Ketä Saksa kiinnostaa, kannattaa tutustua esseisti-runoilija Jukka Koskelaisen kirjaan "Viisi matkaa Saksan sieluun". Ja minuahan kiinnosti. Yleensäkin esseily on kiinnostavaa, sellaista meikäläisen lukukelpoista lajia vaan osuu silmiin harmittavan vähän. Ja Saksahan on nyt Saksa.
Kirja on matkakirja, esseekokoelma ja kirjallisuuskatsaus. Välillä tuhti aatteellis-filosofinen kokoelma, välillä leppoisaa pohdiskelua ja tajunnanvirtaa, junan ikkunasta saksalaismaisemaa katsellessa. Vaikka asiat ovat joskus vaikeaselkoisia, niin silti sitä on joutuisaa, jopa leppoisaa lukea, kun teksti rullaa.
Saksa on vanhastaan Koskelaiselle tuttu maa ja hän käy ottamassa vielä syvempää tuntumaa muutamilla matkoilla Berliiniin, Jenaan, Frankfurtiin... ja antaa ajatustensa kulkea. Pidän tällaisesta tuulettelukirjallisuudesta. Varsinkin teemoista, joihin on omaakin tarttumapintaa - kuten vaikkapa derkkutaustaiset kirjailijat - saa kirjan avulla palloteltua omia ajatuksiaan ja opittua uutta.
Itä-Saksaa kuvaava osuus - matka Jenaan - onkin itselleni muita osia kiinnostavampi juuri laajan harppi-Saksaa edustavien kirjailijoiden käsittelyn vuoksi. Tähän kokonaisuuteen olisi voinut uhrata enemmänkin sivuja. Monen osalta käsittely jää vähän kursoriseksi, vaikka Koskelaisen tietämys ei ainakaan näy olleen esteenä.
Koskelainen harmittelee, että idän puolen kirjailijat ovat jääneet unohduksiin Suomessa. Osin siksi, että ylipäänsä Saksa ei hänen mukaansa enää kiinnosta. Olisikohan noin? Joka tapauksessa pitäisi kiinnostaa. Kanttuvei mennyt Energiawende ja vielä se, miltä koko saksalaisten energiapolitiikka näyttää Ukrainan sodan näkökulmasta. Tai äärioikeistolaiset ja AfD. Tärkeitä teemoja olisi kyllä vaikka kuinka koko Euroopan kannalta, josta syystä saksalaisten mielenmaisemista olisi syytä näillä pohjoisen perilläkin lukea enemmän.
Saksalaisuutta pohtiessaan Koskelainen marssittaa esiin koko joukon germaanifilosofeja ja pohtii, miten paljon kukin on vaikuttanut - tai sitten heijastanut saksalaista mielenmaisemaa. Herra nimeltä Carl Schmitt on ansainnut kokonaisen lukunsa; syystäkin, koska tuo karismaattisen johtajuuden kanssa flirttaillut 1900-luvun alkupuoliskon ajattelija on valitettavan ajankohtainen tälläkin hetkellä: ”Kansan tahdon luonnollinen ilmaisumuoto on yhteen kokoontuneen joukon väkijoukon kannatushuuto tai hylkäyshuuto. Tällainen huutaminen on koko kansan elinvoimainen ja luonnollinen ilmaisukeino, jonka liberalismi yrittää tukahduttaa. Vain aidoissa kansankokouksissa ja spontaaneissa joukkoilmauksissa toteutuu Schmittin mukaan aito demokratia.”
Tämähän on kliseemäisen tuttua saksalaisuutta, eikä lainkaan myönteisessä mielessä. Tasapainon vuoksi Koskelainen tuo esille saksalaisesimerkkejä vastapuoleltakin eli valistusajattelusta, ja ehkä sieltä olen itsekin aikoinani löytänyt ne tarttumapinnat, miksi olen tuosta maasta aina pitänyt, jalkapallofanitusta myöten. Kieli nyt on tietysti ollut minulle yksi selvä houkuttaja ja koukuttaja tylsään englantiin verrattuna; jopa tavallinen proosateksti saksaksi kirjoitettuna polveilevine sivulauseineen on kuin runoa. Ja Koskelaisen loppusanoista löysin itsellenikin jotain tuttua:
"...tahdoin etsiä saksalaisuudesta vastapainoa pintapuoliselle materialismille, jota pohjoisamerikkalainen kulttuuri toi yllin kyllin tullessaan.
Sellaista löytyikin, vaikka kuinka paljon. Joskus upposin filosofian tai kirjallisuuden syövereihin siinä määrin, että upposin välillä niiden syviin syövereihin kykenemättä löytämään suurta oivallusta. Elämä kuitenkin etenee tapahtumasta toiseen, ja suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä. Ne riittävät hyvin, ainakin minun tarpeisiini."
Muuten hienosta kirjasta vielä miinus eli tolkuton määrä kirjoitusvirheitä. Niitä on paikoin useitakin sivua kohti. Kustannustoimittaja on nyt slarvannut, mikäli ylipäänsä sellaista on ollut. Kiusallisimpia ovat vuosilukuvirheet: 1700-luvun kirjailija Schiller sai huomiota ensimmäisellä näytelmällään 1782, kun vain kolme riviä aiemmin hän on muka asunut idyllisessä puutarhatalossa 1897.
Tai: ”…Hegel sai palkattoman pestin Jenassa vuonna 1701. Hänen kirjansa Hengen fenomenologia oli luvattu julkaista, ja filosofi tekikin sen parissa kiivaasti töitä, ennen kuin se ilmestyi vuonna 1807.”
Ja sitten oman kirjailijaguruni Christoph Heinin kohdalla on drastinen virhe: esikoisteos Der Fremde Freundin päähenkilö Claudia EI ole asianajaja, vaan lääkäri! Donnerwetter!
No, hyvä kirja tästä huolimatta. Jopa viisas, lohdullinenkin; sellainen, jonka paikka on sohvan viereisessä pikku kirjahyllyssä, sopivasti esillä, jotta siitä voi silloin tällöin lukaista sivun pari ja jäsentää maailmaa ympärillä: "Itse asiassa historiankirjat ovat hyvä, ehkä ainoa lääke nykyajan julmuuteen: niiden avulla huomaa, että sodan jälkeinen Eurooppa ei ole lainkaan huono paikka elää, ainakaan verrattuna menneisiin aikoihin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti