keskiviikko 17. elokuuta 2022

Jenni Räinä: Suo muistaa

Aloitin tätä kirjaa vähän varovasti. Sain aiemmissa hommissani yliannoksen luontoaktivistien ja vähän luonnonsuojelunkin paatoksesta (vähättelemättä saman piirteen esiintymistä toisellakin puolella).

Onneksi tartuin kirjaan. Jenni Räihän Suo muistaa on erittäin hyvä teos, hyvin kirjoitettu, tutkisteleva ja mikä parasta, itsekriittinenkin. Joissain arvioissa on puhuttu alakuloisuudesta, jopa synkkyydestä, mutta enpä nyt tiiä. Jotkut kirjan umpikujamaisuuteen johtavat juonenpätkät ovat mielestäni niin selviä, että eipä tuossa olisi muuten voinut käydäkään.

Kirja kuvaa oletettavasti jonnekin Pohjois-Pohjanmaan suoalueille päätynyttä porukkaa; toinen keskushahmo Juho on laittanut perintöjään vanhaan kansakouluun ja saanut sinne mukaansa puolen tusinaa ekoihmistä parantamaan maailmaa soiden ennallistamisen nimissä. Toinen tai ehkä varsinainen päähenkilö Hellä on taas nelikymppinen maailmaa matkannut luontokuvaaja, joka laittaa vasta kuolleen isoisänsä pikku tölliä myyntikuntoon ja viettää samalla hengähdystaukoa ylikierroksille menneestä työstään.

Samoilla seuduilla ollaan, tiet risteävät ja Hellä on tuttu vieras Koskenniskassa, uutta elämää viettävän kansakoulun kommuunissa. Siellä kunnostetaan koulua, laitetaan niittyjä kuntoon, viljellään, säilötään, markkinoidaan ennallistamishankkeita ilmastosta huolestuneille ihmisille. Ja sitten tietysti laitetaan ojia tukkoon, kaivinkoneen voimin ja lopuksi ihan lapiolla.

Kaikenlaista tapahtuu, mutta enpä kerro enempää. Kannattaa lukea itse!

Räihä kuvaa yhteisöä ja sen jäseniä hyvin. Varsinainen priimusmoottori Juho on vähän maailmanpelastajan karikatyyri, ja jos ennakkoluulojaan ekoihmisten epärealistisuudesta ja haihattelusta haluaa vahvistaa, niin Juho antaa siihen hyvät eväät. Jätinkin Juhon vähän vähemmälle huomiolle; sen sijaan tykkäsin tosi paljon Hellästä, hänen mielenliikkeiden seuraamisesta ja pohdinnoistaan.

Suo on tavallaan kirjan kolmas päähahmo. Hiukan tuli Veikko Huovisen Puukansan tarinan metsäkeskeisyys mieleen. Ja suo muistaa. Vuosisatoja ja -tuhansia vanha turve ja luonnon pitkät perspektiivit rinnastuvat ihmismaailman nopeisiin käänteisiin, kuten maaseudun nopeaan tyhjenemiseen; Koskenniskan koulukin rakennettiin sotien aikaan ja pian se oli jo tyhjä. 

Ja Räihä kirjoittaa: "Viime viikot Hellä oli miettinyt, oliko Koskennniska todella jotakin uutta. Jotakin jota ei ollut yritetty aiemmin? Historiaan ei voinut luottaa, sillä siinä oli aukkoja. Kaikissa ajoissa ja paikoissa oli omat erityisyytensä, asiat jotka elettiin todeksi vain siinä hetkessä ja paikassa. Sitten ne katosivat ilman että tulivat koskaan osaksi suurta kertomusta.   

Maailma oli jatkuvia hyvästejä, hukkuvia oivalluksia, katoavia asioita. Ehkä pieni osa niistä pintautui uudestaan jossakin toisessa ajassa, satojen vuosien päästä, kun aika oli jälleen sopiva. Ja epäonnistui tavalla, jolla oli epäonnistunut edelliselläkin kerralla."

Kun en ole suoseuduilta kotoisin, olen kokenut etenkin avosuot jollain tapaa jänniksi. Avosuo ja rämekin on niin eri asia kuin metsä. Kirjassa Hellä kuvaa vaarinsa kuvausta suolta nousseista oudoista palloista, jotka hän koki selittämättömäksi ihmeeksi. Yksi yhteisön suorasukaisista asukkaista palauttaa Hellän kuitenkin maan pinnalle ja toteaa kyseen olevan suon sisältä nousseista kaasuista. Siis vaarin näky oli ollut vain kaasua -"...silti se näky oli kenties pysyvästi muuttanut hänen käsityksensä maailmasta. 

Niin alttiita ihmiset olivat. Valmiita tarttumaan ojennettuun käteen, lupaavaan selittämättömyyteen, johonkin joka nostaisi heidät pois biologian raskaasta kehästä. Siitä jossa synnyttiin maahan ja maaduttiin maahan."

Kirjassa on selvästi luonnonsuojelunäkemys, tai kaksi. Toinen, Juhon ja Koskenniska-yhteisön, on jyrkempi ja paatoksellisempi tyyliin hetkeäkään ei ole enää hukattavissa. Hellän suulla samat asiat sanotaan pehmeämmin, mietiskellen ja epävarmemmin; luonnon muutoksia aiemmin töikseen maailmalla kuvannut  Hellä painii samalla eksistentiaalisten kysymysten kanssa ja käy läpi elämäänsä ja muistojaan. Isoisän talo kiinnittää edes johonkin - menneeseen - ja luo turvaa, kun ympäristön muutosten lisäksi oman terveyden kanssa on vähän niin ja näin.

Tässä tilanteessa sitten, tuttua vanhaa kuusikkoa vaarin torpan läheltä hakiessaan, hän törmää hakkuuaukkoon. Perustukset, joita oli taas alkanut pikkuisen rakentua, järkkyvät jälleen.

Metsäalan ihmisenä tuollainen havainto tietysti koskettaa. Vaikka jokaista hakkuukritiikkiä vastaan on liuta yhteiskunnallisia ja taloudellisia argumentteja, biologisiakin, niin tuo hakkuualueen reunalla kohdattu järkytys on totta sekin. Ja se on silti totta, vaikka sama henkilö kuinka kernaasti olisi nauttinut ja nauttisi metsäteollisuudella ja puutuloilla rakennetusta hyvinvoinnista.

No, vielä hahmoihin, joista kirjassa esitellään yksi perinteisemmälläkin tavalla suosta elävä tyyppi, koneurakoitsija, jonka isä on kasvattanut perheensä soita ojittamalla - joita poika nyt sitten työkseen tukkii. Ehkä tässä onkin kirjan yksi kauneusvirhe, sillä tämä ainoa selkeästi ns. "normaalimmissa" töissä oleva hahmo on kuvattu aika yksioikoisesti.

Ja olisihan kirjan teemaan sopinut vaikka turvepeltojen varassa maitotilaa pyörittävä kunnon maajussi (varsinkin, kun Räihä itse on maitotilalta kotoisin!). Mutta hyvä näinkin, hyvä lukukokemus kaiken kaikkiaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti