Parin kuukauden lukutauon päätteeksi tartuin jo välillä BookBeatiin lataamaani Anna-Maria Eilitän uutuuteen; olin jossain blogissa lukenut mehevät kehut tästä kirjasta.
Ja kehujen väärtti tämä on. Mainio kasikymppinen vanhuspari Eino ja Vuokko, aitoa lappilaisuutta henkivät aidot ihmiset murretta myöten jostain Tornion-Kemin seudulta. Ja heidän ylikireä juppitytär Lotta, pörssimeklari, joka on uranaisen perikuva kaikissa suhteissa.
Nämä kolme jakavat puheenvuorot lyhyin luvuin; kullakin on vuorostaan oma sivun-parin sanottavansa.
Lotalla alkaa kiristää niin töissä kuin kotonakin, suhde Riku-mieheen alkaa olla enempi muodollinen ja lasten kanssa ollaan silloin kuin työ antaa myöten. Siis vähän.
Mutta sitten tuo eläkeläispari tasoittavana elementtinä. Einon ja Vuokon itsekseen jutustelu ottaa pääosan sisällöstä, ja ansaitseekin ottaa; heidän pohdiskelunsa on ajatonta, nykymaailman menosta jo pudonneiden vanhojen ja viisaiden ihmettelyä. Kontrasti tyttären perheen aikatauluelämään ei voisi olla suurempi.
Kirjan sanoma on lämmin, seesteinen. Eino kertoo kahvihetkestä Vuokon kanssa: "Istahdan hänen viereensä ja taitan puolet korvapuustista. Kahvi maistuu tässä laiturilla, ja kalalokkien huuto on kuin paraskin konsertti. Minä en ole synkkyyteen taipuvainen mies vaan pikemminkin tyytyväisyyteen kallellaan, mutta tämä hetki on jo yltäkylläisyyttä."
Mukavalla huumorilla kerrottu vanhusten oleminen täydentyy Lotan ja Rikun lasten avoimen läheisellä suhtautumisella heihin; väliin opetetaan mummoa tietokonepeleihin, mummolassa käydään luistelemassa joen jäälle tehdyllä luistinradalla ja pinkaistaan paljain jaloin lumista polkua pihasaunaan.
Vanha pari elää vuoden ja samalla luonnon kierron mukaan. Linnut, maisema ja sää luovat puitteet päivittäisille pikku tekemisille ja ajatuksille. Luonto asettaa raamit, joista ei ole poikkeaminen, ja määränpään, joka on selvä ja joka alkaa korostua kun perheen yhteinen ja läheinen ystävä Valo sairastuu äkillisesti.
Eilittä kuvaa lähestyvää talvea, kylmyyttä; lumen eri olomuotoja kun kolataan jäälle luistelukenttää, sitä kun kolaa ei enää jaksa työntää entiseen malliin.
Mutta kun on vähän allapäin, niin tulien laittaminen auttaa, joko nuotioon, takkaan tai saunan pesään, niinkuin pohjoisessa on tapana. ”Sitten laitan tulen. Palavien puiden epätasainen ritinä vie pois armottoman hiljaisuuden, ja puista hohkaava lämpö saa oloni raukeaksi." Mutta tulella on oma roolinsa kirjassa muussakin mielessä.
Kirjan alussa Lotan ja Rikun pakonomaisen vimmainen elämänmeno hallitsee teosta, mutta loppupuoliskossa tunnelma lähenee samanlaista lempeää hymyä, samaa orastavaa surumielisyyttä kuin Veikko Huovisen viimeisessä, missä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria loppuelämäkseen. Kahisevalehtisten haapojen alla Konsta miettii pitkää matkaansa pohjoisen laajoilla saloilla, ja lopulta mieleen nousee lohdullinen olo. Myös Eilitän kirjasta; niin vain tämäkin hämärä katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti