Ihmiset suviyössä on parasta Sillanpäätä, omasta mielestäni nobelistin paras. Luen siitä joka kesä ainakin pätkiä. Kesän kuvauksen ja menneiden maailmojen nostalgisten tuulahdusten ohella minua viehättää kirjan flow-tyyppinen rakenne, jossa samaan aikaan, parin yönseudun aikana tapahtuu niin miehentappoa, synnytystä, uuden liiton syntyä kuin vanhan Telirannan muorin vaipumista pois tästä maailmasta. On erilaisia ihmistarinoita limittäin toistensa kanssa, mutta niiden yllä joku suurempi kosmos, jonka osana pienet ihmiset elävät elämäänsä.
Sillanpään tyyli on maalailevaa, impressionistista. Mitään pääjuonta ei ole, mutta kirja on silti vahva kokonaisuus. Pakko myöntää, että osansa kiinnostukseeni on myös tutuilla maisemilla ja paikan- sekä henkilönimillä.
Joten pakkohan se oli nähdä, kun kovilla nimillä ryyditetty esiintyjäkaarti vetäisi Suviyön oopperan muodossa kirjailijan synnyinkodin Hämeenkyrön Myllykolussa olevassa kesäteatterissa. Ja muistella samalla Valentin Vaalan ohjaamaa elokuvaversiota vuodelta 1948, joka on noteerattu yhdeksi Suomen parhaista elokuvaohjauksista.
Tuosta elokuvasta mieleeni on jäänyt Martti Katajiston näyttelemän tukkijätkä Nokian paljaan tuskainen ilme. Ja nyt oopperaversio nosti tuon Nokiaksi sanotun kaupunkilaispoika Yrjö Salosen tapauksen vahvasti esille. Niitä kohtia lueskelin vielä kirjasta tarkkaan esityksen jälkeen.
Nokia on kirjan surullinen, homoeroottinen hahmo. Hän on mennyt kesäksi uittoponttoonille näytelmistä omaksumansa ihanteellisen käsityksen varassa, millaisia salskeita miehenvartaloita uittotyömailla on - osaksi toki joitain kortinpeluuvelkoja paetakseen. Mutta uiton rumat ja rähjäävät äijänköriläät ovat Nokialle pettymys. Hän saa varmaan kokea olevansa outolintu, joka toisaalta koittaa paikata äijämäisellä uholla toiseuttaan. Viinaakin juodaan, seuraa sanaharkkaa yhden rähjäsällin, entisen kapinavanki Jukka Mettälän kanssa, ja sitten viuhuu puukko. Oopperassa Tuomas Miettola vetää Nokian roolin hienosti.
Sillanpää kuvaa Nokian persoonaa ja mielenmuutoksia uskomattoman hienosti ja koskettavasti: "Hänen katseessaan oli omituinen, melkein naismainen heloitus, kun hän katseli ulos akkunasta taivaan avaruuteen, niinkuin vaistomaisesti olisi siltä hyvästiä ottanut." Tämä on juuri se vahva kohta Valentin Vaalan elokuvassa, kun Nokia jo taposta vangittuna hoilottaa: "Poika oli nuori ja lapsellinen - oli nuori, kaunis ja lapsellinen..." (...) "Mitä te tiedätte ihmisen pojan tuskasta? Kun nuorta mieltä polttaa sellainen kaipaus, ettei itsekään tiedä, mitä se mieli kaipaa. Katsele vaan, sinäkin tyttö, sinulla on heilasi, jota halaat milloin haluat, mutta mitä on minulla? Ei enää edes äitiä, äitiä, äitiä..."
Yllättävää, miten selkeästi kirjailija ylipäänsä kuvaa Nokian homoutta useissa kohdissa kirjaa vuonna 1934. Ei ole ollut noihin aikoihin kirjallisuudessa tapana...
Myllykolun puronotkoon rakennetussa kesäteatterissa Suviyö eli hienosti. Kirjaan verrattuna framille oli nostettu etenkin Nokian sekä toisaalta sukupolvia ja eri aikoja yhdistävän Telirannan muorin tarinat, ja ihan hyvä niin.
Ainoa miinus, tai riitasointu koskee mielestäni sävellystä. Paavo Korpijaakon oopperasävellys on nykyaikainen eikä siinä juuri melodioilla herkutella, Mikäpäs siinä muuten, mutta kun Sillanpään kirja suorastaan tulvii luonnon ja ihmiselon harmoniaa - uittoponttoonilla tapahtunutta rähjäämistä ja tappoa lukuunottamatta - niin saisi sävelmaailmakin olla vähän tonaalisempi ja harmonisempi. Toki kuitenkin: laulamista oli hieno kuunnella - Johanna Rusasen, Päivi Nisulan, Valtteri Torikan ja muiden äänet soivat puromaisemassa hienosti - ja oli upea nähdä, miten Sillanpään bravuuri toimii tuollaisessakin muodossa hyvin. Ja puolituhantinen katsomokin oli koko pariviikkoisen näytöskauden illasta toiseen tupaten täysi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti