Tutustuminen Ukrainaan jatkuu. Ukrainalainen Jevhenija Kuznjetsova on kirjoittanut kirjan, jonka keskiössä ovat lähes satavuotias Teodora-matriarkka, hänen rappeutunut talonsa ja puutarhansa sekä vahvasti naisvaltainen joukko lähisukulaisia. Miehet ovat kirjassa statisteina.
Ehkä se puutarha on ihan ydin. Ja arvioiden kuvailun pohjalta juuri tuo puutarha sai minutkin tarttumaan kirjaan.
Jo ensimmäisessä lauseessa Teodoran tyttären tytär paaluttaa puutarhatontin merkityksen: "Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan." Mitä Lilia-sisar alleviivaa: "Pensaikon peittämään suojaan....Pensaikon peittämään luuserien turvapaikkaan he tulivat aina, kun muukaan ei auttanut."
Ollaan keväässä. Sisarukset käyvät läpi elämäänsä, vakiintumattomuuttaan ja peilaavat sitä vanhaan rapistuvaan puutarhaan. He suunnittelevat kurpitsojen istuttamista. Edesmenneen isoisän urakoiman valtavan omenatarhan kunto pohdituttaa, villiintyneen puutarhan vadelmat ja muratit raapivat käsivarsia. Kevät etenee, koittaa kesä ja raskaana oleva Marta-serkku saapuu, sisarusten eksiä ja uusia miehiä tulee ja menee äiteineen tai uusine puolisoineen. Vanhasta talosta tulee koko kesäksi suvun kokoontumispaikka ja monimuotoisen vierasporukan laajentuessa loppukappaleissa päästään jo ihan farssin partaalle hauskoine sattumuksineen.
Vaan puutarha on ja pysyy. Jossain vaiheessa naiset ottavat aloitteen ja pensassakset käsiinsä ja raivaavat sakeaa viidakkoa; elämältä maistuvien torikierrosten seurauksena saadaan ammatti-ihmisiä korjaamaan terassia ja vuotavaa kattoa. Omenatarhankin kunnostus etenee.
Ja ylitiheässä kasvaneiden luumupuiden latvat pudottelevat ylikypsiä hedelmiään, villiintyneet päärynät jäävät poimimatta mutta omenoita riittää laitettavaksi joka lähtöön. Kissat ja supikoirat piileksivät puutarhan kätköissä; lukija aistii tummuvien kesäiltojen kosteuden, lämmön - ja itikat.
"Sitten Lilia ja Mia lähtivät pihalle, missä päärynät, joista ei kukaan pitänyt ja joita kukaan ei syönyt, oli jo kietonut hämärä, eikä etäisempää koivua enää oikein näkynyt, kuului vain, miten se kahisutti lehtiään. He istuutuivat lempipaikalleen kuistin portaille, joista betoni oli alkanut jo vähän rapista irti, ja heittivät isoisän pusakan yhteisesti harteilleen."
Kun sota Ukrainassa on ohi, haluan matkustaa sinne.
Kirja on jollain tapaa aika perinteinen. Kokoonnutaan kesällä yhteen suvun vanhuksen ympärille, käydään läpi elämää, nautitaan kesästä ja lämmöstä. Mutta syksy on tulossa, kesken olevat asiat odottavat ratkaisuaan. Kirja on yllättävän - paikoin jopa häiritsevän - samankaltainen kuin toisen ukrainalais(taustaisen) kirjailijan Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa, missä puoli sukua kokoontuu Krimillä olevan vanhan babushkan (mikä on Ukrainaksi muuten näemmä babusja) luo. Medeiassa käydään läpi elämää pidemmälläkin perspektiivillä, Krimin kreikkalaishistoriaan saakka, siinä mielessä Ulitskajan puutarhasaaga on monipuolisempi.
Vaan ei ole moittimista Kuznjetsovankaan teoksessa.
Ja kirjan lopussa kurpitsat on kerätty, uusi sukupolvi valmis ottamaan roolinsa puutarhatontin uudessa vaiheessa: "Isoäiti oli sanonut usein: "Mitä minä olen tehnyt täällä tapellessani koko ikäni pensaikkoa vastaan?" vaikka oli todellisuudessa tiennyt rakentaneensa turvapaikan, jossa saattoi suojata lapset siltä, mihin ei voinut vaikuttaa ja sitten turvata heidänkin lapsensa elämältä.
Sillä elämää ei aina voinut elää, joskus siltä piti suojautua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti