Tuskinpa olisin tarkoituksella hakeutunut Helsingin keskustan suunnitelleen Johan Carl Ludwig Engelin yöpäiväkirjamaisista mietteistä koostuvaan kirjan pariin. Mutta kun se sopivasti oli mökin makuunurkkauksen hyllykössä tyrkyllä, niin hellepäivä hujahti mukavasti, kaunista järvimaisemaa samalla aika ajoin katsellen.
Runoilija Jukka Viikilä on koonnut Helsingin luojasta päiväkirjamaisen kuvauksen, missä Engel työpäivien päätteeksi käy läpi sisäisiä tuntemuksiaan, toki myös arkisempia rakennustöihin liittyviä huomioita. Mutta pääosin kirja on hyvin sisäänpäinkääntynyt, Engelin sisäistä maailmaa muutamien lauseiden mittaisissa jaksoissa kuvaava mielenmaisema.
Engel päätyi Helsinkiin vuonna 1816, aluksi vain perheelleen antamansa lupauksen mukaisesti kuudeksi vuodeksi, mutta niin vain kävi, että vuonna 1840 hän kuoli siellä leskenä, kertaakaan syntymämaassaan Preussissa tai ylipäänsä keisarikunnan ulkopuolella käymättä.
Kirja oli kesäpäivän kontemplatiiviseen lueskeluun oikein otollista seuraa. Itselleni uudenlaistakin arkkitehdin tapaa hahmottaa ympäristöä ja kokonaisuuksia, runoilijan kielellä kuvattuna. Ja kauniita lauseita: ”Olen tilannut siemeniä Turun Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.”
Arkkitehdit luovat uutta, vuosisatojen ajaksi ihmisten elämää uomaavia ratkaisuja. Kirjassa pistäydytäänkin Engelin kuvitelmissa myöhempiin aikoihin, 1900-luvulle, kuvittelemaan rakastavaisten keskustelua siitä, miksi tästä kaupungista tuli sellainen kuin tuli; millainenhan ihminen se Engel on ollut? Ikäväänsä varmaan purkanut ja itseinhoaan…; ”tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.”
Suurten rakennusten ja kaupunginosien ajattomuus heijastuu luonnollisesti myös ihmisen elinaikaan, ja Viikilän teksti kasvaakin paljon yli pelkän Helsingin rakennusten suunnittelijan elämän kuvauksen. ”Nyt, vaikka eläisitkin vielä kaksi tai kolme vuosikymmentä, on sama hetki kuin kuollessasi”, kirjoittaa Engel tyttärelleen kirjan epilogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti