Perheromaani yllättävästä näkökulmasta - introverteistä amerikkalaisista. Sellaisiakin löytyy, ainakin Anne Tylerin leppoisan Palmikon Garretit; äiti Mercy, isä Robin, tyttäret Alice ja Lily sekä David-poika. Ja parisuhteiden kautta kasvava suku.
Asustellaan Baltimoressa ja sen liepeillä. Kirjan luvuissa hypitään vuorottain 1950-luvulle, väliin keskelle koronaa. Lapset kasvavat, perheet kasvavat, pääpari erkanee toisistaan Mercyn alkaessa rakentaa omaa elämäänsä.
Perheessä puhutaan jollain tapaa ohi ihan yleisesti. Ikäänkuin ollaan hyvin läheisiä, mutta sittenkään ei. Mercyn ja Robinin etäliitto alleviivaa läheisten ihmisten etäisyyttä. Mutta irti ei päästetä, ja sitten tulee tilanteita, joissa vanha perheyhteys tuntuu vahvana. Ollaan samaa perhettä.
Kirjan ydin tulee hyvin esille kaikkein vähiten yhteyksiä pitävän Davidin tuskaillessa koronarajoituksia: ”Se, mihin oli paljon helpompi sopeutua - mikä oli itse asiassa aikamoinen sokki - oli kaiken sosiaalisen elämän äkkiloppu. Ennen he olivat tavanneet aika paljon muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä kovasti, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?”
Yksi sateenkaaritapauskin on perheeseen sattunut, ja hänen osaltaan kaapista tuleminen - vaikka suvun mielestä hän ei ole siellä ylipäänsä ollutkaan - on kuvattu tyylikkäästi, jotenkin vähäeleisen normaalina asiana. Vaikka ao. henkilö itse oli arkaillut juron perheensä reaktiota koko aikuisikänsä. Kirjan parhaita kohtia.
Olen viime vuosina koittanut lukea jenkki(nais)kirjailijoita enemmän ja positiivisen lehtikritiikin perusteella odotin kirjalta aika paljon. Jotain samaa kuin Jonathan Franzenin Crossroadsissa. Aluksi meinasin pettyä - eikö tässä muuta ole kuin perhesuhteiden kuvausta? Mutta Markku Päkkilän suomentama teksti vetää hyvin ja vähitellen tuohon porukkaan ihan ihastuu.
Tyler antaa Garrettien kautta hienoja tuokiokuvia seitsemän vuosikymmenen ajalta. Ja kohtaamisiakin, joista voimakkaimmiksi itselleni nousi isoäiti-Mercyn ja tyttärentytär Candlen lähentyminen.
Ei tässä varmaan mitään suuria kirjallisuusteorioita syleillä, mutta Elisabeth Stroutin teosten tapaan tämä on jollain lailla lämmintä, sympaattista. Eli loppujen lopuksi oikein hyvä kirja… Veikko Huovinen joskus kertoi tavoitelleensa Havukka-Ahossa sitä, että kirjan päällä leijuisi tavallaan lempeä pieni hymy. No, Palmikko on sellainen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti