Sirpa Kähkönen on kirjoittanut avoimen ja omaa perhehelvettiään paikoin raastavasti kuvaavan kirjan. Omasta hiljan kuolleesta äidistään, äitisuhteesta ja suvun tragedioista koostuva teos on samaan aikaan herkän ymmärtävä, samalla surullinen - jopa raskas, jota Kähkösen lämmin, paikoin impulsiivimainen kieli toki lievittää ja pehmentää.
Kähkönen käy keskustelua kuolleen äitinsä kanssa ja käy läpi heidän yhteisen elämänsä esineitä ja asioita läpi. Niitä tytär kokoaa uurnaan äidin matkalle sinne toiselle puolelle.
Kirjassa tulevat vastaan monet tutut ihmiset Kähkösen aiemmista kirjoista. Vasemmistolainen, nuorena Neuvostoliittoon loikannut isoisä tuli tutuksi jo Graniittimiehessä, Vihreän Salin Irene on ilmetty kirjailija itse joka pelkää kotiin menoa kun ei tiedä, kumpi kahden persoonallisuuden äidistä kulloinkin on vastassa.
Nuorena liikenneonnettomuudessa loukkaantunut äiti kantoi vammojaan koko ikänsä, samoin henkisiä vastaavia, joita sodanaikaset sukupolvet tunnetusti ovat kantaneet ja periyttäneet jälkipolvillekin.
Mutta Kähkösen kaunis ja soljuva kieli tuo esille myös lämpimiä hetkiä ja elämän kauneutta, viehättävää Kuopiota puutalokortteleineen ja Kallaveden rantoja.
Kirja on varmaankin Kähkösen paras, mikä on paljon sanottu läpeensä vahvasta tuotannosta. Vaikka hiukan väsähdin suvun ja perheen ongelmien vatvomiseen kirjan loppua kohti, niin Finlandia-palkinto on hyvin ansaittu!
"Mitä minulla on näiden Nornien, näiden elämänkutojien, kohtalonleikkaajieni kanssa tekemistä, kaksi vasenta kättä, peukalo keskellä kämmentä, toistaitoinen, minä. Hypistelen kerää taskussani, haluan purkaa sen, kukaan ei pura valmista kerää takaisin vyyhdeksi, sen minä juuri haluan tehdä.
Vyyhdetä takaisin meidän elämän kerän, äiti, sinun ja minun. Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säikeinen säikeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä.
Kähkösestä on ymmärrettävästi ollut nyt Finlandia-palkinnon yhteydessä liuta haastatteluja, missä hän on käynyt läpi äitinsä kuoleman jälkeisiä tuntemuksiaan. Samalla koronavuosien pysäyttäessä on tullut arvioitua elämää muutenkin uudelleen ja suhteessa uskontoon ”iso kivi lähti vierimään”. Kirjailija kävi rippikoulun ja liittyi kirkkoon: ”Jotain sisälläni oli kypsynyt ja tarve kuulua johonkin kasvanut. Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti