Tämä 1976 ilmestynyt novellikokoelma on jäänyt hieman legendaarisen edeltäjänsä Rasvamaksan (Leevi Sytky, Jutta Grahnin mies) varjoon. Itsekin olen vältellyt sitä parin liikaakin mieleen jääneen oudon kokeilun kuten Caledonia-novellin ja parin Pieneen historialliseen sarjaan kuuluvan vähäverisen kertomuksen takia.
Vaan annapas olla, parhainta Huovista kirjasta kyllä löytyy. Kuten Joosep Kinaretilainen novellissa Ihminen, älä lannistu! Eläkemies Joosep tuntee jo "kuoleman kyhnytyksen niskatukassaan", mutta ennen kun se puristi kyntensä syvälle Joosep Kinaretilaisen kurkkuun, ehti tämä kuoleman sisukas vastarintamies kehittää yhtä ja toista.
Ja niinpä tapaamme tämän Huovisen teoksista tutun jäärähahmon suunnittelemassa itselleen hautaamisen jälkeistä elämää hyvin varustellussa bunkkerissa hautausmaalla.
Toinen suosikkihahmoni on Väinö Karkia-Larkka, ylväs meren kulkija jota suolaiset ulapat kutsuvat... Eli yksinäismies, joka reissaa Turun ja Tukholman väliä joka päivä ja bongaa taxfree-myymälän tarjouksia (piti oikein käydä Alkosta portviinipullo ostamassa novellin innoittamana!). Huoviselle tuttua herkuttelua ja hyvien talvivarastojen keruuta, sopivasti detaljeja muuten laveaa kerrontaa ryydittämään ("Martellin Medaillon V.S.O.P:n laivahinnan ja Alkon hinnan ero on 100 markkaa!) ja sitten kesäkauden matkailusesonkin lopputulos: Väinö laskee voittaneensa kesän aikana 25 000 markkaa!
Tai huippupikajuoksija L. Paraske, jolta nopeus on kateissa, kun pitäisi pissiä doping-testissä. Ja kiroileva mannekiini Mai-Britt, jonka kiroilun, vaikkapa kun pudotti kamman, "seurauksena oli auringon pimentävä mustien haaskalintujen joukko... Myös erilaiset sukupuolisanaston alatyyliset herhiläiset lensivät hereästi hänen huuliltaan, joilla ruusut, lemmikit ja vanamot olisivat olleet paremmin kotonaan." Tolkuton kiroilu johdattaa Mai-Brittin kriisiin, vaan - kuten usein Huovisen tarinoissa - kauniistipa käy sitten hänellekin lopulta!
Vaan onpa kirjassa myös tuttua ja viluista ihmisen kohtalon pohdintaa. Huovinen toistelee Joosep-novellissa ja muuallakin hänelle tutunomaisia, Talvituristimaisia ilmaisujaan elämänkulun eksistentialistisesta jylhyydestä: "Hautajaispäivä oli sellainen kuin se joskus voi olla joulukuussa. Viima oli kylmä, taivas harmaa, ja juoksutti lunta. Siinä se oli ihmisen vaivan palkka... Jos on hankkinut hyvän kielitaidon tai paljon tietoa päähänsä, niin nyt ne pääsevät karkuun talvituulen myötä."
Huovisen kieli on ollut terävimmillään 1970-luvulla. Enää seuraavan vuosikymmenen Joe-Sedästä ja muista ei löydy ihan niin meheviä ilmaisuja kuin "...Omaiset surivat äänekkäästi kuin automaattinen pyykkikone, ja kaikki ihmiset sanoivat, että siinä se meni hyvä mies..."
Joosepin, pikajuoksija Parasken ja muiden tarinat ovatkin parasta anarkisti-Huovista. Joskus mietin, että kun tässä elämässä nyt ei ehkä ihan huonosti ole mennyt, niin miten paljon tuota jo nuoruusvuosieni suosikkikirjailijaa on kiittäminen. Ajatus on hiirihaukka, se ei lähde keskitysleirille, ihmisen mieli on vapaa... Kun on noita sotkamolaismetsänhoitajan faabeli- ja muita tarinoita lukenut pienen ikänsä, niin ihan ensimmäiseksi ei tule mieleen se, että lähtökohtaisesti asiat tässä ihmisten maailmassa eivät olisi ylipäätään mahdollisia. Vaan että useinkin ne ovat. Toki siinä saa lyödä joskus päätänsä seinään, mutta toisaalta tulee sitten löydettyä sellaistakin mitä Lapinlahden lintujen rallattamalla "se ei käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy" -asenteella ei varmasti löytyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti