Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle

Twitteristä löytyi joku vuosi sitten henkilö nimeltä Suonna Kononen; hänen kiinnostavat kuvaviestinsä itäisen Suomen funkkisrakennuksista olivat virkistävä lisä Twitterin muuten niin synkkään ilmapiiriin. Eikä haitannut, että twiitit sivusivat ajoittain myös Kunnon Musiikkia.

Niinpä olikin pakko tilata itse maestrolta suoraan hänen esikoisromaaninsa Tie päättyy meren rannalle, varsinkin kun sen jo lukeneet kehaisivat sen tarjoavan henkistä apetta nostalgianälkää poteville.

Kirja on tyypillinen road trip; se kuvaa vähän elähtäneen joensuulaisen progemuusikon (älkääkä muiden genrejen edustajat väittäkö, että muulla tavalla progea voisi kuvatakaan...) elämänmuutosta: ero puolisosta, bändihommien lopettaminen, kämpän tyhjennys ja paanalle kohti pohjoisinta Norjaa, aavan meren rannalle.

Mukaan hyppää ennakolta ilmoittamatta bändin basisti, jonka kanssa pariviikkoinen matka kohti Vuoreijaa (Vårdö) sujuu puujalkavitsien heittelyn, oluen kittaamisen ja ajoittain ihan laadukkaan nälvimisen merkeissä. Reissu on selvä pakomatka; päähenkilö Johan Johansson yrittää todella riuhtaista itsensä irti kaikesta vanhasta; vain sähköpiano on mukana, jonka turvin hän haikailee pestiä ravintolapianistina jossain syrjäisessä norjalaishotellissa.

Ja niinpä sitä sitten asiat menevät eteenpäin...

Kunnianarvoisa progegenre on päässyt isossa mitassa ihan tekstin rakenteeseen mukaan. Päähenkilö antaa huutia 1980-luvun kamalalle musiikille tyyliin ”kitaran tympeä metallisärö, josta puuttuivat kaikki 70-lukulaisen progen nyanssit” ja kuvailee hauskasti ihmisten ulkonäköä progesuuruuksien mukaan. Uusi naisystävä esimerkiksi muistuttaa Renaissancen Annie Haslamia, viiden oktaavin ihmeääntä, ja tämä assosiaatio antaa sitten aiheen kahden sivun musiikilliseen fundeeraukseen jota Johan käy musiikkikaverinsa kanssa.

Tai miten kuvataan Heikkiä, suomalaiset sukujuuret omaavaa yksinäismiestä Jäämeren rannoilla: ”Hän oli persoonallinen merenpeikko, kuin Kansas-yhtyeen jättiläismäinen viulisti Robby Steinhardt, mutta piirun verran normaalimmalla tukalla.”

Kononen kirjoittaa ilmeisen omaelämäkerrallisesti päähenkilö Johanssonin kasvamista musiikkiin, ja tässä kasvutarinassa luetellaan käytännössä kaikki progressiivisen rockin jättiläiset ja keskikokoisemmatkin tekijät - toki myös hiukan muiden sorttien musiikkisuuruuksia. Ja ah, miten osuvasti hän kirjoittaa: ”...ja ehkä juusi siksi rakastuin eniten Pink Floydin Richard Wrightiin, Camelin Peter Bardensiin, Renaissancen John Toutiin, joille koskettimien soittaminen oli enemmän atmosfäärin luomista kuin osaamisnäytös.”

Tuo atmosfäärien luominen on minuakin tuon puolen musiikin kuuntelussa aina innostanut. Pink Floydin kitaristi David Gilmour mainitsi joskus Wrightin poikkeuksellisesta kyvystä luoda äänimaisemia. Minähän olen aina ihaillut tätä Floydin hiljaisinta ja vetäytyvintä jäsentä, just niinkuin Kononen kirjoittaa: ”Wrightin unenomaiset kosketinosuudet, rupattelevat pianot ja taustoilla soljuneet urkujatkumot olivat se asia, joka teki Pink Floydista Pink Floydin (...) Wright oli yhtyeen musikaalisin jäsen.”

No, osuvien progemuistelojen ohella kirja viehätti tarjotessaan nostalgisen aikamatkan omiin pohjoisen Norjan ja Ruotsin liftireissuilleni joskus monta monta vuosikymmentä sitten. Jäämeren ranta, Vesisaari, rannikon kveenikylät ja liuta erikoisia ”yöpymis”paikkoja; yö kaatosateessa jonkun leirintäalueen leikkimökissä (ilmaiseksi), toinen Naton hautausmaan vieressä Narvikissa (ai sitäkö ne kivimuurit olivatkin...), hätäinen parituntinen valtateiden risteyksen viereisessä männikössä Skibotnissa. Kerran jonkun kaverin kanssa Uumajan lähellä yötä ränsistyneessä ladossa, jossa vesi satoi sisään; nakkien paistamista nuotiolla ja Golden votkaa painikkeeksi, joka jäi sen juoman osalta ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi.

Mutta takaisin kirjaan. Todella sujuvasti kirjoitettu - aidot tunnelmat ja kuvaukset Jäämeren rannan maisemista väreineen vievät lukijan tilanteisiin hienosti mukaan. Tämä kirja piti lukea saman tien! Ehkä paikoin inansa liikaa luentomaisuutta sitaattikohdissa – toki myönnetään, että en osaa vuoropuheluproosaa ihan niin luontevasti lukeakaan (vrt. Antti Tuurin Pohjanmaa, joka on täynnä dialogia mutta koko kirjassa vain yksi suora sitaatti).

Ja taas toisaalta - noita hiukan luentomaisiakin kohtia virkistävät monet herkulliset kielikuvat, kuten ”Hän myisi leipäkoneen leipäjuuren omistajalle.”

Kirjan loppuratkaisu (jälkisanat) on vähän yllättävä, toki kirjallisessa mielessä varmaan ihan hyvä. Mutta mitähän kirjailija on tällä halunnut sanoa?