Kirja juurista ja kulttuureista. Leningradissa syntynyt, Suomeen inkeriläisstatuksella pikkutyttönä muuttanut ja Suomessa kielten opettajana toimiva Anna Soudakova on kirjoittanut toisen kirjansa Varjele varjoani. Kirjassa hän kuvaa varmaankin paljon itseään muistuttavaa Ninaa, joka 1990-luvulla Turkuun vanhempiensa kanssa muuttaneena solahtaa suomalaisuuteen näennäisen helposti ja luontevasti, mutta jokin pitää kiinni lapsuutensa venäläisyydessä. Tietysti vanhemmat, joilla kestää aikansa juurtua uuteen kotimaahan, mutta myös muistot ja juuret.
Soudakova kuvaa Ninan ja perheensä elämää 1980-luvun alusta lähtien, aluksi Leningradin yhteisasunto kommunalkassa mielenkiintoisine naapureineen. Jo tätä vaihetta on tosi herkullista lukea ja tarkkailla neuvostoelämää sen viimeisinä aikoinaan. Herkullisia persoonia vanhasta, muusamaisesta Maria Andrejevnasta lähtien ja ihmiselon laajaa diversiteettiä, jota ohuet vaneriseinät eivät edes yrittäneetkään kätkeä. Makuja, hajuja, ääniä rehevään venäläistyyliin.
Ja siellä täällä viittauksia 1970-luvulla Neuvostoliitosta karkoitetun Josef Brodskyn runoihin, joita Maria ja Ninan äiti lukevat Ninan kuunnellessa, kuten tämä osuvasti Suomeen muuton jälkeistä aikaa kuvaavan luvun aloitus:
Olet oikeassa, täytyyhän jotain olla myös takanapäin.
Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni
ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan,
ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain
(Joseph Brodsky, Kirjeitä seinälle)
Ei ihme, että noilta vuosilta jäi pienen Ninan muistoihin yhtä ja toista; ehkä myönteisempikin kuva verrattuna vanhempiin, jotka aikuisten silmin saivat sitten kokea koko 1990-luvun vaihteen kaaoksen ja puutteen Pietarissa.
Perhe tarttui Mauno Koiviston avaukseen taata inkeriläisille mahdollisuus muuttaa Suomeen. Tämäkin vaihe on kuvattu hienosti; sivuja noiden inkeriläisjuurien paljastumiseen niihin liittyvine tuntemuksineen olisi voinut käyttää enemmänkin.
Ja sitten elämää lama-Suomessa; uutta yltäkylläisyyttä terveyssiteiden ihanuudesta lähtien. Työttömyyttä toki ja irrallisuutta, mutta vähitellen sitten asettautumista...
Soudakova kirjoittaa kauniisti ja varsinkin alkuosassaan kirja on varsin valoisa. Tosin Ninan kasvaessa aikuiseksi tekstiin tulee enemmän myös hänen sisäistä maailmaansa; epävarmuutta, ahdistusta, pelon aiheita.
Kirja avaa myös hauskalla tavalla, miten kieli on vallan väline. Perheen saavuttua Suomeen pikku-Nina oppii koulussa nopeasti suomen kielen, ja sitä kautta saavuttaa suhteessa vanhempiinsa valta-aseman - hänestä tulee perheen pikku pomo, joka tulkkaa, auttaa kaupassa ja muutenkin arkipäivässä.
Edellisen, Jarkko Tontin esseekokoelmasta bloggaamani tekstin jälkifiiliksissä luin kirjaa myös identiteettikeskustelun kritiikkinä. Kirjassaan ja syksyllä tv:ssä olleessa Anne Flinkkilän haastattelussa Soudakova omalta kohdaltaan avaa tätä kysymystä hyvin ja ymmärrettävästi. Hän rakastaa suomen kieltä, on kuitenkin säilyttänyt venäläisen sukunimensä ja kantaa Ukrainan värejä edustavaa ranneketta. Monen muun kulttuuripiirteen lisäksi.
Eli eivät Nina eikä kirjallinen luojansa Anna ole ensi sijassa suomalaisia, venäläisiä, inkeriläisiä eikä mitään muutakaan (tai sitten kaikkia näitä ja muita) vaan yksilöitä, joiden olemus koostuu isommista ja pienemmistä sirpaleista sieltä täältä, kunkin kohdalla omaksi ainutlaatuiseksi kokonaisuudekseen. Siksi jokainen lokerointi, miksi muka ihmisiä pitäisi tarkastella jonkun luokan, ryhmän tai muun helkkarin karsinan perusteella, on väkivaltaa yksityistä ihmistä kohtaan.
Toki mietin, miten aikuisen Ninan ahdistus - verrattuna insinöörimiehensä rationaaliseen tasaisuuteen - kertoo kulttuuritaustojen eroista. Suomalaiseen yhteiskuntaan usein liitetty ominaispiirre luottamuksesta alkaa olla jo klisee, mutta pikku-Nina tuntuu omaksuvan sen hyvin. Aikuisuuteen asti se ei kokonaan kanna. Onko Putinin Venäjän 2010-luvun aggressiot yhtenä syynä, vaikuttaako sen meissä itse kussakin aiheuttama epävarmuus vielä vahvemmin silloin, jos oma ja suvun historia on niinkuin Ninalla?
Tuore kirja on hyvin ajankohtainen, siihen on ehditty saada vielä Ukrainan sota Ninan lasten reaktioita myöten. Kirja antaa myös pohdittavaa maahanmuuttajataustaisten sopeutumisesta. Varjele varjoani... täytyyhän jotain olla myös takanapäin.
Soudakovan esikoiskirja Mitä männyt näkevät täytyy näemmä myös lukea... se kertoo hänen isoisovanhempiensa tarinan - Stalinin vainojen uhreja hekin; ilmeisimmin vahvasti myös tämän uusimman kirjan taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti