Kentälle jääneet - Kannaksella 1944 kadonneita sotilaita ja heidän etsintänsä on toisenlainen sotakirja: se keskittyy Kannakselle kaatuneiden sotilaiden jäänteiden etsimiseen, varsinaiset sotatapahtumat ovat kirjassa tarpeellisena taustoituksena mukana.
Pietarilainen Slava Skokov vastaa kirjan pääosasta, suomalainen Mikko Porvali sotatapahtumien raportoinnista. Skokov on pietarilaisen Karjalan Valli-etsintäryhmän aktiivi, ydinfyysikko, joka kumppaneidensa tapaan on viettänyt vapaa-aikaansa Kannaksella tässä salapoliisityössä. Kunnes koitti vuosi 2022 ja Ukrainaan hyökänneen Venäjän liikekannallepano - silloin Skokov sai huomata kokevansa karjalaisevakkojen kohtalon, hän pakeni Suomeen.
Tämä taitaa olla toinen sotakirjagenreen sijoittuva teos, jonka olen lukenut. Lehdistöstä ja historiankirjoista, muun muassa olen toki lukenut paljonkin aiheesta. Summat, Talit, ja Ihantalat, mutta täynnä lyhenteitä olevien JR tai divisioona sitä ja tätä koskevat selostukset valtavassa sodan lihamyllyssä ei ole muuten lukijan kynnystäni ylittänyt. Mutta tämä ylitti, avaten sotakirjallisuutta vähän toisenlaisesta näkökulmasta.
Kannaksella datsaansa pitävä Skokov kavereineen viettää viikonloput etsien vanhoja poteroita, apunaan kartat ja suomalaisveteraanien toimittamat muistiinpanot taistelujen aikana kadonneista. Metallinpaljastimet piipittävät, löytyy vyönsolkia ja hylsyjä, ja kun oikein onnistaa, niin se tärkein: tuntolevy numeroineen.
Kirja kuvaa hyvin kiinnostavasti, miten tuntolevyn tunnistamisen jälkeen prosessi etenee. Joskus nopeasti, joskus monimutkaisten DNA-testien kautta, kulminoituen sitten päätepisteeseensä: kadonneen suomalaissotilaan päätymiseen kotimaan multiin ja sankarivainajan hautajaisseremoniaan.
Siksi tällaisessa etsintäkirjassa myös sotatapahtumien kuvaus taustalla on erittäin paikallaan. Tämä oli tilanne, näin hyökkäys ja torjuntataistelu eteni, nämä olivat ne olosuhteet, miten joku Väinö tai Pentti vain katosi. Ja miten sitten 70 vuotta myöhemmin heidän tarinalleen laitetaan päätepiste.
Kirjan lopun päätössanoissa Mikko Porvali, itsekin terijokelaisen siirtokarjalaisen jälkeläisiä, kuvaa oman sukunsa sotakokemuksia ja karjalaisten vuosisataisia kokemuksia Venäjästä. Hän pohtii siirtokarjalaisuuden antamia opetuksia monelta kantilta, myös niin, ettei kotinsa ja elämänpiirinsä menettäneiden ihmisten jälkeläinen voi olla kovasydäminen toisia kotinsa menettäneitä kohtaan.
Ja kaikista vuosisatojen aikana Karjalan alueella koetuista vihollisuuksista huolimatta hän muistuttaa tärkeimmästä opetuksesta, siitä, että "...rajaseudut ovat kaikkialla maailmassa kanssakäymisen kehtoja, joiden kautta innovaatiot, investoinnit ja uudet ajatukset leviävät. Rajaseudun ihmiset rakentavat vuorovaikutuksen - he ovat silta, eikä liikenne pysähdy sillalla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti