Pidän esseistä. Silloin kun ne antavat pohdiskelun aihetta ja kunnon pureskeltavaa, mutta onnistuvat välttämään turhan kiihkoilun, ovat ne oikein ajatuksia virkistävää luettavaa. Lukisin niitä enemmänkin, mutta kunnon esseekokoelmia tulee harvoin vastaan. Menneiltä vuosikymmeniltä muistan Johannes Salmisen erinomaiset kokoelmat. Ja Anne Friedin kirjalliset esseet. Ja Erkka Lehtolan. Leif Salmenkin kirjoitti välillä hyvin, mutta yhtäkkiä oli taas niin tappavan synkkä, että eihän sitä enempää lukea jaksanut.
Jarkko Tontin esseekokoelmassa on aineksia oikein hyvään. Löytyy laaja-alaista sivistynyttä ajattelua, monipuolista pohdintaa ja ajatusloikkia yllättäviinkin suuntiin. Mutta myös sitten ei ... on myös kaunaisuuteen asti leviävää tykitystä; sen kirjallisen lajin yhteisenä nimittäjänä on vihervasemmiston teilaaminen ja vanhojen taistolaisten luetteleminen, joihin laajasti tulkittuna eri esseissä käytetään kirjan sivuista puolet. Ei silti, etteikö kaikenlainen punavihreä besserwisseröinti tympäise todella, mutta kun haetaan vauhtia tavan takaa vanhasta stalinismista, niin sitä lajia on kyllä luettu jo aika paljon. Seuraava teema, kiitos.
Mutta otetaan ensin positiivisen kautta. Parhaimmillaan Tontti kirjoittaa äärioikealla ja vihervasemmalla majailevien tiedostavien etujoukkojen tematiikasta hyvin. Nämä ääripäät ovat tavallaan saman kolikon eri puolia: ”Poliittiset ideologiat eivät sijaitse janalla, vaan ne ovat hevosenkenkä, jossa ääripäät lopulta tulevat lähelle toisiaan.”
Kummassakaan ajattelussa ihmistä ei pidetä ensisijaisesti yksilönä vaan jonkun ryhmän jäsenenä. Koska olet nainen, niin, ja koska olet vähemmistöä, niin näin. Koska olet suomalainen, niin, ja koska sinulla on tumma hipiä, niin näin.
Esseessä ”Identiteettipolitiikan tuhoista” perätään yksilön kunnioittamista. Itselleni wittgensteinilainen ajatus on aina ollut läheinen; se, että yksilö on kaiken tuskan ja ilon universaali yksilö. Ei ole mitään kollektiivista kokemusta vaan yksittäisen yksilön kokemus. Siksi Tontin toteamus, että ”liberaalin demokratian ja oikeusvaltion perusteiden kannalta on ihminen yksilönä, yhdenvertaisena kansalaisena, jonka kuuluminen identiteettiryhmiin ei ole olennaista” iskee naulan kantaan.
No, toki yllä kirjoitettuunkin voi liittää joitain varaumia.
Tontti mainitsee muutamia hyvin hätkähdyttäviä esimerkkejä identiteettipolitiikan uhreiksi joutuneista, suoranaisia noitavainoja, jotka räikeästi haastavat vapaan tutkimuksenkin eetosta. Mutta... muuten ansiokas essee identiteettipolitiikasta päättyy sitten aikamoiseen floppiin, missä hän irvailee aikamme uussanoista sortumalla täydellisiin rimanalituksiin. Maatalousyrittäjä, Business Finland, uskonnollinen (jonka Tontti määrittelee taikauskoisuudeksi) ja sitten liuta oikeitakin uussanoja maalittamisesta lähtien, jotka hän laittaa suoralta kädeltä vain punavihreiden syyksi. Kauas on Vihreiden eduskuntaryhmän entinen lainsäädäntösihteeri vanhasta identiteet… hups, viiteryhmästään kulkenut.
Ja sortuupa kirjailija itsekin aikamoiseen ristiretkeen kanssaan eri lailla ajattelijoita kohtaan, yleistää ja vetää poleemisuudessaan mutkia suoraksi. Tuntuu kuin vuodet Vihreiden palveluksessa ovat jättäneet niin pahoja traumoja, että niitä pitää likapyykätä vielä vuosikymmenen perästäkin. Mikä pikemminkin nostaa sympatiaa näin kritisoituja kohtaan.
Onneksi kirjan päättää hieno essee minullekin läheisestä aiheesta Mitteleuropa. Tällaista lukisi enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti