merkitystä. Vai oliko sisältö juuri sitä, miltä se näytti: pientä elämää tavallisine asioineen, välissä toki joku arkikokemuksen tuolle puolen heilahtava mystinen juttu, joiden lomaan kirjailija osaa houkutella lukijan kuin varkain, yllättäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti