Maineikas kääntäjä Tarja Roinila suunnitteli pitkään esseekirjaa kääntämisestä, mutta polkupyöräonnettomuus katkaisi elämän kesken kaiken. Luonnoksista ja eri lehdissä julkaistuista kirjoituksista koottiin postuumisti Samat sanat; kirja kielestä, kääntämisestä ja merkityksistä. Ja sanoilla leikittelystä - josta kirjassa on monia herkullisia esimerkkejä!
Tartuin suurin odotuksin tähän teokseen. Lempikielteni saksan ja ruotsin kohdalla olen lukenut monia kirjoja rinnakkain kahdella kielellä, makustellut ja maistellut Christoph Heinin Drachenblutia ja Markku Mannilan käännöstä Vieras, ystävä; vertaillut lauseita, sanoja ja kappaleita; tuuminut, missä kohtaa Jyrki Kiiskinen kertoo Claes Anderssonin runon suomeksi maittavammin kuin Clasu itse alkukielellä. Inhokkini englanninkin kohdalla olen tätä samaa jonkun mainion Proulxin kohdalla tehnyt.
Eikä Roinila pettänyt. Hän kuvaa kääntämisen prosessia kaikkine tuskineen ja viivytyksineen. Miten kirja ei joskus kerta kaikkiaan meinaa avautua; lauseista tulee elottomia eikä teoksen sielu tule esille. Ja sitten kuin naps; jossain vaiheessa se vain alkaa rullaamaan.
Pidin hänen ajatuksestaan, että kääntämisen yksikkö ei ole sana tai lause; kääntämisen yksikkö on teos. Ensin pitää sukeltaa kirjaan ja imeä se sisuksiinsa; sisäistää sen sisäinen kieli ennen kuin voi kirjoittaa suomeksi ajatuksen, mitä kirjailija omalla alkukielellään on ilmaissut. Siksi en usko, että kuukel-kääntäjät valloittavat kaunokirjallisuuden käännösmarkkinat. Tai en ainakaan usko että tulen sellaisiin koskaan itse sortumaan.
Toki mietin, että miten nopeasti kannattavuuden eroosio syö kustantajien mahdollisuutta tuottaa laadukasta käännöskirjallisuutta. Englannin kieli on monille jo niin tuttua, että ei siinä kauaa kääntäjiä tarvita... Miten käy sitten huonommin hallittujen kielten kääntäjien; heikkeneekö heidänkin asema kun käännöskirjallisuuden kriittinen massa hupenee? Huolestuttava näkymä.
Kieleni rajat ovat maailmani rajat. Mutta missä määrin käännös on "huonompi" kuin alkuteksti, eräänlainen kakkosluokan jäljitelmä? Vai onko se itsenäinen teos? Olen aika paljon jälkimmäisellä kannalla. En yleensä lue samaa kirjaa kahta kertaa peräkkäin, edes vähään aikaan. Mutta käännöksen voin lukea. Se on kyllä sama kirja, mutta kuitenkin eri. Puolitoista teosta, ainakin.
Roinila kirjoittaa fenomenologiasta: ei ole puhdasta tai neutraalia maailmaa johon meillä olisi pääsy, vaan asiat vain näyttäytyvät meille sellaisina kuin omien aurinkolasien läpi ne näemme. Ei ole objektiivisen ainoaa oikeaa käännöstä. Kääntäjä ei ole kone; kaksi kääntäjää tuottaa alkuteoksesta omanlaisensa.
Sanat kun eivät ole kylmiä numeroita, jotka kaikissa tilanteissa käyttäytyvät samalla lailla. Yksittäisten sanojen tai tiukkaan määritellyn sisällön ohella kirjallisuudessa, etenkin runoudessa, merkitsee myös rytmi, tyyli, lauserakenne. Kuten Roinila kirjoittaa: "Tyyliä on ehkä totuttu ajattelemaan jonkunlaisena mausteena tai koristeena, joka antaa ilmiöille omaleimaisen lisän mutta on "pelkkää muotoa", kun taas ilmiöiden kova ydin, perustava merkitystaso, on sisällössä. (Maurice) Merleau-Ponty murtaa tämän jaottelun ja nostaa tyylin keskeiseksi merkityksen kantajaksi. Tyyli on tekemisen tapa joka läpäisee koko teoksen."
"Se mitä ilmaistaan ei ole ensisijaista suhteessa siihen miten ilmaistaan - eikä näitä kahta voi ylimalkaan erottaa toisistaan. Tyyli on kaikkialla ja ei missään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti