Olipa hyvä kirja, aika yllättäväkin. Tarina kolmesta hyvin erilaisia polkuja jonnekin Kainuun lakkautetulle rajavartioasemalle päätyneestä naisesta keskellä kesää omine taustoineen, muistoineen ja kipupisteineen.
Heini on arkeologi ja tullut Lääte Campingiksi muuttuneelle rajavartioasemalle heinäkuuksi tekemään tutkimusta, inventoimaan lähinnä menneen sodan jäänteitä. Lääte viittaa Raatteeseen eli alueeseen, missä talvisodassa kaatui tuhansia ukrainalaisia. Ani on mainetta niittänyt luontokuvaaja, joka päätyi vanhemmilla päivillään takaisin Suomeen työskentelemään luontoturismin ja petokuvausten parissa. Ja trion väriläiskä Ljudmila, alunperin neuvostoliittolais-venäläinen kirjastonhoitaja Kostamuksesta, joka päätyi Suomen puolelle naimisiin ja lopulta elämään marjojen keruulla, Lääte Campingin pihassa seisova asuntovaunu kotinaan.
Mitäpä kirjassa sitten tapahtuu... ihan suoraan nyt ei juuri mitään kauhean erikoista. Runkona on pikku puuhastelua, kun hamstraaja-Ljudmilan johdolla kerätään yrttejä ja odotetaan hillojen kypsymistä. Tai kun kuljetaan alkoholisoituneen Anin vanhassa pakettiautonrämässä pitkin metsäteitä ja viedään romua jäteasemalle. Heini taas yrittää viedä läpi inventointejaan keskellä valtavia hyttysparvia. Hän on vieraassa ympäristössä, niinkuin tuntuisi olevan vieraana omassa elämässäänkin. Kuin olisi tupsahtanut paikalle toiselta planeetalta kahden naispuolisen eräjorman seuraan.
Epäsuorasti välittyy samalla kuvaa suurista katastrofeista ja murroksista. Sodan lisäksi maaseudun muutoksesta, minne maatilojen hiljennyttyä on sitten tullut toisenlaista elämää: Puolisoita Venäjältä, marjan poimijat Thaimaasta, turvapaikanhakijoita itärajan takaa, haaskoilla houkuteltuja petoja kuvaamaan tulleita öky-öko-turisteja muilta mailta.
Kirjassa on samaan aikaan puoli maailmaa ja toisaalta verkkaista tapahtumattomuutta elävä syrjäinen nurkka itärajalla. Näistä syntyy hieno kontrasti, varsinkin kun kirjassa on kunnon komiikkaakin muuten hiukan melankolisen yleistunnelman seassa.
Kirjassa on palasia eräkirjoista, sotamuistoista ja historiakeruuseen annetuista tiedonannoista. Yksi herkullinen detalji on kainuulainen puheenparsi. Kainuun lukuisia Kemppaisia haastatellaan kirjassa pariinkin otteeseen, ja miten taidokkaasti onkaan kuvattu se ”vuoropuhelu”, missä haastattelija ja yksi Kemppainen onnistuvat olemaan täydellisesti eri aaltopituudella: ”Ka semmostahan se oli.”
Keräilijät on pyörinyt Kajaanin teatterissa ja se sopisi hyvin myös elokuvaksi. Sen verran hyvän road movien, jopa ajoittaista farssin aineksia teoksessa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti