Syntyjään itävallanjuutalaisen, viimeiset 30 vuotta elämästään Suomessa eläneen kirjalijan ja esseistin Anne Friedin teos Kirjailijan kutsu - 14 esseetä kansainvälisestä kirjallisuudesta vuodelta 1989 sattuikin olemaan nyt ajankohtainen.
Nimittäin Venäjän sodan ja Saksan Ostpolitikin vuoksi. Fried kirjoittaa useista saksalaisista ja keskieurooppalaisista kirjailijoista, joukossa Saksan Ostpolitik-kautta leimanneet vahvat vasemmistolaiset Heinrich Böll ja Gunter Grass Saksan demokraattisesta länsiosasta ja Christa Wolf itse DDR:stä. Herrojen seuraan voisi liittää myös Siegfried Lenzin; he ovat iskeneet sujuvaa ja korkealaatuista tarinaa sodanjälkeisestä Saksasta ja sen tilinteosta ja rakentaneet siltaa idän suuntaan; derkku Wolf sitten pönkittänyt sitä omasta vinkkelistään.
Tämä esseekokonaisuus tuli mieleeni, kun kevään aikana kasvavan ihmetyksen vallassa seurasin kansleri Otto Scholzin venkoilua henkisten Venäjä-sidostensa kanssa. Outoa Saksan meno on ollut jo pidemmän aikaa - ensin sidotaan keskeisen euromaan energiapolitiikka täysin rähmälleen Putin-Venäjään kiinni, ja kun tämä todellinen fasisti aloittaa häpeällisen sodan veljesnaapuriaan vastaan, niin... Voi voi, surkeaa on ollut nähdä, miten Saksan taloudelliset intressit ajavat moraalin ohi.
Vai onko ainakin osittain kyse puolisen vuosisataa sitten syntyneen, osin syyllisyydentunnon ajaman uuden idänpolitiikan jälkimainingeista?
Friedin 1980-luvun kirjoitukset saksalaiskirjailijoista palauttavat nuo Ostpolitik-siteiden syntyajat hyvin ja hitusen verran ymmärrys Scholzinkin porukoita kohtaan kasvoi. Valtava syyllisyys natsismin ajasta ja aloitetusta sodasta ja tarve ymmärtää Neuvostoliittoa ja sittemmin Venäjää. Jopa siinä määrin, että suhteessa vielä enemmän kärsinyt Ukraina on vallan jäänyt katveeseen, kuten viime aikoina on nähty.
No, varsinaiseen kirjaan ja kirjailijaan. Muistan Anne Friedin opiskeluajoilta, Fried oli aktiivinen esseisti ja hänen maailmankansalaistaustansa antoi teksteille mukavaa perspektiiviä. Kirjailijan kutsussa hän käsittelee myös muita saksalaisen kielialueen suosikkejani kuten Christoph Heinia ja Peter Handkea. Saattoi jopa olla, että juuri Friedin Hein-arviot saivat minut tutustumaan tuohon sleesialaistaustaiseen kirjailijaan ja hankkimaan kymmenkunta teostaankin- vaikka niistä vain kolme on aikanaan suomennettu.
Ja Handke! Onko mitään ihanampaa nähty valkokankaalla kuin hänen käsikirjoittamansa Berliinin taivaan alla. Olen nähnyt sen ainakin kuusi kertaa... Toki on sanottava, että Handken varsinainen proosa ei ihan niin hyvin ole minulle auennut; ihan kelpo kirjoja toki nekin.
Fried käsittelee myös virolaisen Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa; valtavaa järkälettä keskiajan lopulla eläneen Balthasar Russowin elämästä, jonka satuin juuri joku kuukausi sitten lukemaan. Ai että on kiinnostava lukea hyvän esseistin kunnon analyysiä sellaisista kirjoista, joita on juuri lukenut ja jotka ovat ns. kolahtaneet.
Muistelen, että muinoin kun olin nuorempi, niin tuollaisia esseekokoelmia ilmestyi enemmän. Vai menevätkö ne vain nykyään ohi? Eri aiheisiin kunnolla perehdyttävät 10-20 sivun esseet ovat mukavaa virikettä työpäivän jälkeen; kokonaista romaania ei jaksa lukea, mutta kun jotain väläystä muista maailmoista kaipaa, niin esseet ovat just sopivaa ravintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti