sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Raija Oranen: Iso

Serlachiusten sukusaagaa eli sukuyhtiön toisesta vetäjästä, Gösta Serlachiuksesta tehty romaanimainen elämäkerta. Näissä merkki-ihmisistä tehdyissä kirjoissa on oma tenhonsa, varsinkin kun taannoinen G.A.Serlachius Oy ehti tulla nuorempana tutuksi minullekin. Niin monituiset tunnit ollaan puukuorman kanssa jonotettu entisen Enqvistin eli Serlan Lielahden tehtaan kuorimolla. Jos puutavaran vastaanotto yhtään korreloi firman tilaa, niin jo 1970-luvun vaihteessa oli sille sukuyhtiölle lopun merkit näkyvissä.

No, mielenkiintoinen tapaus tämä Göstakin. Setänsä Gustaf eli koko homman perustaja oli varsinainen legenda, mutta moneen ehti veljenpoikakin. Gösta veti firmaa nelisenkymmentä vuotta jatkosotaan asti; sen jälkeen poika R. Erik ja sitten viimeiseksi Serlan isännäksi jäänyt poikansa Gustaf.

Olen lukenut Oraselta Mustion linnanisäntä Hjalmar Lindneristä kertovan kirjan ja hyvin hän osaa suurmiehet mahduttaa kirjan kansien väliin. Gösta, todellinen Iso, on kuitenkin saattanut olla niin monitahoinen tapaus, että Orasen käsittely menee vähän loikkimiseksi. Kirja koostuu muutaman sivun lyhyistä pätkistä, joissa melkein hengästyttävällä tahdilla hypitään teollisuusimperiumin rakentamisesta taidehankintoihin, herranelämästä perheongelmiin, ja välillä ratkotaan isänmaankin ongelmia kansalaissodan syövereissä tai anoessa briteiltä aseistusta talvisodan aikaan. En ole ihan varma, onko kirjan rakenne teknisessä mielessä kaikkein onnistunein.

Kiinnostava tarina joka tapauksessa. Paikoin myös surullinen. Perheen näkökulmasta tuommoinen teollisuuspohatta on elänyt hyvin egoistista elämää; tietysti firma vaatii paljon ja yhtiön edun vuoksi pitää sitten kekkaloida myös monissa teollisuuden ja valtion elimissäkin kaiket ajat. Mutta onko sitä perhettä nyt ihan noin sivuraiteelle ollut pakko työntää? Ja sitten varsinaisten afäärien ohella vehdata vieraiden naisten kanssa kaupallisilla matkoilla!

Gösta Serlachiuksen kiintymys taiteeseen on kuvattu hyvin ja se on kirjan parhaita puolia. Ehkä paras, kun ottaa huomioon, että vanhan sukukonsernin nimi elää nykyään kulttuurissa, Mäntän mainioissa taidemuseoissa. Vaikka niistä on julkisuudessa kerrottu paljon, antaa Orasen kirja tähänkin hyvää taustaa.

Ja hyvää taustaa kirja antaa myös sille, miksi metsäteollisuuden ja valtion side on Suomessa ollut niin vahva. Seuraava Gösta S:n suuhun pantu säe on hyvä muistaa nytkin, sodan pauhatessa taas osassa Eurooppaa: ”Ryti osti Mannerheimin kanssa puolustusvoimille aseita niin paljon kuin rahaa saatiin irti, ja saatiinhan sitä kun puunjalostusteollisuus avasi kohtalaisen pullean lompakkonsa. Se ei edes tuntunut pahalta, sitä varten me kai olimme olemassa.”










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti