Erinomaisen jenkkikirjailija Elisabeth Stroutin uusin. Pitihän tämä hankkia kun kaikki muukin on luettu!
Mitähän tästä sanoisi muuta kuin että hyvä, helppolukuinen ja jotenkin myös rauhoittava kirja. Ei tässä erityistä juonta ole, on vain päähenkilö Lucy Bartonin hiukan sisäänpäinkääntynyttä jutustelevaa kerrontaa, missä hän pohtii mennyttä ja tätä päivää, referoi ex-miehensä sanomisia ja tekemisiä, pohtii ankean lapsuutensa ja menestyksekkään kirjailijaelämänsä vaiheita.
Lucy Barton on ollut jo kahden Stroutin kirjan päähahmo ja tässä hän on kuusikymppinen, Williamista eronnut ja toisen miehensä kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt. Lucy ja William ovat edelleen hyvissä väleissä, niinkuin mukautuvainen ja kiltinoloinen Lucy on tullut toimeen myös hänen jälkeensä tulleiden Williamin muiden vaimojen kanssa. Lucy pohtii Williamin suhdetta itseensä, vaimoihinsa ja yhteisiin tyttäriin; jonkun verran he puhuvat näistä kaksistaankin, mutta enempi tämä kaikki on Lucyn omaa puntarointia.
Näin mennään vajaa 200 sivua, kunnes kuvioon tulee kirjan avainkohta Williamin ja Lucyn paripäiväisellä reissulla Maineen. Siellä selviävät asiat avaavat Lucylle monia Williamin kanssa osin selittämättömäksi jääneitä asioita, William taas sulkeutuu enemmän oman kuorensa sisään. Hienosti kuvattu, koko alkukirjakin näyttäytyy tämän loppuvaiheen jälkeen uudella tavalla. Vaan enpäs kerro enempää!
Lucyn tuumailuihin rakentuvassa kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan joskus muutaman rivin, joskus muutaman sivun välein on vain tähdellä merkitty katko, ikäänkuin tuumaustauko. Tämä ratkaisu sopii hyvin kirjan tyyliin.
Stroutin kirjoja, varsinkin Lucy Bartoneita, on vähän hankala kuvailla, kun ei halua paljastaa kirjan käännekohtia. Nämä Lucyt ovat seesteisempiä, jotenkin kontemplatiivisia, leveällä siveltimellä vedettyjä. Muissa kirjoissa taas esiintyy äkäinen ja iäkäs Olive Kitteridge, joka saa jo sisäisillä ristiriidoillaan vipinää tarinaan. Vaan hyviä ovat nämä molemmat Stroutin naishahmot!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti