Tämä on ollut lukulistalla kauan ja nyt, kevään ollessa jo pitkällä kävin ostamassa Tove Janssonin klassisen Kesäkirjan vuodelta 1972, lyhyitä tarinoita Sophia-tytön ja hänen isänäitinsä kesätouhuista ja jutuista meren saaressa.
Ajattelin hakea kirjasta sopivaa kesätunnelmaa, kunnon skärgårds-fiilistelyllä höystettynä, ja kyllähän tällaisesta tarinoinnista sitä tunnelmaa saa. Sophia ja jo kepistä kävelyynsä tukea hakeva isoäiti elävät saaren kesää ja läheltä tarkkaillaan Sophian isän touhuja tai saareen satunnaisesti tulevia vieraita. Sophian ja isoäidin näkökulma on minimalistinen, sillä pääasiassa he vain olevat ja jutustelevat - tai "eksistoivat"; päivittelevät Sophian isän tuhoon tuomittua suuroperaatiota Hollannista asti tuotettujen kukkasipulien ja istutusten kanssa suurine kasteluoperaatioineen, tai vakoilevat naapurirantaan ilmestynyttä ökymökkiä ja sen rikasta isäntää.
Tai kun isoäiti kertoo hänen oman taikauskoisen äitinsä varustautumista mätäkuussa vaaniviin onnettomuuksiin; silloin Sophian valtaa pelko ja huoli - ja niinpä tämä hellyttävä pari sitten menee tekemään vastataikoja ja keräämään tiettyjä kasveja suuren salaperäisyyden ja hiljaisuuden vallitessa...
Kesäkirja on pienten tapahtumien ja Sophian suurten tunteiden kudelmaa - väliin isoäiti väsyy ja Sophia suuttuu, mutta siinä he kaksi vaan olla elelevät. Ja novelleja lukiessa saa olla varma, että Sophian kasvaessa aikuiseksi ja vanhaksi hän varmasti muistaa nämä kesät ja isoäitinsä elämänsä loppuun saakka.
Samalla tavalla tulee oman perheen mummu ja lastenlasten touhut mieleen; siskon perheen kanssa yhteinen mökki kertoo vielä mummun hupsutteluja lastenlasten kanssa pitkään mummun kuoleman jälkeenkin. Sellaiset tarinat elävät ja kantavat kauas.
Sommarbokenin 50-vuotisspesiaalissa on esipuhe Sophialta - Tove Janssonin veljentyttäreltä - joka on kirjassakin esiintyvän tomeran Sophia-tytön esikuva. Hän muistelee kevättä 2020, tuore isoäiti, ja kaksiviikkoista covid-karanteeniaan Saaressa, ensimmäisen lapsenlapsen tapaamista innolla odottaen. Tässä tilanteessa varhaisen kevään kuvaukset ja niiden sekoittuminen omiin lapsuudenmuistoihin isoäidin kanssa tuovat hienon lisän kirjaan.
Samoin kuin loppuun lisätty novelli Ön (Saari) itse Tovelta, jo 1960-luvun alusta. Nämä lisäkirjoitukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin kirja sinänsä! Erityisesti maistelin loppunovellissa Janssonin filosofointia saaresta, erillisenä ja yhdistävänä. Sekä vuodenkiertoa siellä:
Och man glömmer varje år att lyckligheten finns i förväntan, inte i uppfyllelse (Ja sitä unohtaa joka vuosi, että onni piilee odotuksessa, ei sen täyttymyksessä.)
Tässä loppunovellissa teksti on kuin Claes Anderssonin runoutta, varsinkin jos vähän sommittelee rivejä mielessään:
Ön
äntligen det privata, det avlägsna,/ det intima,/ avrundad helhet utan broar och staket
Skyddad och isolerad av vattnet som samtidigt/ är en öppen möjlighet till frivillig kontakt
En möjlighet man aldrig använder.
Att gå runt sin ö i stranden har något av/ cirkelns tillfredsställande finalitet.
(Erittäin vapaasti käännettynä:
Saari
viime kädessä yksityistä ja etäistä,/ hyvin henkilökohtaista,/ erillinen kokonaisuutensa ilman siltoja ja aitoja
Veden suojaama ja eristämä joka samalla/ on mahdollisuus vapaaehtoiseen kontaktiin
Mahdollisuus, jota ei koskaan hyödynnetä.
Kun kiertää saaren, aistii tyytyväisenä häivähdyksen/ elämänkierron lopullisuudesta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti