Ukraina-teema jatkuu. Nyt vuorossa Itä-Suomen yliopiston historiaprofessori Jukka Korpelan teos hyvin ajankohtaiseen aiheeseen, eli siihen, miten paljon eli vähän "venäläinen" Ukraina on historian valossa. Ja miksi Venäjä on sellainen kuin on. Siihen ikiaikaiseen kohtalonyhteyteen, jumalalliseen tehtävään ja muuhun soopaanhan Putin ja kumppanit ovat sotaretkeään perustelleet.
On oma asiansa, miten kaukaa historiasta hakee eri kansoille "oikeutusta" olemassaoloon tai valtiolliseen muotoon. Ovathan suomalaisetkin olleet selkeästi kaksi erilaista pääporukkaansa, mitä nyt vähän samantapainen kieli on länsi- ja itä-suomalaisia yhdistänyt.
Ukraina ei ole ollut keskiajalla oma yksi kansansa. Se on ollut rajamaa-alue, jossa on puhuttu eri kieliä ja uskottu eri uskontoihin. Mutta mikä oleellista - ei se Venäjää ole ollut sitäkään määrää. Kunnes sitten 1700-luvulle tultaessa Venäjä ja isovenäläisyys alkoi vähitellen kietoa tuota rajamaata vähitellen omaan sulatusuuniinsa, siinä kuitenkaan lopullisesti onnistumatta.
Kirja avasi nyky-Ukrainan läntisyyttä yllättävänkin paljon, viikinkien vaikutuksesta lähtien. Puola ja katolisuus on ollut vahvoilla. Nyt selkeni myös itäisiä menoja harjoittavan mutta lännen kirkkoon kuuluvan uniaattikirkonkin tausta ja miten kaukaa juontuvat Venäjän ja Puolan jännitteiset yhteydet. Sama kieliperhe ei lopulta ratkaise, jos kulttuuri, uskonto ja muut syyt vetävät eri suuntiin.
Samalla selkeni sekin, että Venäjän länsiosassa oleva Novgorod on keskiajan alussa ollut vahvasti hansamaailmassa kiinni. Kauppiaat ovat purjehtineet Laatokkaa ja Olhavanjokea pitkin kaupunkiin ja se pyristeli pitkään Moskovan hallintaa vastaan.
Korpela taustoittaa venäläisyyteen liitettyjä mystisiä sekä mongolien ja kasakoiden tuomia elementtejä niin venäläiseen yhteiskuntaan kuin niiden heijastumia ukrainalaisuuteen. Tässä yhteydessä olisin odottanut alueen laajan juutalaisväestön käsittelemistä. En havainnut juuri mitään juutalaisuuden vaikutuksesta tuota rajamaata tahi Venäjää koskevien identiteettien muuttumiseen ja kehittymiseen.
No, mutta: Venäjä on ihan toista maata. Kirjan viestinä onkin varoittaa ylirationaalisia länsi-ihmisiä lukemasta Venäjää vain oman pelikirjansa pohjalta: "(Toinen) perusvirhe Venäjän ymmärtämisessä on uskoa ... että koko maailma on yhtenäinen valistusajan jälkeinen rationaalinen ja matemaattisesti mitattava maailma. Venäläinen argumentaatio ei noudata länsimaista rationaliteettia. Tällä on syvä perusta siinä menneisyydessä, jossa skolastiikka, renessanssi ja valistus eivät koskaan juurtuneet venäläiseen ajatteluun. Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen retoriikkaan, jossa opista luodaan visioita tähän päivään. Ne ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron poliitikon sumuverhoja ja tekosyitä todellisille, kyynisille perusteluille."
Yksi ero liittyy mystiikkaan, uskontoon tai muihin "ylimaallisiin" asioihin. Korpelan mukaan "uskonnollisiin viittauksiin ja raamatullisiin kielikuviin tuleekin suhtautua vakavasti, eikä koristeellisina retorisina kielikuvina, kuten nykyinen länsimainen ihminen asian näkee… Vaikka suurelle osalle ihmiskuntaa uskonto on yhä todellinen vaikuttaja, länsimaisen ihmisen on äärettömän vaikea käsittää tätä. ”
Meillä lännessä yksilö on subjekti ja valtion tehtävä on olla yksilön palveluksessa (vaikka EU tuppaakin välillä rakentua omaksi itsetarkoituksekseen). Venäjällä yhteisö tulee ennen ja valtio on päämäärä, ei niinkään väline. Jos se aiheuttaa ongelmia yksilöllisille pyrkimyksille, mielipiteen vapauksille tai naapurikansojen pyrkimyksille, sen pahempi heille: "Kyse on yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden erosta. Kun länsimainen maailma on osa yksilöiden vapaata toimintakenttää ja yksilön arvo on ollut jo keskiajalta lähtien kiistaton, on Venäjä yhteisöllinen kulttuuri, joka arvostaa yksilön sijaan sitä, mihin kukin ihminen kuuluu."
"Aikoinaan ihmeteltiin sitä, kun neuvostoturisteja paimentamassa oli politrukkeja, joille piti ilmoittaa omat menemisensä. Myöhemmin eräs venäläinen selitti, että kyse oli pikemminkin huolenpidosta ja turvasta, jota tarvittiin "vaarallisessa" ulkomaailmassa."
Onpa tässä kyllä tuollaisen valtavan maan vieressä elelemistä; maan, missä ”…nykyisten ja muinaisten uutisten, keskustelujen ja saarnojen tai myös spekulaatioiden tai propagandististen viestien sanoma on julistaa ”venäjänmaan” vapaustaistelua. Samalla niistä on syntynyt kansallinen, itseään ruokkiva identiteetti."
Siksi kirjan jälkeen tuntuu vielä yhäkin paremmalta nyt jo loppusuoralle päässyt maamme NATO-jäsenyys. Jospa se auttaisi palaamaan "normaaleihin", myös venäläisyyden hyvistä puolista nauttiviin yhteistyömuotoihin sitten aikanaan, joskus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti