Ruotsalainen Lena Andersson jatkaa suorasukaisten ja pikku kulttuurisotia nostavien kirjojensa julkaisemista. Tällä kertaa hän hyökkää lempiteemakseen nousseen oikeaoppisuuden kritisoimiseen rakenteeltaan kiinnostavalla kirjalla, jonka novellit ovat itse asiassa romaanin osa. Itsenäiset kappaleet kertovat pääosin naisista, jotka pilkahtavat esiin pitkin kirjaa uusissa yhteyksissä, eri ihmisten kanssa.
Kirjan alkupuolella on aviopari Märta ja Teodor, onnellisen pariskunnan perikuva, joiden Amanda-tytär ei pysty hyväksymään sitä, miten hänen äitinsä meni luopumaan kansainvälisestä opiskelumahdollisuudestaan vain päästäkseen seurustelemaan Teodorin kanssa. Vanhempien hyvä avioliitto on lähtökohtaisesti rakennettu väärin, mitä tiedostava tytär ei voi hyväksyä. Ja siitä omalle Benjamin-poikaystävälleen saarnatessaan hän huomaakin pian Benjaminin olevan entinen poikaystävä.
Amanda putkahtaa sitten myöhemmin esiin koulun rehtorina, joka koulun arvopohjaoppaan avulla koittaa ohjata muodollisen oikeamielisesti Venäjältä Ruotsiin muuttanutta Olga-opettajaa näennäisen liberaaliin, mutta käytännössä puolitotaarisen ehdottomaan ajattelumalliin. Ja lopulta sitten irtisanoo Olgan.
Näiden novellimaisuuksien välillä on monta tarinaa. Naiset juoruavat yhteisistä tutuistaan, käyvät läpi parisuhteitaan sekä kokemuksiaan Parempi maailma nyt! -liikkeen mielenosoituksissa. Andersson tarkkailee naisia läheltä ja herkullisen objektiiviselta tuntuvalla tavalla repii heidän omahyväisyyttään kappaleiksi. Kirjan sympaattisimmat hahmot ovat juuri niitä naisia, joita nuo oikeassaolijat itsetietoisuudessaan ylenkatsovat.
Vaikkapa kun kirjailija laittaa omasta mielestänsä hyvää ajattelevan Liselotten pyytämään ystävältään Matildalta anteeksi omia ikäviä (ja muiden vielä ikävämpiä) puheitaan. Ja samalla Liselotte tulee kiertäneeksi puukkoa yhä syvemmälle täysin huuli pyöreänä olevan ja järkyttyneen Matildan selässä: ”Muut ovat sanoneet pahempia asioita kuin minä”, Matilda kuulee Liselotten jatkavan. ”Mutta minä osallistuin enkä väittänyt vastaan. Ei voi sanoa, että olemme kiusanneet sinua, ei minun mielestäni, ethän ollut kuulemassa mitä sanoimme, mutta olemme kohdelleet sinua huonosti. Tosin sinä olet aika vaikea ihminen, Matilda, se sinun täytyy ymmärtää. Et ole helppo ystävä. Moni saattaa olla sitä mieltä, että olet erilainen ja kummallinen, et sovi joukkoon etkä pääse koskaan pitemmälle kuin kangaskauppaan, jossa suoritit TET-harjoittelun kahdeksannella luokalla. Jotkut saattavat jopa ajatella, että olet ärsyttävän varovainen ja samaan aikaan vähän olevinasi.”
Toisaalla Liselotte keskustelee Ellinorin kanssa yhteisestä tutustaan, joka "ei suostu tunnustamaan, ettei ole onnistunut elämässään kovin hyvin, ja se on heistä kummastakin äärimmäisen provosoivaa."
Että sellaisia ystäviä…
Sitten ne dialogit! Ne Andersson raportoi terävän pisteliäästi, mikä tuo mieleen aikamme ilmiön jankkaavasta ”keskustelu”kulttuurista, missä pieninkin spontaani lausahdus puretaan palasiksi ja analysoidaan puhki, epäillen että jokaisen sanan ja viestin takana piilee jotain peitettyä… Ja some-väännöt, missä alkuun ihan viattomatkin heitot lähtevät porautumaan yhä pikkutarkempaan ”niin niin, mutta” - inttämiseen, jonka lopputuloksena ei ainakaan synny mitään seesteistä eikä uutta luovaa oivallusta.
Väliin ajattelen, että on tuo Lena Andersson ihan kamala ihminen. Kirjailijan pisteliään tekstin kohteiksi joutuvat naiset käyvät jopa vähän sääliksi. Mutta... pakkohan sitä taitavaa kynän käsittelyä on ihailla.
Mietin, olisiko mies voinut kirjoittaa tällaista. No, ehkäpä olisi, ja varmaan on julkaistukin. Mutta oliko ihan pakko kirjoittaa tällaista kirjaa vain naisista? Puhdasoppisuuden kritiikki voisi mennä inansa paremmin perille, jos hahmogalleriassa olisi muitakin kuin aika kliseemäisen samantyyppisesti sortoa sun muuta tiedostavat naiset. Onhan toki kirjassa muutama mies statistiksi - joista yksi naistenmies aika mulkero - mutta muuten kirja jättää yybertiedostavista ruotsalaisnaisista aika ikävän kuvan.
No, ehkäpä se ikävä onkin. Ja miesten maailmojen kummallisuuksia rusikoidaan sitten toisissa kirjoissa.
Eli: Hiukan haastava kirja. Pidän Anderssonin kielestä. Se on selkeää, sujuvaa mutta samalla vaativaa. Vähempikin leimaaminen olisi kyllä riittänyt. Ettei vain Andersson itse sorru samaan ylemmyydentunteeseen, jota hän niin kriittisesti arvioi.
Mutta toki pitää arvostaa sitä, että pystyy noin paljaaksi riisumaan ilmiön, joka tuntuu, kauniisti sanottuna, vieraalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti