Olipas taas hyvä kirja! Viittä vuosisataa uudistalon elämää ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuvaava teos, johon tartuin lähinnä siksi, että osittaisten pohjalaisjuurienikin vuoksi halusin ammentaa rahvaan arkielämää eri aikoina.
Kirjan päänäyttämönä on Nevabackan tila, jonka ruotsalaissotilas saa raivattavakseen 1600-luvulla. Seuraa elämää eri ajanjaksoina, kunkin vuosisadan muodostaessa oman jaksonsa. Ihmisiä tulee ja menee, on isovihat, nälkävuodet ja kaikki. Eri hahmoja omine tarinoineen on paljon, ja välillä jo aloin ihmetellä, miten kirjailija saa pidettyä tuollaisen ihmiskavalkadin hallinnassa niin, että lukijakin pysyy kärryllä.
Mutta taitavasti piti! Turtschaninoff palauttaa myöhemmissä jaksoissa näppärästi mieleen keskeisiä edellisten vuosisatojen ihmisiä, ja näin rakentuu saman suvun varaan koko sukupolvien ketju.
Keskeinen nevabackalaisten elämää muovaava tekijä on tilan reunoilla oleva suuri neva, johon liittyy aikojen saatoissa kaikenlaista myyttistä ja johon pitkin kirjaa esiin tulevat vanhat uskomukset metsänväkineen kiinnittyvät. Kirkossa käydään ja Jumala on ohjenuorana, mutta samalla ikäänkuin pikkuisen salaillen varotaan suututtamasta metsänväkeä ja heiltä kysytään neuvoja. Jonkunlaisista etiäisistä on myös kyse, kun suvun ihmiset eri aikoina ennustavat tulevaa.
Aluksi hiukan ärsyynnyin, että tätäkö tämä kirja nyt on… mutta sitten aloin muistella omaa mummuani ja hänen syntysijoihinsa yläsatakuntalaisilla suoseuduilla liittyviä tarinoita. Hiidenväet ja -polut ja joku sanoilla selittymätön tuntuma aivan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen, kuin siihen missä nyt elämme. Itse asiassa kirja saavuttaa tuon jännitteen todella hyvin ja rakentaa siltaa nykypäivään asti; päähenkilöihin, joiden tavoissa ja sanoissa vielä hitusen verran näkyy vanhat nevabackalaisten uskomukset. Ehkä viimeisimmän tilan omistajan, Helsingissä asuvan Eva-Stinan kiinnittyminen Nevabackaan kertoo myös siitä.
Pidin kirjasta todella paljon. Se sai ajatukset liikkeelle sinne suoseuduille ja kyläyhteisöön, sen lisäksi pitää kehua myös hyvin soljuvaa kerrontaa ja monipuolista henkilögalleriaa. Symppasin monia kirjan henkilöitä, niin viimeistä vakituista asukasta Dorista, joka vielä yli kasikymppisenä yksineläjänä korjasi perunat ja porkkanat talteen, kuin myös ilahduttavasti kirjan sivuille ilmestynyttä metsänhoitaja-Tiliaa. Isot pisteet kirjailijalle, että oli jonnekin 40-luvulle tuonut naismetsänhoitajan hyvin uskottavalla ja mukavalla tavalla:
”Metsänhoitajan työ ei ehkä ole ihan sitä, mistä haaveilin. Se on enemmän kirjoituspöydän ääressä istumista kuin luonnossa liikkumista. Mutta se kesä Lestijärvellä, kun olin leimaamassa metsää ja iltaisin kokoonnuttiin nuotiolle. Siellä vallitsi hyvä henki. Silloin olin lähellä unelmieni erämaaelämää, pihkan ja havun tuoksua ja sen sellaista.”
Tämä Tilia näkyy olleen ihan autenttinen aikansa kasvatti, poimintahakkuiden varoittelusta alkaen. Hänestä olisi voinut lukea vähän enemmänkin!
Niin, lopulta myös sitä vuosisataisten uskomusten maailmaa on käsitelty kirjassa oikein hyvin, myös niiden muuttuminen ja haalistuminen - vaan ei katoaminen - ajan myötä (noissa jutuissa kun lankeaminen falskin imelään mytologisointiin on todella lähellä). Ja se sukupolvien jatkumo on kuvattu hyvin - muullakin tavalla kuin niin että Bengt peri maatilan Arnelta tai että Doris jatkoi viljelyä Svenin jälkeen.
Kirjan päähenkilönä ei ole kukaan yksittäinen ihminen, ei yksittäisen tilankaan historia, vaan ehkä epämääräinen nevabackalaisuus. Ja siinä tavoitin aika voimakkaasti sen sukupolvien jatkumon tunteen, mikä sukututkijalle välittyy kirkonkirjoja netistä kahlatessa. Että vaikka minussa on vain joku muutaman prosentin verran sitä perimää, mitä jossain 1600-luvun esivanhemmassani, niin kuitenkin se on samalla jotain paljon voimakkaammin totta ja minua koskevaa.
Sukuhistoriaharrastuksen yksi avainkokemus on ollut, kun olen seurannut eteläisen Suomenselän asuttamista 1600- ja 1700-luvuilla. Siellä Parkanon perämailla on vielä sen ajan karttoihin merkattu kotasymbolilla paikkoja, missä paimentolaistyyppistä elämää viettäneiden - niin, kai ne niitä Etelä-Suomen viimeisiä lappalaisia ovat -kerrotaan liikkuneen. Ja sitten kuin tyhjästä he ilmestyvät rippikirjoihin Anderseina ja Lisoina, vaikka ovat jo eläneet muutaman vuosikymmenen ja perhettäkin kasvattaneet. Se ylempänä mainittu mummuni oli juuri tätä haaraa, ja kun sieltä monen sukupolven ajoilta puuttuvat tunnetut isät, niin on hyvinkin mahdollista että juuret juontuvat näiltä osin noihin kotasymbolilla merkattuihin. Metsäpeuran kaatajien sukua! Ja metsäpeuroihin kutoutuu Suomaassakin yksi kiinnostava jatkumo.
Kiinnostava teos, isot lukusuositukset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti