Aivan erinomainen kirja! Varsinkin, jos sattuu pitämään historiasta. Rooman alkava auringonlasku on 200-luvun aitoihin kehityskulkuihin perustuva juonellinen kertomus ajasta, jolloin Rooman valtakunta eli kukoistuksensa loppuhetkiä. Kaukaa keskuksesta valloitetut alueet alkoivat vallata maitaan takaisin, keisarit vaihtuivat yhtä mittaa ja samaan aikaan näyttämölle nousi uusi ja uhaksi koettu tekijä, kristillisen alkuseurakunnan leviäminen.
Kirja kuvaa roomalaisylhäistöön kuuluvaa Gnaus Severius Tullusta. Alussa hän on opiskelemassa Aleksandriassa valmistautuakseen valtion virkauraan, mikä sitten konkretisoituu roomalaisvallan edustajan sotapäällikön tehtäviin kaukana pohjoisessa eli nykyisen eteläisen Saksan alueella.
Germaaniheimojen uhka käy yhä pahemmaksi, kun keisari vetää Tulluksen alueelta valtavasti joukkoja Lähi-Itään persialaisten uhkaa torjumaan. Päähenkilö kokee yhä vahvemmin Rooman alkavan rapistumisen. Hänen sisäinen kapinointinsa lisääntyy ja pian hän huomaa olevansa Rooman valtakoneistossa toisinajattelija. Samassa kasvaa huoli omasta turvallisuudesta.
Kirja kuvaa julmia aikoja. Päitä putoaa, orjia otetaan, naisia häpäistään. Sellaista se varmaan on silloin(kin) ollut. Taistelukuvaukset eivät sinänsä minua kiinnosta, mutta onneksi niitä on sivumäärästä aika vähän.
Kirjan edetessä kristillisen alkuseurakunnan leviäminen näkyy yhä enemmän. Myös Tulluksen lähipiiriin ilmantuu kristittyjä omaa isää ja molempia vaimoja myöten. Tullus pitää kiinni roomalaisuuden ylivertaisuudesta aidon herrakansaideologian hengessä, vaikka lähipiirinsä myötä altistuu kristinuskolle. Kristittyjen esimerkki toisaalta vetoaa, toisaalta hän pysyy Iesus-profeetalle kylmänä ja suhtautuu kristinuskoon lähtökohtaisesti harhaoppina ja haihatteluna. Ristiriita on kuvattu hyvin.
Ilkka Saari on luonut kiehtovan historiallisen romaanin, jossa on jännitystä, lämmöllä kuvattua rakkautta ja kiinnostavaa ajankuvausta. Kirjassa konkretisoituu poikkeuksellisen selkeästi kristinuskon radikaali sanoma ihmisten samanarvoisuudesta ajankohdan keskeistä lähtökohtaa, orjuutta vasten. Kristinuskon leviämistä pääosin tavallisen kansan keskuudessa on kuvattu hyvin; ajankohtahan oli ratkaiseva, koska 200-luvun lopun ja 300-luvun alun aikana kristityt kokivat sekä julminta sortoa ja massateloitukset etenkin keisari Diacletianuksen aikana, mutta vain hetkeä myöhemmin olojen vakiintumisen seuraavien keisareiden käännyttyä kristinuskoon.
Onhan näistä ajoista luettu ennenkin. Pitkin kirjaa nousee mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit kuten Ihmiskunnan viholliset. Yhdenmukaisuuksia on. Päähenkilö Tullus on samanlainen luonteen lujuudessaan vähän ailahteleva, mutta monipuolisesti pohdiskeleva antisankari kuin Waltarinkin kirjojen päähahmot.
Tullus miettii tavalla, joka itsellenikin on hyvin läheistä: "Teen usein näin, kuten teen nyt. Istun ja ajattelen. Häädän kaikki upseerini silmistäni ja istun ajattelemaan ilman häiriöitä. En juo viiniä enkä syö. Annan aivojen toimia vapaasti, annan ajatusten lennähdellä kurittomasti, sillä kokemuksesta tiedän, että ajatusten hypähtelyssä on mieli ja järjestys. Ajatus ajaa takaa ajatusta, uutta ajatusta ja oivallusta. Ajattelun raaka-ainetta kerään näennäisen huolettomasti, mutta tämä huolettomalta vaikuttava tekemättömyyteni on ankaran tarkoituksellista."
Taitaapa tällainen keskushahmotyyppi olla muutenkin yleinen tämänlaatuisissa teoksissa. Mutta myös ymmärrettävä valinta; yksiulotteinen sotapäällikkö väkisinkin tarinaan kuuluvien hävitys- ja kostoretkien lomassa puuduttaisi lukijan helposti. Nyt sitä vaaraa ei ole.
Oikeastaan Saari vetää tuon ajankohdan kuvauksessaan pidemmän korren kuin paksumpiin ja ajoittain pitkäpiimäisiin opuksiin turvautuva Waltari. Teksti etenee nopeammin ja kirjailija säästää lukijaansa tuhralta junnaamiselta ja liioilta yksityiskohdilta.
Kielellisestikin kirja tarjoaa nautintoja. Kun Tullus käy joukkoineen tarkastamassa Rooman alueille tunkeutuneiden germaaniheimohen aiheuttamaa hävitystä, hän toteaa: "...tulemme kylään, jonka talot on poltettu mustaksi, paikat on myllätty ryöstettävää etsittäessä... Ei juhlita täällä viljan jumalatarta Cerestä."
Ja vielä yksi plussa. En yleensä hae - enkä varsinkaan löydä - romaaneista niihin mahdollisesti kätkettyjä allegorioita nykyaikaan. Tästä kirjasta niitä nousee aika luonnostaan. Rooma on kuin Neuvostoliitto tai Venäjä imperialismissaan. Isovenäläisyys on roomalaisuutta, samoin keskuksen ja periferian suhde. Toivoa sopii, josko nykyaikanakin ruohonjuritasolta leviävät humaanimmat opit saisivat laajemmin jalansijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti